Käräjävaalien numeroiden analyysi

Olen alla pallotellut saamelaiskäräjien kaudelle 2016–2019 valitun hallituksen vaaleihin liittyneitä numeroita, yrittäen näin tislata niistä jonkilaista analyysin poikasta. Tutkailusta puuttuu ainakin toistaiseksi ehdokkaiden hallitusvaaleissa saamat äänimäärät. Niiden lisääminen ja koko tuntikausia vaatineen vaalitoimituksen analysointi voisi olla antoisa tehtävä, mutta se olisi myös hyvin aikaa vievä.

Olen alla merkinnyt edustajat lyhenteillä sen mukaan mihin saamelaiseen kieli- ja kulttuuriryhmään olen sijoittanut heidät. Pyydän anteeksi, jos olen sijoittanut jonkun väärin. Jaottelu on löyhä ja varsin subjektiivinen, mutta silti tarpeellinen. Perustuslaki mainitsee saamelaiset vain tällä yhteisellä nimikkeellä, mutta ei erikseen kolttasaamelaisia, inarinsaamelaisista puhumattakaan. saamen kielilaki mainitsee jo erikseen inarinsaamen, koltansaamen ja pohjoissaamen kielet. Laki tai asetus saamelaiskäräjistä ei mainitse erikseen koltan- tai inarinsaamelaisia. Vasta saamelaiskäräjien työjärjestyksen tasolla sanotaan: ”Hallituksen tulee edustaa mahdollisimman hyvin Suomen saamelaisten kielellisiä ja alueellisia ryhmiä”. Työjärjestyksen velvoittavuus lienee epäselvää, ja joka tapauksessa siinä käytetty ilmaisu on pyöreä.

Tämän kirjoituksen ja siinä olevien laskelmien tarkoitus on osaltaan tutkailla, toteutuuko tämä tavoite nykyisten lakien ja nykyisen työjärjestyksen muodostamissa kehyksissä. Jos vastaus on kielteinen, olisi ehkä syytä muuttaa koko saamelaista edustusjärjestelmää tai ainakin vaalijärjestelmää. Vähimmäisratkaisuna pelkkä hallituspaikkojen lisääminen voisi tuntua helpolta ja tarkoituksenmukaiselta, mutta pelkään pahoin, että seurauksena olisi vain määrältään lisääntyneiden hallituspaikkojen miehittäminen samoilla intohimoilla, junttauksilla ja lopputuloksilla joita vaaleissa on käytetty tähänkin asti.

Myönnän että en ole tarkkailijana ja pohtijana lähtenyt liikkeelle puolueettomasta vaan puolueellisesta olettamasta: että saamelaisten alaryhmien tasapainoinen edustus ei toteudu. Tarkastelun tehtävänä on osoittaa, olenko oikeassa vai väärässä.

Vaaliin liittyvien lukujen pallottelu on tietenkin menetelmänä alkeellinen, mutta eipä tämä kirjoitus muutenkaan täytä valtiotieteelliselle tutkielmalle asetettavia vaatimuksia. Jos sellaisesta olisi kyse, täydentäisin aineistoa paitsi vaalipöytäkirjoista otetuilla numeroilla myös osallistuneiden haastatteluilla. Ennen kokousta ja sen tauoilla tapahtuneet neuvottelut ovat luonnollisesti olennainen osa sitä dynaamista prosessia jotka johtivat lopputulokseen, tiettyjen henkilöiden päätymiseen hallitukseen ja toisten jäämiseen sen ulkopuolelle. Vaikka saamelaiset eivät olisi alkuperäiskansa, kokouksella olisi luonnollisesti oikeus toimia harkintansa mukaan, äänestäjien ehdokkaille antamat ääniluvut eivät sido järjestäytymiskokousta. Toisaalta päinvastainen, että eniten tai huomattavan paljon ääniä saaneet jäävät  hallituksen ulkopuolelle, kertoo jotakin myös itse järjestelmästä. On siis mielenkiintoinen kysymys, missä määrin ehdokkaiden alkuperäisissä vaaleissa  saamat äänimäärät vaikuttavat hallitusvaalien lopputulokseen, ja onko nähtävissä mitään johdonmukaista kuviota siltä osin kun saamelaiskäräjien hallituksen kokoonpano poikkeaa äänestäjien vaaleissa ilmaisemasta tahdosta.

Lyhenteet:
PS = pohjoissaamelainen
KS = kolttasaamelainen
IS = inarinsaamelainen

Lihavoitetut = hallituksessa

Valitut edustajat ja vara-edustajat alueittain ja näiden äänimäärät:

Enontekiö:
Juuso Tuomas Aslak, Enontekiö, 2. vpj, 114 ääntä, PS
Magga Ulla-Maarit, Enontekiö, 113 ääntä, PS
Keskitalo Pigga Päivi Kristiina, Enontekiö, 77 ääntä, PS
Varajäsen: Valkeapää Nihkolas, Enontekiö, 68 ääntä

Inari:
Avaskari Anu Aino-Sisko Maarit, Inari, 205 ääntä, IS
 Sanila-Aikio Tiina, Inari, pj, 190 ääntä, KS
Kyrö Kari, Inari, 189 ääntä, IS
Varajäsen: Pekkala Pekka Tapani, Inari, 67 ääntä.

Sodankylä:
Hetta Jouko Iisakki, Sodankylä. 72 ääntä, PS
Magga Petra Biret, Sodankylä, valittiin hallitukseen Sodankylän Vuotson edustajana, 64 ääntä, PS
Sara Saara Magreta, (Inari, valittiin Sodankylän 3. paikalle, valittiin hallitukseen edustamaan Inaria), 144 ääntä, IS

Utsjoki:
Nuorgam Anne, Utsjoki, 138 ääntä, PS
Tapiola Nilla Samuli, 94 ääntä, Utsjoki
Holmberg Aslak Niilonpoika, Utsjoki, 83 ääntä,PS
Varajäsen: Länsman Asko Tapani, Utsjoki, 79 ääntä, PS

Äänimäärän perusteella:
Pieski Pentti Ilmari, Helsinki, (edustajaksi äänimäärän perusteella),  edustaa hallituksessa Helsinkiä, 128 ääntä, PS
Sanila Tanja, Inari (edustajaksi äänimäärän perusteella), 119 ääntä, KS
Feodoroff Veikko Armas, Inari (edustajaksi äänimäärän perusteella), 116 ääntä, KS
Paltto Heikki Yrjänä, Inari (edustajaksi äänimäärän perusteella), 1. varapj, 110 ääntä, IS
Saijets Janne, Tampere (edustajaksi äänimäärän perusteella), 95 ääntä, IS
Kustula Kirsti Maarit, Inari, (edustajaksi äänimäärän perusteella), 91 ääntä, PS
Jääskö Neeta, Inari, (edustajaksi äänimäärän perusteella) 89 ääntä, IS
Aikio Jouni, Inari (edustajaksi äänimäärän perusteella), 88 ääntä, IS
Sujala Antti, Utsjoki (edustajaksi äänimäärän perusteella), 81 ääntä, PS

Kaikki edustajat ilman varaedustajia äänimäärän mukaisessa järjestyksessä, hallitukseen valitut lihavoitu:

Avaskari Anu Aino-Sisko Maarit, Inari, 205 ääntä, PS

Sanila-Aikio Tiina, Inari, pj, 190 ääntä, KS

Kyrö Kari, Inari, 189 ääntä, IS

Sara Saara Magreta, (ehdolla Sodankylästä, valittiin Sodankylän 3. paikalle, valittiin hallitukseen edustamaan Inaria), 144 ääntä, IS

Nuorgam Anne, Utsjoki, 138 ääntä, PS

Pieski Pentti Ilmari, Helsinki, valittiin hallitukseen Helsingin edustajana, 128 ääntä, PS

Sanila Tanja (edustajaksi äänimäärän perusteella), 119 ääntä, KS

Feodoroff Veikko Armas, 116 ääntä, KS

Juuso Tuomas Aslak, Enontekiö, 2. vpj, 114 ääntä, PS

Magga Ulla-Maarit, Enontekiö, 113 ääntä, PS

Paltto Heikki Yrjänä, Inari, 1. vpj, 110 ääntä, IS

Saijets Janne, 95 ääntä, IS

Tapiola Nilla Samuli, 94 ääntä, Utsjoki

Kustula Kirsti Maarit, 91 ääntä, PS

Jääskö Neeta, Inari, 89 ääntä, IS

Aikio Jouni, 88 ääntä, IS

Holmberg Aslak Niilonpoika 83 ääntä, PS

Keskitalo Pigga Päivi Kristiina, 77 ääntä, PS

Hetta Jouko Iisakki, 72 ääntä, PS

Sujala Antti, 81 ääntä, PS

Magga Petra Biret 64 ääntä, PS

Saamelaiskäräjien hallitus 2016–2019, äänestäjien antamien äänimäärien mukaisessa järjestyksessä:

Sanila-Aikio Tiina, Inari, pj, 190 ääntä, KS

Sara Saara Magreta, (ehdolla Inarista, valittiin Sodankylän 3. paikalle, valittiin hallitukseen edustamaan Inaria), 144 ääntä, IS

Pieski Pentti Ilmari, Helsinki, (edustajaksi äänimäärän perusteella),  edustaa hallituksessa Helsinkiä, 128 ääntä, PS

Juuso Tuomas Aslak, Enontekiö, 2. vpj, 114 ääntä, PS

Paltto Heikki Yrjänä, (edustajaksi äänimäärän perusteella), 1. varapj, 110 ääntä, IS

Tapiola Nilla Samuli, Utsjoki, 94 ääntä

Magga Petra Biret, Sodankylä, valittiin hallitukseen Sodankylän Vuotson edustajana, 64 ääntä, PS

Yhteensä 844 ääntä

Seitsemän vaaleissa eniten saanut edustajaa äänimäärän mukaisessa järjestyksessä, eli tältä hallitus olisi näyttänyt, jos se olisi valittu mekaanisesti ehdokkaiden vaaleissa saamien äänimäärien perusteella:

Avaskari Anu Aino-Sisko Maarit, Inari, 205 ääntä, IS

Sanila-Aikio Tiina, Inari, pj, 190 ääntä, KS

Kyrö Kari, Inari, 189 ääntä, IS

Sara Saara Magreta, (ehdolla Sodankylästä, valittiin Sodankylän 3. paikalle, valittiin hallitukseen edustamaan Inaria), 144 ääntä, IS

Nuorgam Anne, Utsjoki, 138 ääntä, PS

Pieski Pentti Ilmari, Helsiki, valittiin hallitukseen Helsingin edustajana, 128 ääntä, PS

Sanila Tanja (edustajaksi äänimäärän perusteella), 119 ääntä, KS

Yhteensä 1 013 ääntä, eli 169 ääntä enemmän kuin valitulla hallituksella

Mekaanisesti ehdokkaiden vaaleissa saamien äänimäärien mukaan laskien muodostettuun hallitukseen nyt todellisuudessa valitun hallituksen jäsenistä olisivat päässeet seuraavat kolme edustajaa:

Sanila-Aikio Tiina, Inari, pj, 190 ääntä, KS

Sara Saara Magreta, (ehdolla Sodankylästä, valittiin Sodankylän 3. paikalle, valittiin hallitukseen edustamaan Inaria), 144 ääntä, IS

Pieski Pentti Ilmari, Helsinki, valittiin hallitukseen Helsingin edustajana, 128 ääntä, PS

ja hallituksen ulkopuolelle olisivat jääneet seuraavat todellisuudessa hallitukseen valitut:

Juuso Tuomas Aslak, Enontekiö, 2. vpj, 114 ääntä PS

Paltto Heikki Yrjänä, (edustajaksi äänimäärän perusteella), 1. varapj, 110 ääntä, IS

Tapiola Nilla Samuli, Utsjoki, 94 ääntä PS

Magga Petra Biret, Sodankylä, valittiin hallitukseen Sodankylän Vuotson edustajana, 64 ääntä, PS

Tämä tarkastelu viittaa siihen, että vaaleissa suuren äänimäärän saaneet ehdokkaat

Sanila-Aikio Tiina, Inari, pj, 190 ääntä, KS

Sara Saara Magreta, (ehdolla Sodankylästä, valittiin Sodankylän 3. paikalle, valittiin hallitukseen edustamaan Inaria), 144 ääntä, IS

Pieski Pentti Ilmari, Helsinki, valittiin hallitukseen Helsingin edustajana, 128 ääntä, PS

olisivat nousseet hallitukseen pelkästään äänestäjiltä saamiensa äänten voimalla,
kun taas vaaleissa vain vähän ääniä saaneet ehdokkaat

Juuso Tuomas Aslak, Enontekiö, 2. vpj, 114 ääntä PS

Paltto Heikki Yrjänä, (edustajaksi äänimäärän perusteella), 1. varapj, 110 ääntä, IS

Tapiola Nilla Samuli, Utsjoki, 94 ääntä

Magga Petra Biret, Sodankylä, valittiin hallitukseen Sodankylän Vuotson edustajana, 64 ääntä, PS

nousivat hallitukseen käytetyn vaalimenettelyn ja sen puitteissa toteutuneen käräjäedustajien äänten voimalla. Samalla tällä menettelyllä saatiin jätettyä hallituksen ulkopuolelle seuraavat edustajat, jotka olisivat nousset hallitukseen pelkästään mekaanisesti laskien:

Avaskari Anu Aino-Sisko Maarit, Inari, 205 ääntä, IS

Kyrö Kari, Inari, 189 ääntä, IS

Nuorgam Anne, Utsjoki, 138 ääntä, PS

Sanila Tanja (edustajaksi äänimäärän perusteella), 119 ääntä, KS

Hallituksen ulkopuolelle jätetyn neljän edustajan äänestäjiltä saama yhteenlaskettu äänimäärä oli 651, kun taas vaalimenettelyllä hallitukseen nostetut neljä edustajaa edustivat yhteensä 382:a äänestäjien antamaa ääntä. Kullakin ohiajaneen nelikon edustajilla oli vähemmän äänestäjiltä saatuja ääniä kuin valitsematta jääneen nelikon vähiten ääniä saaneella Tanja Sanilalla. Petra Biret Magga, joka valittiin edustajaksi 64 äänen voimin, ei ohittanut ainoastaan 119 äänen voimin valittua Tanja Sanilaa, vaan myös 205 äänestäjän äänet saaneen Anu Avaskarin. Vaaleissa pienimmällä äänimäärällä edustajaksi päässyt syrjäytti siis hallitusta koottaessa vaalien äänikuningattaren.

Margareta Saran sukujuuret ovat tiettävästi Norjassa. Jos halutaan nähdä että inarinsaamelaisilla on kuin onkin edustajansa saamelaiskäräjien hallituksessa kaudella 2016–2019, tällainen voisi hyvinkin olla ainakin Heikki Paltto. Inarinsaamelaisten edustajaksi hallitukseen valittiin 12 edustajaäänellä Magreta Sara, häviölle jääneen Neeta Jääskön saadessa 8 ääntä. Tätä oli edeltänyt äänestys, jossa Anu Avaskari sai 5 ääntä. Erikoista oli, että tässä vaiheessa ei enää valittu minkään alueen tai kieliryhmän edustajaa, vaan katsottiin tärkeämmäksi huolehtia sukupuolten lukumäärällisestä tasa-arvosta hallituspaikkojen jaossa. Jo kokouksen alussa Tanja Sanila oli ehdottanut että aluksi valitaan edustaja koltta-alueelle, jolloin Anu Avaskari oli ehdottanut että valitaan edustaja myös inarinsaamelaisille. Kokous päätti, että kummalekaan ryhmälle ei valita erikseen edustajaa. Tähän voisi lisätä, että tässä vaiheessa voitiin katsoa, että kummallakin ryhmällä oli jo edustajansa hallituksessa: koltilla puheenjohtajaksi valitun Tiina Sanila-Aikion muodossa, ja inarinsaamelaisilla varapuheenjohtajaksi valitun Heikki Palton muodossa.

Tässä pohdiskelu menee kuitenkin alueelle joka on sekä herkkä että vaikea. Paltto on vanhoja inarinsaamelaisia sukuja ja pelkästään sen perusteella päätellen Paltto on inarinsaamelainen, jonka minun kaltaisen täysin ulkopuolisen käsityksen mukaan tulisi kelvata muille inarinsaamelaisille edustamaan heitä saamelaiskäräjillä. Inarinsaamelaiset eivät kuitenkaan ole yhtenäinen ryhmä, vaan he ovat jakautuneet saamelaispolitiikassa vähintään kahtia. Nämä tunnetuimmat osapuolet ovat perustaneet kumpikin oman inarinsaamelaisen yhdistyksensä, joiden nokkahenkilöiden kesken käydään polemiikkia kenellä on mandaatti edustaa inarilaisia. Yhtenä pääargumenttina käytetään sitä, kenellä on ja keneltä puuttuu inarinsaamen kielen aktiivinen tai passiivinen hallinta. Toisena keskeisenä kriteerinä on, minkä saamelaisryhmän asiaa, pohjoissaamelaisten vaiko inarinsaamelaisten, itse kukin ajaa. Vuonna 2013 saamelaiskäräjien kokouksessa nousi kohtalainen poru, kun kaksi edustajaa kiisti Anu Avaskarin oikeuden esiintyä inarinsaamelaisten edustajana. He tivasivat myös, onko Avaskarilla valtuutus väittää, että Inarin saamelaisia syrjitään saamelaispolitiikassa.

Kolttasaamelaisten keskuudessa on samantapaisia edustukseen ja aitouteen liittyviä ristiriitoja. Vaikka vaaleissa 190 ääntä eli toiseksi eniten ääniä kerännyt Tiina Sanila-Aikio oli jo vallittu käräjien ja hallituksen puheenjohtajaksi, ja siten myös hallituksen yhdeksi jäseneksi, 119 ääntä saanut Tanja Sanila vaati voimallisesti, että koltille oli saatava edustajansa hallitukseen. Tanja Sanila ei tunnustanut Tiina Sanila-Aikiota kolttien edustajaksi, vedoten siihen, että Tiina Sanila-Aikio ei asu koltta-alueella, joka kattaa vain osia Inarin kunnassa, vaan muualla kunnan alueella. Vaikka kokouksessa muuten sekä hyökkäävästi että äänekkäästi esiintynyt Tanja Sanila ei lausunut asiaa ääneen järjestäytymiskokouksessa, kyse on myös siitä, että hän ei tunnusta Tiina Sanila-Aikiota kolttien edustajaksi myöskään siksi, että eräät koltat katsovat Sanila-Aikion liittoutuneen niin läheisesti pohjoissaamelaisten kanssa, että tämä edustaa ja edistää ennemminkin pohjoissaamelaisten kuin kolttien etuja. Tähän en osaa tai halua ottaa kantaa.

Aivan kuten inarinsaamelaisten kohdalla kolttienkin jakautumisessa eri leireihin on kyse myös koltankielen taidon erilaisilla tasoilla eri henkilöillä. Tiina Sanila-Aikio puhuu koltankieltä, myös julkisesti. Tanja Sanila on valittu kolttien luottamusmieheksi, mutta toiset koltat valittivat sitkeästi vaalista sillä perusteella, että Tanja Sanila ei hallitse koltansaamea. Sanila väittää hallitsevansa kielen, mutta on ilmoittanut että hän ei suostu käyttämään sitä julkisesti, ei edes toimiessaan kolttien luottamusmiehenä ja johtaessaan kolttien kyläkokouksia. Korkein hallinto-oikeus on hylännyt Sanilan valintaa koskevat valitukset, mutta tilanne ei tietenkään paranna hänen toimintaedellytyksiään eikä eheytä kolttayhteisöä. Yksi kolmesta valittajasta oli vuosina 2003–2014 kolttien luottamusmiehenä toiminut Veikko Feodoroff, joka valittiin edustajaksi nyt työnsä aloittaneelle saamelaiskäräjille lähes samalla äänimäärällä kuin hänen seuraajansa Tanja Sanila. Feodoroff sai 116 ääntä, Sanila 119.

Mutta nyt takaisin numeroihin!

Mekaanisesti ehdokkaiden vaaleissa saamien äänien perusteella muodostuneessa hallituksessa olisi ollut eri saamelaisryhmien edustajia seuraavasti:

Inarinsaamelaisia 3 edustajaa, ääniä yhteensä 538

Kolttasaamelaisia 3 edustajaa, ääniä yhteensä 425

Pohjoissaamelaisia 2 edustajaa, ääniä yhteensä 266

Hallituksen ulkopuolelle jääneet vaaleissa saadun äänimäärän mukaisessa järjestyksessä (varajäseniä ei laskettu):

Avaskari Anu Aino-Sisko Maarit, Inari, 205 ääntä, IS

Kyrö Kari, Inari, 189 ääntä, IS

Nuorgam Anne, Utsjoki, 138 ääntä

Sanila Tanja, Inari (edustajaksi äänimäärän perusteella), 119 ääntä, KS

Feodoroff Veikko Armas, Inari (edustajaksi äänimäärän perusteella), 116 ääntä, KS

Magga Ulla-Maarit, Enontekiö, 113 ääntä, PS

Saijets Janne, (edustajaksi äänimäärän perusteella), 95 ääntä. IS

Kustula Kirsti Maarit, Inari, (edustajaksi äänimäärän perusteella), 91 ääntä, PS

Jääskö Neeta, Inari, (edustajaksi äänimäärän perusteella) 89 ääntä, IS

Aikio Jouni, Inari (edustajaksi äänimäärän perusteella), 88 ääntä, IS

Holmberg Aslak Niilonpoika, Utsjoki, 83 ääntä, PS

Sujala Antti, Utsjoki (edustajaksi äänimäärän perusteella), 81 ääntä

Keskitalo Pigga Päivi Kristiina, Enontekiö, 77 ääntä, PS

Hetta Jouko Iisakki, Sodankylä. 72 ääntä, PS

Yhteensä 1 556 ääntä

Seitsemän eniten ääniä saaneita hallituksen ulkopuolelle jääneistä:

Avaskari Anu Aino-Sisko Maarit, Inari, 205 ääntä, IS

Kyrö Kari, Inari, 189 ääntä, IS

Nuorgam Anne, Utsjoki, 138 ääntä, PS

Sanila Tanja, Inari (edustajaksi äänimäärän perusteella), 119 ääntä, KS

Feodoroff Veikko Armas, Inari (edustajaksi äänimäärän perusteella), 116 ääntä, KS

Magga Ulla-Maarit, Enontekiö, 113 ääntä, PS

Saijets Janne, (edustajaksi äänimäärän perusteella), 95 ääntä, IS

Yhteensä: 775 ääntä, mikä on 69 ääntä vähemmän kuin hallituksen äänet yhteensä

Järjestäytymiskokouksessa ainakin inarinsaamelainen Anu Avaskari toi esille kritiikkiä sitä kohtaan, miten saamelaisalueen kuntakiintiöt on jyvitetty suhteessa kuntien alueilla asuvien saamelaisten määrään. Kiintiöiden ja alueiden jaon jälkeenjääneisyyttä korostavat saamelaisten yhä suurempi keskittyminen saamelaisalueen ulkopuolisiin suurempiin kaupunkeihin, etenkin pääkaupunkiseudulle.

Nyt kirjoitus laskelmineen jää kannunvalannan tasolle.  Hyvin vakava kysymys on kuitenkin se, onko mitään toivoa siitä että eri saamelaisryhmät milloinkaan voisivat saada äänensä tasavertaisesti kuulumaan ja itsensä tasavertaisesti edustetuksi nykyisessä saamelaiskäräjäjärjestelmässä. Jos kyseessä olisi jokin muu organisaatio, joka koostuisi keskenään jossain määrin erilaisista ja kilpailevista ryhmistä, mutta joilla silti olisi yhteisiä etuja, normaali toimintatapa olisi että hallituksen kokoonpano olisi neuvoteltu ennen kokousta valmiiksi, ja sellaiseksi, että se täyttäisi kaikki edustus- ja kiintiövaatimukset kohtuullisella tavalla, niin että kaikki voisivat elää lopputuloksen kanssa. Saamelaiskäräjien toiminta-aikana tällaista tasapainotettua hallitusta kuitenkaan ole saatu synnytetyksi, ja tuskin sitä on haluttukaan. Saamelaiskäräjien hallitus on näin muodostunut enemmistöhallitukseksi sellaisen kansallisen vähemmistön organisaatiossa, jonka sisällä on vielä pienempiä ja suorastaan uhanalaisia vähemmistöjä.

Tämä tilanne on ollut koko saamelaisväestön kannalta haitaksi sikäli, että järjestelmä on vakiinnuttanut tilanteen missä saamelaiskäräjien hallituksen politiikka ei ole perustunut koko saamelaisväestön edustamiseen. Saamelaisten sisäisille vähemmistöille tilanne on ollut suorastaan onneton ja kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden periaatteiden vastainen. Alkuperäiskansoilla ja alkuperäiskansaryhmillä on oikeus itse päättää kuka niihin kuuluu ja millä perusteilla, ja miten jäsenten hyväksyminen tapahtuu. Niillä on oikeus päättää omista asioistaan ja valiota omat itsehallintoelimensä ja omat edustajansa, sekä oikeus päättää mihin laajempaan alkuperäiskansaan he mahdollisesti haluavat liittyä tai lukeutua. Nähdäkseni nykyinen Suomessa käytössä oleva järjestelmä ei täytä näitä ehtoja.

Lainaan tähän vielä, lupaa kysymättä, nimettömän kirjoittajan havaintoja ja päätelmiä, jotka on julkaistu veikko Väänäsen blogissa Kollumeilta koilliseen 26.2.2016:

Saamelaiskäräjävaalien vahvistettu tulos löytyy: http://www.samediggi.fi/index.php?option=com_docman&task=cat_view&gid=258&Itemid=10
Laskettuaan samoja lukuja ja päädyttyään samoihin laskennallisiin tuloksiin nimimerkki toteaa:

Vaaleissa annettiin 2917 hyväksyttyä ääntä ja yhteensä vaaleista läpipäässeet saivat 2400 ääntä, eli 82,3 % annetuista äänistä. Valitun hallituksen osuus äänistä oli 844 ja hallituksesta ulosjääneiden osuus 1556 ääntä.
Hallituksella on siis tästä 2400 äänen osuudesta 35,2 % ja lopuilla saamelaiskäräjien jäsenillä 64,8 %. Kun otetaan huomioon kokonaisäänimäärä 2917, hallitus sai 28,9 % kannatuksen kaikilta vaaleissa äänestäneiltä.
Kun otetaan huomioon, että saamelaiskäräjävaalien äänestysprosentti oli 51,63 %, hallituksella takanaan 14,9 % kannatus kaikista äänioikeutetuista saamelaisista. Käytännössä vain viisitoista sadasta (käytännössä noin 1/7) äänioikeutetusta saamelaisesta kannattaa nykyisen saamelaiskäräjien hallituksen harjoittamaa politiikkaa. Ja jos otetaan huomioon vielä saamelaiset, jotka eivät kuulu vaaliluetteloon, on luku todennäköisesti vielä pienempi.
Jos hallitus olisi valittu äänimäärän mukaan, olisi se ollut: Avaskari Anu Aino-Sisko Maarit, Sanila-Aikio Tiina, Kyrö Kari, Sara Saara Magreta, Nuorgam Anne, Pieski Pentti Ilmari, Sanila Tanja. Kun otettaan huomioon kuntakohtaiset paikat, niin toinen Inarinsaamelaisten paikka tästä olisi mennyt Enontekiölle, jonka olisi saanut Juuso Tuomas Aslak (114 ääntä). Lisäksi vielä Sodankylän paikasta olisi voitu neuvotella siinä suhteessa, olisiko Sara Saara Magreta täyttänyt sodankylän paikan, sillä Sodankylän jäsenpaikka arvottiin ääntenlaskennanyhteydessä muiden saamelaisten kotiseutualueen kuntien (Enontekiö, Inari, ja Utsjoki) neljänneksi eniten ääniä saaneiden ehdokkaiden joukosta. Arvonnan perusteella valituksi tuli Magreta Sara.
On huomioitavaa että tässä hallituksessa olisi ollut edustaja inarinsaamelaisilla, koltilla ja citysaamelaisilla. Lisäksi olisi edustus ollut Enontekiöltä, Inarista, Utsjoelta ja Sodankylästä. Ei tämä hallituksen valitseminen siis olisi ollut niin vaikeaa, kun olisi vain luotettu äänestäjiin. Kyllä kansa tietää.

Tähän minulla ei ole muuta lisättävää kuin: Niinpä.

You Are on Indian Land

Tämä kirjoitus on päivätty Suomen kalenterin mukaan 11.2.2016, päivänä jolloin USA:n Oregonin osavaltiossa julkaistava suurin uutisväline The Oregonian, kertoi että FBI:n joukot olivat lähestymässä Malheurin luonnosuojelualeen rakennusryhmän vallaneita, itseään militiaksi eli nostoväeksi nimittävän joukon rippeitä, joka koostui enää neljästä henkilöstä. Piirityksen kestettyä yli 40 vuorokautta ja vaadittua tähän asti yhden ihmishengen, piiritettyjen lähettämä live-videolähetys katkesi useita tunteja sitten, aamu ei ole vielä valjenut Oregonissa, eikä lopullista uutista piirityksen päättymisestä ole tullut.
(Lisäys klo 23.52: Tieto piirityksen päättymisestä ilman enempää verenvuodatusta julkaistiin tämän kirjoituksen julkaiseminen jälkeen.)

Valloittajien päätavoite on tai oli että liittohallitus paluttaisi suojelualueen karjankasvattajien laidunmaaksi. Vaatimuksessa on jotain tuttua. Lukuun ottamatta yksittäisiä maa-aloja, jotka liittohallitus on ostanut takaisin itselleen tai hankkinut maanvaihdoilla liitettäväksi suojelualueeseen, Malheurin suojelualueen maa ei ole koskaan ollut karjatilallisten omistuksessa. Alkuaan maa kuului alkuperäisväestölle.

Malheurin luonnonsuojelualue, jonka keskuksena toimivan rakennusryhmän Bundyn aseistettu joukko miehitti, on perustettu ensisijaisesti linnuston suojelemiseksi. Suojelualue sijaitsee Burnsin pikkukaupungin lähellä. Sekä suojelualue että kaupunki ovat osa Harneyn laajaa piirikuntaa Oregonin osavaltion itäosassa. Karjatilalliset ovat käyttäneet osia suojelualueesta karjojensa laitumina, maksaen laidunnusoikeudesta liittovaltiolle. TJoillakin karjatilallisilla laidunmaksut ovat olleet pahasti rästissä – osin karjatilallisten taloudellisen ahdingon vuoksi, osin koska eräät karjatilalliset kiistävät liittovaltion oikeudet alueeseen.

Ennen liittovaltiota maan omistivat Amerikan alkuperäisasukkaat, tarkemmin ottaen heimo, jota ”valkoiset miehet” kutsuivat paiuteiksi. Ennen eurooppalaisperäisten uudisasukkaiden tuloa Pohjois-Paiutet asuttivat laajaa aluetta Great Basinin pohjois-osasta Columbian ylätasangolle ja Cascades-vuoriin, nykynimiä käyttäen. Tähän sisältyi Malheurin luonnonsuojelualue, 760 km², johon Ammon Bundy joukkoineen kohdisti mielenosoituksellisen valtauksensa vuonna 2016, ja lyhyesti sanoen kaikki se maa, jota USA:n liittovaltio tänään omistaa samalla suunnalla, ja kaikki maa, jonka se on aikojen kuluessa jakanut uudisasukkaille ja muihin tarkoituksiin. Vielä lyhyemmin: kaikki maa.

Burnsin paiute-heimon omakielinen nimi on Paite Wadatika Ma-Ni-Pu-Neen. Heimo käyttää itsestään myös nimeä ”Numu”, joka kääntyy suomeksi "ihmiset" tai kansa, tai "alkuperäinen kansa." On varsin yleistä, että eristettyä elämää eläneet alkuperäiskansat ovat kutsuneet itseään "ihmisiksi".

Omien legendojensa mukaan paiutet asuivat alueellaan ”jo ennen vuorten syntyä”. Alueella on ollut asutusta jo noin 10 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tuolloin maasto, ilmasto ja kasvillisuus erosivat huomattavastikin nykyisestä, mikä tänään on kuivaa erämaata, saattoi tuolloin olla järvien ketju, jota ympäröivillä kukkuloilla vaelsivat erään tiedonmukaan mm. kamelit, mammutit, biisonit, hirvet, sapelihammaskissat ja peurat. Paiutet katsovat olevansa alueella 10 000 vuotta sitten asuneiden ihmisten jälkeläisiä, mutta uusimpien tutkimusten mukaan paiute-kansan läsnäolo alueella olisi kuitenkin hiukan nuorempaa; on esitetty että paiutet olisivat vaeltaneet alueelle vasta noin tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tätä vanhemmat arkeologiset löydöt olisivat jälkiä heitä edeltäneestä ihmisistä.

Kerrotaan, että Malheurin kansallispuiston keskuksen lähettyvillä ei juuri pysty ottamaan montaakaan askelta huomaamatta muinaisen paiute-asutuksen jälkiä, jos silmä osaa ne havaita ja tulkita. Siirtyessämme kirjoitetun historiallisen tiedon puolelle, voimme todeta että nykyinen Burnsin paiute-heimo periytyy Wadatika-heimosta. Tällä suunnalla oli yleistä, että heimot nimettiin jonkin heille tärkeän elintarvikkeen mukaan. Wadatikojen nimi juontuu wada-siemenistä, joita he keräsivät Malheur-järven rantamilta. Heimon alue käsitti arviolta 144 000 km². Tämä vastaa Lapin ja Kainuun maakuntien maiden ja sisävesien yhteenlaskettua pintaa lisättynä Kuusamon, Taivalkosken, Pudasjärven ja Iin kunnilla. ja Oulun kaupungilla. Kun kuntien meri-alueita ei huomioida tämäkään vielä riitä, vaan avuksi on otettava reilu haukkaus Ruotsin puolen Övertorneån kunnasta, sorry vaan Ruotsi.

 Wadatikat olivat keräilijä-puolinomadeja, jotka liikkuivat suhteellisen lyhyessä vuodenkierrossa sen mukaan miten heidän käyttämänsä kasvit tulivat satokypsiksi tai aika oli otollinen tietyn riistan pyytämiselle tai kalastukselle, jossa tärkein saalis oli lohi. Keräilytyössä perheryhmät kulkivat erillään, kokoontuen taas korjaamaan sato määrätyistä kasveista. Varhaissyksyllä perheryhmät kohtasivat metsästääkseen yhdessä pienriistaa, kuten villikaneja, ja antilooppeja. Ravinnon lisäksi kerättiin ja otettiin talteen tarveaineita vaatteita ja asumuksia varten. Kesäisin wadatikat asuivat katottomissa risulaavuissa, talvisin luolissa tai risumajoissa.

Valkoiset miehet tulevat – ja sitten myös naiset

Tämä oli tilanne Wadatika-heimon ja valkoisten ensimmäisten kohtaamisten aikoihin 1820-luvun alussa. Nämä satunaiset tapaamiset varhaisten valkoisten tutkimusmatkailijoiden ja turkismetsästäjien kanssa olivat luonteeltaan ystävällismielisiä. Pysyvämmät kontaktit ajoittuvat noin vuoteen 1840. Wadatikat jatkoivat vielä perinteisiä elämäntapojaa, mutta muutos oli ovella. Valkoisten uudisasukkaiden virta Oregonin reittiä pitkin toi uudisasukkaita jotka nostivat hiljalleen painetta. Laukaisimena toimi kuitenkin jalometallilöytöihin liittyvä toiminta.

Vuonna 1859 Länsi-Nevadassa, Oregonin kaakkoispuolella tehty suuri hopealöytö johti Virginia Cityn syntymiseen ja kiihtyvään kaivosmiesten ja karjapaimenten virtaan paiute-alueille. Tilannetta yritettiin hallita erottamalla väestöryhmät. Tätä tarkoitusta varten alkuperäisväestölle varattiin ja osoitettiin suhteellisen suuria suoja-alueita, reservaatteja. Vuonna 1860 sarja väkivaltaisia tapahtumia, joihin emme tässä tarkemmin mene, johti laajeneviin yhteenottoihin.

Keväällä 1861 puhjennut Pohjois-Amerikan sisällissota vaati kuitenki liittovaltiota keskittämään niin vakituisen sotaväen kuin uudisasukkaiden vapaaehtoismuodostelmat kauas itään. Paiutet käyttivät tilaisuuttaa hyväkseen hyökkäillen mailleen tunkeutuneiden uudisasukkaiden kimppuu. Sisällissodan jälkeen liittohallitus palasi alueelle väellä ja voimalla alistaen alkuperäiskansat. Paiute-heimolle annettiin kaksi vaihtoehtoa: rauha tai kuolema. Paiutet allekirjoittivat rauhansopimuksen, jonka mukaan he suostuivat elämään varsin laajassa reservaatissa sillä ehdolla, että hallitus ei salli uudisasukkaiden tunkeutua sen alueelle. Presidentti Ulysses S. Grant perusti vuonna1872 Malheurin intiianireservaatin, joka alun perin käsitti lähes 1,8 miljoonaa eekkeriä, mutta supistettiin pian 1,5 miljoonaan eekkeriin – noin 6000 neliökilometriksi. Alue oli suhteellisen suuri, lähes Delawaren osavaltion kokoinen. Täälle alueelle asutettiin nyt kaikki Pohjois-Paiutet.

Maanälkäiset uudisasukkaat himoitsivat kuitenkin osia näistä maista, ja heillä oli pääkaupungissa vaikutusvaltaisia ytsäviä. Reservaatin purkamista helpotti sen perustamiseen liittyvä muotoseikka. Presidentti oli perustanut reservaatin toimeenpanomääräyksellään, mutta Kongressi ei ratifioinut päätöstä. Uudisasukaslobbyn painostuksesta presidentti Grant avasi vuonna 1876 Malheur-järven pohjoisrannat virallisesti uudisasutukselle ja laidunmaiksi. Tämä raivostutti paiutet, sillä järven rantamaa oli heille erityisen arvokas, se oli alue jolta he korjasivat wada-siemenensä. Lisäksi uudistilallisten siat tonkivat maasta intiianihyasintiksi kutsutun parsansukuisen quamash- eli camas-kasvin sipulit, jotka olivat toinen paiuteille tärkeä ravinnon lähde.

Rauhansopimukseen oli sisältynyt kohtia myöskin tarvikkeiden toimittamisesta paiuteille reservaattiaseman kaupasta. Aseman ensimmäinen hoitaja oli voittanut reservaatin asukkaiden luottamuksen, mutta hänet vaihdettiin uuteen, jolla ei ollut silmää alkuperäiskansan tilanteelle. Uusi reservaattiaseman hoitaja salli uudisasukkaiden asettua intiaanien maalle, eikä hänen onnistunut kiirehtiä elintarvikkeiden ja muiden tarvikkeiden kuljetuksia asemalleen – jos hän edes yritti. Edellinen hoitaja oli ostanut niitä omilla varoillaan turvatakseen reservatiin väen selviämisen. Uuden hoitajan kerrotaan myös myynneen reservaatin asukkaille ilmaiseksi jaettavaksi tarkoitettuja elintarvikeannoksia muille.

Aina vain uusien uudistilojen ilmestyminen reservaatin alueelle ja paha elintarvikepula sai useat paiutet siirtymään reservaatin ulkopuolelle, missä he yrittivät jatkaa perinteistä elämäänsä. Toiset vetivät jyrkemmän johtopäätökseen: ainoa tapa selvitä on heittää rauhansopimuksen räikeästi rikkoneet valkoiset ulos ja ottaa oma maa takaisin.

Entisen reservaattiaseman hoitajan paluu ei enää kyennyt rauhoittamaan tilannetta, ja 1878 sota puhkesi uudestaan. Kyseessä oli laajempi Idahon ja Oregonin paiute- ja shoshone -kansojen torjuntataistelu mainttensa hallinnan säilyttämiseksi. Malheurin paiute-sotureiden osalta sota päättyi heidän tappioonsa saman vuoden elokuussa, kun liittovaltion joukkojen kanssa liittoutuneen toisen heimon soturit olivat petollisesti surmanneet paiuteheimon päällikön.

Sodasta hengissä selvinneet paiutet ja shoshonit internoitiin aluksi Malheurin reservaatiin. Vuonna 1879 liittohallitus lakkautti Malheurin reservaatin uudisasukkaiden painostuksesta, otti sen alueen hallintaansa ja marssitti kaikki 542 alkuperäisasukasta lumien halki Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan Yakama-reservaatiin. Paiute-heimon ”kyynelten tieksi” kutsuma marssi alkoi tammikuun 5. päivänä 1879. Lumi ulottui polviin, paiutet oli kytketty pareksi kahleilla. Vain noin 400 henkeä selvisi hengissä marssista. Pakkosiirrety jätettiin virumaan Yakamaan vuosiksi. Sillä aikaa liittovaltio jakoi osan heidän entisen reservaattinsa maista uudisasukkaille, ja pidätti loput itsellään.

Kun paiutet vapautettiin Yakaman reservaatista 1883 ja ensimmäiset heistä palasivat entisen Malheurin reservatin alueelle, he havaitsivat olevansa maattomia ja kodittomia. He joutivat kärvistelemään yhdellä monista vanhoista leiripaikoistaan, jonka viereistä maata Burnsin kaupunkilaiset käyttivät nyt kaatopaikkanaan. Syötäväksi paiutet keräsivät mitä luonnosta ja jätteistä löysivät.

1887 kongressi sääti lain jonka perusteella alkuperäisväestön maat jaettiin palstoihin ja kullekin perheelle annettiin 160 eekkeriä, noin 65 hehtaaria. Paiuteille tarjottiin vaihtoehtoina palata entiseen Malheurin reservaattinsa tai asettua muihin reservaatteihin. Viimeistään jälkikäteistarkastelussa käy ilmeiseksi, että lain ajatuksena oli sitoa kukin intiaaniperhe omaan maapalaansa Malheuriin, Harneyn piitikuntaan, palanneille paiuteille osoitettiin palstat kuivassa erämaassa, jonka emäksinen maa oli viljelykelvotonta. Jaossa oli 115 palstaa, monet jäivät ilman.

Harneyn piirikunnan luonto on tyypiltään pääosin korkeaa, vähäsateista erämaata. Jos alkuperäiskansan elämä ei ollut helppoa ennen valkoisten saapumista, se ja sen jäsenet olivat nyt varjo entisestään. Paiutet muodostivat valtaväestön hyljeksimän paarian. Heitä pidettiin likaisina ja haisevina. Tässä saattoi olla perääkin, koska paiutet olivat rutkiköyhiä ja asunnottomia. Paiute-miehet etsivät satunnaistyötä mm. karjapaimenina, naiset ompelivat ajoittain nahkakäsineitä, joita sitten vaihtoivat elintarvikkeisiin. Valkoiset käyttivät alkuperäiskansan jäsenistä halventavia nimityksiä, kuten snakes (käärmeet) tai ”diggers” (tonkijat). ”Snakes” saattoi juontua Snakes River -joesta, kun taas ”diggers” lienee tullut heimon jäsenten tavasta kaivaa maasta syötäviä kasveja ja juuria, joista he valmistivat moninaisia tarvekalujaan. Poiketen alueella tehdyistä arkeologisista löydöistä Paiutet eivät valmistaneet keramiikkaa, vaan käyttivät säilytysastioinaan juurista ja varvuista taidokkaasti punomiaan koreja ja vasuja.

Tässä vaiheessa on syytä muistaa, asiaan tässä enempää uppoutumatta, että Oregonin osavaltion valkoiset perustajat olivat säätäneet lakeja, joiden mukaan vain valkoisten sallittin asua osavaltiossa. Orjuus kiellettiin Oregonissa 1844, mutta samalla säädettiin että mustat, olivatpa orjia tai vapaita, ajettaisiin pois piiskaamisen tai pakkotyön uhalla, ja mustien auttajia rangaistiin ankarasti. Yksi perustelu tälle erottelulle oli, että Oregonin uudet asuttajat olivat nähneet kuinka ankaraksi saattoivat käydä orjuuden ja sen vastustajien väliset kiistat ja halusivat välttää vastaavatongelmat utopistisessa ihannevaltiossaan. 1866 tehty lisäys USA:n perustuslakiin antoi kaikille mustille kansalaisoikeudet, joskaan ei vielä äänioikeutta. Oregon ei ratifioinut määräystä.

USA:n perustuslain lisäys antoi 1870 kaikille mustille äänioikeuden, jolloin myös Oregonin mustilta äänioikeuden kieltävä laki mitätöytyi. Muodollisesti Oregon piti kuitenkin vanhan erottelulakinsa voimassa ja ratifioi asiaa koskevan USA:n perustuslain lisäyksi vasta 1959. Rodulliset seka-avioliitot kieltävä laki oli poistettu 1951.

Muodollista rodullista yhdenvertaisuutta vastustavat olivat kauan enemmistönä Oregonin liittovaltion lakiasäätävissä elimissä, mikä ei estänyt yhdenvertaisuuden ajajia yrittämästä äänioikeusuudistusta 1895, 1916 ja 1927, vailla menestystä. Jotain kertoo sekin, että vuonna 1920 Oregonissa oli kaikista USA:n osavaltioista eniten Ku Klux Klanin jäseniä väestöön suhteutettuna.

Isä Heuel tulee

Vuonna 1925 Burnsin katolisen seurakunnan kirkkoherraksi nimitettiin Saksassa syntynyt katolinen pappi, isä Peter Heuel. Uskonnollisen työnsä ohessa hän otti viimeistään 1927 asiakseen nosta paiutet maallisesta kurjuudesta, käyden henkilökohtaisesti ja konkreettisesti iskemässä nyrkkiä pöytään Kongressissa. Tämä ei ollut kaikkien valkoisten seurakuntalaisten mieleen. Katoliset olivat alueella vähemmistö, ja saksalainen tausta teki isä Heuelista esiinpistävän maalitaulun katolilais- ja saksalaisvastaisille voimille. Lisäksi pappi oli paitsi itsepäinen myös herkästi tulistuva eikä sietänyt minkäänlaista vastaansanomista. Piispa riisui vuonna 1930 Heuelin tämän kirkkoherranvirasta, mutta Peter Heuel eli loppuelämänsä Burnsissä.

Heuelin myötävaikutuksella maita hallinnoiva Egan Land Company lahjoitti 1928 Burnsin kaupungin vanhan kaatopaikan ja sen ympäroivän alueen, yhtensä 10 eekkeriä eli noin 4 hehtaaria paiute-yhdyskunnan asuinalueeksi. Pienen laskentoharjoituksen tuloksena päädymme siihen, että oltuaan pahimmillaan abosluuttisen maattomia, paiutet olivat nyt saaneet takaisin noin 0,002975632352941176 promillea heimonsa entisestä alueesta, ja peräti noin 0,006 promillea entisestä Malheurin reservaatistaan.

Liittovaltion Intiaaniasiain toimisto rakennutti paiute-yhteisön maalle 20 asuintaloa, yhdyskuntakeskuksen ja koulun. Vuonna 1932 alueelle nousi paiute-heimolle oma katolinen kirkko.

Aikaa myöten paiute-vanhusten tuki ja hoito saatiin jaloilleen. Ensiaskeleet eivät olleet helppoja. 1930-luvun alkuun saakka heimon jäsenten terveydenhoito oli ollut yliluonnollisiin voimiin turvautuvien perinteisten parantajien varassa. Köyhyys, huono ravinto ja kehnot asunnot altistivat alkuperäisväestön monille sairauksile, alkoholin ja muiden huumaavien aineiden väärinkäyttö oli kauan pahana ongelmana ja rikkoivat perhesuhteita. Paiuteja ei kuitenkaan päästetty Burnsin sairaalan ovien sisäpuolelle. 1930-luvulta alkaen intiaaneille tarjottiin terveydenhoitopalveluita kaksi (!) kertaa vuodessa oikeustalon kellarissa.

Vuonna 1935 heimo osti liittovaltion erityisehdoin myöntämän lainan turvin 771 eekkeriä lisää maata New Deal:iin liittyvien, intiaanien olojen kohentamiseen liittyvän ohjelman puittessa. Toisten lähteiden mukaan liittovaltio osti heimolle nämä Burnsin pohjoispuolella sijaitsevat, useisiin lohkoihin jakautuvat maat, jonne perustettiin ”New Village”, uusi kylä.

Pitkä oikeustaistelu

Isä Heugelin rohkaisemina paiutet ryhtyivät vaatimaan oikeusteitse korvausta entisen Malheurin reservaatin maista. Oaiutet vetosivat siihen, että heille rauhansopimuksessa taattu reservaatti oli otettu pois vain siksi, että osa heimon jäsenistä oli vedetty mukaan valkoisten ja muiden heimojen väliseen sotaan. Isä Heuel laati sopimuksen, jonka mukaan heimon saamasta korvauksesta maksettaisiin hänen kaikki asiaan liittyvät kulunsa ja hänen palkkaamiensa asianajajien palkkiot. Lisäksi hänellä olisi oikeus korvaukseen, joka olisi enimmillään 10 prosenttia korvaussummasta. Sopimus oli määrä alistaa sisäministeriön hyväksyttäväksi. Sopimuksessa nähtiin kuitenkin kaksi heikkoutta. Ensimäinen oli, että sitä ei ollut kirjattu asianmukaisessa oikeusistuimessa. Toinen oli, että sopimus oli määritetty olemaan voimassa viisi vuotta, ka lisäksi niin pitkäksi aikaa kuina asian hoitaminen vaatisi. Huomautusten tekijä kommentoi: ”Lainaamani lause muuntaa sopimusajan määräaikaisesta määrämättömän pitkäksi ajanjaksoksi, ja tämä on vastoin sääntöä jonka mukaan tällaisella sopimuksella tulee olla määritelty voimassaoloaika joka tulee ilmaista selkeästi”.

Oikeusprosessi venyi 35 vuoden pituiseksi. Isä Heuel kuoli vuonna 1945, tehtyään sitä ennen useita matkoja Washingtoniin ajaakseen paiute-kansan maaoikeusasiaa. Vuonna 1969 heimolle määrättiin maksettavaksi korvaukset, jotka määriteltiin vuoden 1888 maanhinnan mukaan. Kun tästä vielä vähennettiin päältä erilaisia oikeudenkäyntimaksuja ja -kuluja, kullekin heimon 892 jäsenestä jäi 743 dollarin jako-osuus. Jonkun tiedetään ostaneen korvauksella pesukone-linko -yhdistelmän, toiset maksoivat pois velkojaan. Yksi osti oppikirjoja ja maksoi collegen pääsymaksun. Toiset menivät kauppaan voidakseen olla kerrankin nuukailematta ja maksaakseen kerrankin ostoksensa selvällä rahalla. Mitä rahoista jäi, he panivat visusti pankkiin. Nopeasti laskien nettokorvaukseksi jäi yhteensä 662 756 dollaria, jolloin korvaus oli pyöristettynä 44 centtiä menetyn reservaatin eekkeriltä. Tällöin ei siis puhuta kaikesta heimon menettämästä maasta, vaan ainoastaan alkuperäisestä Malheurin reservaatista. Pesukonesiin ja linkoihin palaamme vielä

Harneyn piirikunnassa noin 75 % maasta on liittovaltion omistuksessa. Tänä päivänä entinen Malheurin reservaattimaa on jaettu niin että 35 % siitä on yksityisomistuksessa ja Bureau of Land Management, BMI, hallitsee toista samankokoista osaa. 28 % on varattu kansallispuistoksi. 2 % kuuluu osavaltiolle ja loput paiuteille. Yksinkertainen laskutoimitus tosin osoittaa, että juuri mainitut prosenttiosuudet ilman alkuperäisväestön osuutta tekevät yhteen laskettuina 100 %. Tilanne selittyy sillä, että kaikki nuo osuudet on pyöristetty lähimpään täyteen prosenttiin. Maan alkuperäisille omistajille jätetty  Burnsin Paiute-reservaatti on The Oregonian-lehden toimituksen laskelman mukaan kooltaan 0,05 prosenttia alkuperäisestä Malheurin reservaatista. Vaikuttaa siltä, että laskelmassa ei ole huomiotu kaikkea heimon ja sen jäsenten nykyään omistamat maat, vaan lähinnä ainoastaan Vanhan Leirin alue ja vuoden 1935 lisämaat. Niin tai näin, voimme sanoa elokuvainkkareiden lakoonista ilmaisua tavoitellen: "Vanha maa ennen valkoista miestä iso maa. Malheurin reservaatti siitä puhvelinläjä. Burnsin reservaatti ei edes kärpäsen paska".

Burnsin payute-yhdyskunta hyväksyi oman perustuslakinsa ja heimolakinsa 1968, ja liittovaltio tunnusti Burnsin paiute-heimon samana vuonna. Nykyinen Burnsin paiute-reservaatti perustettiin 1972 yhdistämällä muodolisesti entisen kaatopaikan eli Vanhan Leirin 10 eekkeriä ja heimon vuonna 1934 hankkimat 771 eekkeriä maata Burnsin kaupungin pohjoispuolelle.

Burnsin paiutet tänään

Heimon tunnustamisen ja nykyisen reservaatin perustamisen aikoihin heimolla oli noin 285 jäsentä, joista karkeasti kolmannes asui pysyvästi reservaatin alueella. Heimon jäsenten määrä on vuodesta 1990 pysytellyt noin 350:ssa. Viimeisimmän tiedon mukaan (2016) heimolla on 349 jäsentä, jotka kaikki eivät asu reservaatissa.

Heimo ja sen jäsenet omistavat nykyään alle 14 000 eekkeriä (noin 60 km²) maata, joka jakautuu reservaattimaahan ja säätiömaahan, jota liittovaltio isäännöi. Osa säätiömaasta on heimon yhteistä, osa koostuu yksittäisten heimojäsenten palstoista, joita liittovaltio isännöi heidän laskuunsa. Heimon kaikki maat sijaitsevat Harneyn piirikunnassa.

Heimon päättävänä elimenä toimii sen yleiskokous, jossa kaikilla heimon tunnustetuilla, 18 vuotta täyttäneillä jäsenillä on äänioikeus, myös poissaolevilla. Yleiskokous järjestetään pääsääntöisesti kahdesti vuodessa. Yleiskokous valitsee seitsenhenkisen heimoneuvosto hoitamaan heimon juoksevia asioita. Heimolla on omat poliisivoimat ja heimo-oikeus, joka koostuu tuomarista ja avustavasta tuomarista. Heimo työllistää kuutisenkymmentä omaa jäsentään erilaisissa tehtävissä, kuten terveydenhoidossa, opetuksessa, ympäristönhoidossa, kulttuurin säilyttämisessä ja vahvistamisessa sekä lainvalvonnassa.

Heimokasinon nousu ja tuho

Vuonna 1989 Vanhan Leirin alueelle perustettu Old Camp Casino oli aikansa suosittu ja toimi tulolähteena ja työllistäjänä. Kasino työllisti alun perin viitisenkymmentä täyspäiväsitä työntekijää, joista tosin vain 12 oli paikallisen paiute-heimon jäseniä ja 9 muista heimoista. Kasinon yhteydessä toimi mm. ravintola, bingohalli, pelihalli, intiaanikäsitöitä myyvä lahjatavarakauppa, konferenssitilat ja matkailuvaunualue.

Alkuaikoja lukuun ottamatta kasino kannatti kuitenkin huonosti. Kasinon laskemat perustuivat turistien ja valtatien liikennevirran varaan. Kasino oli kuitenkin perustettu laman syvetessä ja pelaajien oppiessa käyttämään internetkasinoja. Perimmältään kooltaan ja tarjonnaltaan varsin vaatimattomalta kasinolta puuttui vetovoimaa houkutella väkeä kauempaa, ja 150 kilometrin sääteellä asuu vain 7000 ihmistä. Osavaltion lähimmälle tiheästi asutetulle alueille on viiden tunnin majomatka. Burnsin kaupungissa asukkaita on alle kolme tuhatta, ja Harneyn piirikunnassa – joka on Oregonin suurin ja USA:n suurimpia piirikuntia – asukkaita om alle kahdeksan tuhatta. Kaikki eivät suhtaudu myönteisesti uhkapeliin, mutta perustamisvaiheessan kasino ei herättänyt voimakkaita tunteita puolesta tai vastaan.

Ilmakuvissa pohjamuodoltaan pyöreä, noin 15 000 m² kasinorakennus osoitteessa 2205 West Monroe Street, Burns, Oregon, näyttää ilmakuvissa erämaahan laskeutuneelta lentävältä lautaselta. Ufomainen rakennus ei voinut poistaa vaikutelmaa että entisen kaatopaikanalue kaupungin äärimmäisellä läntisellä ulkolaidalla, erämaan reunalla, oli joutomaata. Asuntovaunualue oli olemassa lähinnä markkinointipuhiessa ja lähimpinä naapureina romutraha ja nuorisovankila ja romutarha. Kähes tien toisella puolella sijoitettu nuorisvankila oli tuonut mukanaan tervetullutta nostetta Burnsin taloudelle, mutta sen asuki eivät ymmärretävistä syistä harjoittaneet uhkapeliä paiutekasinossa.

Yleisvaikutelman niin kasinon tiloista kuin eräistä sen henkilökuntaan kuuluvista kerrotaan oleen kulahtanutta 1960-lukua, eikä konferenssitilojen tenhoa parantanut että matkapuhelimien kenttä oli olematon. Itse rakennus oli ostettu käytettynä, palveltuaan aikaisemmin toisen heimon kasinona Washingtonin osavaltion luoteisosassa. Rakennuksen runko ja ulkokuori koostuu alumiinikaarien varaan pingoitetusta vinyylistä. Burnsin paiutet ostivat pahaenteisesti jo yhden konkurssin kokeneen rakennuksen 930 00 dollarin lainan turvin, mutta laiminlyövät kuplahallimaisen kasinorakennuksensa hoidon .

Syksyllä 2012 rakennus- ja terveysviranomaiset katsastivat kasinorakennuksen todeten sen käyneen vaaralliseksi kauan jatkuneen hoidon puutteesta. Viranomaiset kielsivät rakennuksen käytön ja heimoneuvosto sulki kasinon välittömästi. Kaikki henkilökunta irtisanottiin.

Samalla heimoneuvosto kuitenkin ilmoitti, että henkilökunta otettaisiin uudestaan töihin, kun entisen kasinon paikalle rakennetaisiin uusi ja entistä suurempi ja ehompi. Ensin vanha kasino oli purettava uuden tieltä. Tämän piti tapahtua varhaiskeväällä 2013 ja uuden kasinon piti avata ovensa vielä saman kevään kuluessa. Vanha kasino seisoo tiettävästi yhä suljettuna paikoillaan, eikä heimoneuvosto ole tiedottanut asiasta sen enempää.

Lopuksi

Mietin hiljaa mielessäni, eikö USA:n liittovaltiolla olisi varaa järjestää Burnsin payute-heimon asioita paremmalle tolalle. Korvaus heimon menettämistä maista, Malheurin lakkautettu reservaatti mukaan lukien, maan nykyarvon mukaan laskien riittäisi luultavasti tarkoitukseen hyvin – en käy nyt korvaussumman suuruuttaa haarukoimaan. Kunhan asia hoituisi tällä kertaa ilman oikeusprosessia, paiuteille sopisi luultavasti sekin, että korvaussummasta vähennettäisiin heidän 1969 Malheurin maista jo saamat korvaukset, kuitenkin sillä kohtuullisella varauksella että silloisen prosessin asianajokulut ja oikeudelliset maksut korvattaisiin heimolle. Tämä tuntuisi kohtuulliselta ja oikeudenmukaiselta. Uskaltaisinko leikillisesti lisätä, että minulle riittäisi kymmenesosa isä Heuelin itselleen varaamasta 10 % osuudesta – mikä muuten tuo mieleen kirkon kymmenykset.

Ei, kyllä minun täytyy sittenkin laskea, kun pieni rahapula tahtoo jatkuvasti vaivata eikä leikattu eläkeindeksi lupaa tilanteen kohentumista. Siispä:

Raakamaan ajankohtainen hinta Oregonissa on $ 6 503 eekkeriltä.

Kun 1 km² = 247.1 eekkeriä, 1 km² raakamaata Oregonissa on markkina-arvoltaan 247,1 x $ 6 503 = $ 1 606891,3
ylöspäin pyöristäen $ 1 607 000,
ja vielä kerrran ylöspäin pyöristäen 1, 6 miljoonaa U.S. dollaria.

Mahtoiko mennä oikein tähän asti? Korjatkaa ihmeessä jos teen virheitä.

Kun Paiute-heimon maat käsittivät alun perin noin 144 000 km²,
ajankohtaisen markkina-arvon mukainen korvaus niistä olisi
144 000 x 1,6 miljoonaa USD:tä = 230 400 miljoonaa USD:tä.

Tästä vähennetään päältä oma, vaatimaton 1 % osuuteni, 2340 miljoonaa USD, josta kyllä voin maksaa kirkolle kymmenykset. heimon osuudeksi jää rempseästi ilman desimaaleja 22 8060 miljoonaa USD.

Itse joutusin epäilemättä maksamaan jo ennen kymmenysten maksua vähän veroja USA:han, mutta sitten sijoittelisin rahani verotusta tavanomisesti suunnitellen. Missähän mahtaisin pääosin asustella? Ehkäpä Oregonissa, siellä olisi kivoja ja nättejä jahtimaita myynnissä. Ei ainoastaan kuivia maita, vaan myös vehmailta näyttäviä järvien ja jokien rantoja, sellaisia joissa linnut viihtyvät. Inkkarit olis mun kamuja ja mää mettästäisin niitten kaa, ja ne sais kerätä wadaa ja niitä sipuleitaan ihan vapaasti, kunhan muistavat välttää valkokukkaista versiota, joka on pahasti myrkyllistä. Mutta eiköhön ne tiedä.

Kun korvaussumma miinustettuna osuudellani jaetaan heimon noin 350 jäsenten kesken, kullekin jäsenelle tulee jako-osuudeksi noin 651,6. Tällä kertaa ei siis dollaria, vaan miljoonaa dollaria.

Kun kustakin osuudesta vähennetään heimon jäsenten vuonna 1969 kuittaama korvaus Malheurin reservaatin maista, suurudeltaan
743 dollaria, jako-osuudeksi jää noin – no, laskekaa itse.

Sijoitettuna varmoina pidettyihin USA:n valtionobligaatioihin varovainen pitemmän ajan korko-odotus kokonaiskorvauksella
(tietenkin ilman omaa osuuttani) voisi olla 5 %. Tällä korolla heimon korvausvarat tuottaisivat vuosikorkona 11 403 miljoonaa dollaria, eli jäsentä kohden noin 32,58 miljoonaa vuodessa, eli noin 2,715 miljoonaa kuukaudessa. Täytyypä suositella, että paiutet eivät nosta koko korvaustaan kerralla ja marssi se plakkarissa suoraan lähimpään kauppaan, puhumattakaan jonkin toisen heimon kasinosta. Varoituksen sana: tuo summa lompakossa, jos lompsa on suomalaisttain takataskussa ei totisesti paskalle taivu (anteeksi, mutta meillä on Suomen kielessä tällainen sanonta). Kun 651,6 miljoona dollaria nostetaan 100 dollarin seteleinä, yhden miljoonan pinon korkeus on suhteellisen varman lähteen mukaan 1,24 metriä, jolloin 651,6 miljoonaa jenkkitaalaa sadan dollarin seteleinä muodostavat pyörsitäen 808 metrin korkuisen pinon. Houkutus käyttää muutamaa seteliä pyyhkimiseen voisi käydä ylivoimaiseksi lujemmallekin luonteelle.

Toisaalta, saisihan yhdellä 651,6 miljoonan taalan korvausosuudella vaikkapa 651 600 pesukone-kuivaaja -yhdistelmää, sellaista joissa koneet seisovat rinnakkain lattialla. Kun ne latoisi kaikki tiiviisti peräkkäin, muodostuisi 782 kilometrin jono. Ei kuulostaa oikein vakuuttavalta. vaan jos heimon kaikki jäsenet sijoittaisivat korvausosuutensa pesukone-kuivaajiin, jonon pituus olisi jo peräti 273 700 kilometriä. Se ulottuisi 6,83 kertaa maapallon ympäri päiväntasaajaa pitkin. Oliskohan sittenkin parempi valita pesukone-kuivaaja -torni, jolloin selviäisi pienemmällä jonolla, sellaisella joka ulottuisi vain  3,41 kertaa maapallon ympäri. Jos sitäpaitsi ottaa huomioon että ainakaan vuorten kohdalla jonoa ei voi kulkea merenpinnan tasolla...

Onkohan tämä edes totta? En kuitenkaan tule suosittelemaan tällaista investointia, koska on ilmiselvää että se johtaisi pesukoneiden maailmanmarkkinahinnan romahtamiseen, kun pesukoneita ja kuivureita lojuisi kaikkialla maalla ja meressä.

Vaikka reservaattimaa on vapautettu verosta, uskon että paiutet olisivat tällä pikku korvausjärkestelyllä valmiit maksamaan veroa niin liittovaltiolle kuin osavaltiolle ja tarvittaessa piirikunnalle ja kaupungille, mutta mikä minä olen menemään heidän puolestaan takuuseen. Kirkkokin voisi hyötyä, jos edes osa paiuteista maksaisi kymmenykset. Laskekaapa siellä Vatikaanin pankin puolessa, kannattaisiko tätä oikeuskamppailua käydä ajamaan, isä Heuelin viitoittamaa tietä rohkeasti eteenpäin kulkien. Ei tarvitsisi paiute-heimonkaan sitä synnin pesäänsä rakentaa uudelleen sinne entisen kaatopaikan maille – tarkoitan tällä kasinoa. Yksi varaus vielä: minulla oli vitonen laskennossa.

P.S. Nimitystä "intiaani" joka on vielä jäänyt johonkin kohtaan tekstiä ei käytetty halventavassa tarkoituksessa, vaan käsiteltyyn aikaan liittyen; "Intiaaniasiain Toimistosta" ei ole tehty "Alkuperäisten amerikkalaisten asiain toimistoa". USA:n liittovaltio käyttää viraston nimenä edelleen epäkorrektia nimitystä "Bureau of Indian Affairs". Eiköhän asia korjaannu jahka paiutet ovat saaneet täyden korvauksen. Kun niin pitkälle on tultu, minäkin voin hoitaa homman, tarvittavat senaattoreiden ostamiset ja muut lobbauskulut minä hoidan vaikka povitaskusta.



Laskelmissa käytettyjä arvoja:

Paiuteheimon alkuperäinen alue: noin 55 500 neliömailia = 144 000  km²

Lapin maakunnan pinta-ala, ilman merialueita: 98 983,21 km²

Kainuun maakunnan pinta-ala: 24 451,41 km²

Näiden maakuntien pinta-ala yhteensä 123 434.62 km²

Kuusamon kunnan pinta-ala: 5 808,91 km²

Taivalkosken kunnan pinta-ala: 2 650,67 km²

Pudasjärven kunnan pinta-ala: 5 867,23 km²

Oulun pinta-ala ilman merialueita: 3 113,76 km²

Iin kunnan pinta-ala ilman merialueita 1 603,42

Näiden kuntien pinta-ala yhteensä: 19 043.99 km²

Ruotsin Övertorneån kunnan pinta-ala: 2 492,52 km²

Kaikkien näiden kuntien pinta-ala yhteensä: 21 536.51 km²

Maakuntien ja kuntien pinta-ala yhteensä: 144 971,13 km²


Malheurin reservaatti (1872-1879) oli alunperin 1 778 560 eekkkeriä
= n. 7 200  km², mutta supistettiin paloittain, virallisesti vuodesta 1876.
Alueen supistettua kokoa on vaikea jäljittää, joten laskelmissa on käytetty
arviota 1,5 miljoonaa eekkeriä = noin 6 0000  km²

Paiuteheimon vuonna 1969 saama jäsenkohtainen korvaus
Malheurin lakkautetun reservaatin maista: 743 USD

Raakamaan ajankohtainen markkinahinta Oregonissa:
6 503 USD eekkeriltä = pyöristäen $ 1 607 000 / km²

1 miljoona dollaria 100 dollarin seteleinä,
pinon korkeus:1.24 metriä.

Pesukone-linko -yhdistelmän karkea ajankohtainen markkinahinta:
1000 dollaria.

Pesukoneen ja lingon leveys: erikseen 0,6 m, yhteensä 1,2 m

Maapallon ympärys meren tasolla päiväntasaaja pitkin mitaten: 40 075 km



Lähteitä:

Wikipedia ja useat muut verkkosivut
The Oregonian -lehti ja sen verkkosivut
Wadatika-Paiute -heimon historiasta mm:
http://onackm.wix.com/onackm#!burns-paiute-tribe/c1rvz