Kirjoittaja Gunnar Pettersson on eläkkeellä oleva suomenruotsalainen toimittaja. Kirjoittaja pitää kiinni oikeudestaan muuttaa, korjata, kehitellä ja parantaa omia kirjoituksiaan uuden ja paremman tiedon ja kypsemmän näkemuksen mukaisiksi siitä erikseen mainitsematta.
Oikaisu- ja vastinepyynnöt pyydetään tekemään blogin kommenttitoiminnolla. Kommentit on moderoitu ja niitä julkaistaan toimitusaikataulun puitteissa.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Kolonialismin perintöä


Kolonialismi ja dekolonisaatio eli kolonialististen rakenteiden purkaminen niin yhteiskunnan järjestelmien tasolta kuin ihmisten – etenkin alkuperäiskansaan kuuluvien – käyttäytymis-, reagointi-, ajatus- ja tunnekuvioista on ollut yksi teoreettisemmin suuntautuneiden saamelaisaktivistien pääteemoista. Kolonialistisiin perusmalleihin, joita on enemmän tai vähemmän tietoisesti ja laskelmallisesti harjoitettu eri puolilla maailmaa kolonialististen valtojen toimesta, on kuulunut alkuperäiskansojen eri ryhmien asettaminen keskenään eriarvoiseen yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen asemaan suosimalla niistä jotakin ja saaden toiset näitä kadehtimaan tai peräti vihaamaan. Tämä on ollut kätevä ja taloudellinen tapa hallita koko alkuperäisväestöä taloudellisen hyväksikäyttämisen päämäärien saavuttamiseksi. Myös eri uskontojen kannattajien manipulointi vastakkaisasetelmiin on ollut tehokasta. Koska etnisillä ja uskonnollisilla eroilla on usein vanhat juuret ja niin sanotusti luonnollinen tausta, kolonialististen vallanpitäjien ei välttämättä ole tarvinnut sellaisia keksiä, vaan on riittänyt kun hiukan heittää syttöjä sisältä hehkuviin hiiliin ja puhaltaa. Kylvetyllä keskinäisellä kyräilyllä, kateudella ja vihalla on myös estetty yhteisen kolonialisminvastaisen ajattelun ja vastarinnan kehittyminen alkuperäisväestön keskuudessa. Ajoittain vastakkainasettelut ovat johtaneet karmeisiin seurauksiin – tuoreessa muistissa ovat vielä Ruandan vuoden 1994 kansanmurhat. Tuolloin Hutujen ja Tutsien konflikti räjähti veriorgiaksi, jossa sadan päivän aikana surmattiin noin 0,9 miljoonaa ihmistä – keskimäärin vajaat 10 000 päivässä.

                                                          □ □ □

Nykyisen virallisen saamelaisalueen alkuperäisväestö ja saamelaiset omilla alueillaan sen ulkopuolella elivät alun perin vailla omaa kansallista ja poliittista yhteyttä. ja näin ollen myös ilman omaa yhteistä, keskitettyä itsehallintoelintä. Nykyinen itsehallinto on tulosta 1900-luvun alusta liikkeelle lähteneestä saamelaiskansallisesta liikkeestä. Liikkeellä oli sosiaalisia, oikeudellisia ja taloudellisia tavoitteita, mutta se ammensi ajatusaineksia ja retoriikka aikansa nationalistisista liikkeistä. Tämä lankesi myös luonnostaan väestölle, joka haki ja kehitteli omakuvaansa ja tarvitsi keinoja ilmentää sitä niin omilleen kuin ulkopuolisille. Tähän saamelaiseen etnonationalistiseen ideamaailmaan kuului myös ajatuksia ja mielikuvia Saamen kansan pitkästä tiestä kohti oikeuksiensa tunnustamista, ja tien lopussa, kaukaisena mutta houkuttelevana, Saamen kansan aamunkoitossa, kangasteli välillä ajatus saamelaisesta valtiosta. Miksi eivät saamelaiset, kun kerran muutkin?

                                                          □ □ □

Vaikka saamelaiset eivät ehkä ole olleet täysimittaisen siirtomaasorron alaisina, heidän hyväksikäytössään on ollut riittämiin kolonialismin piirteitä. Nykyaikaa lähestyttäessä saamelaisväestöjä ja -alueita käsittävien kansallisvaltioiden saamelaispolitiikka on siirtynyt osin hyvää tarkoittaneen mutta vahingollisen kulttuurisen assimiloinnin tavoitteesta saamelaisten kulttuurien tukemiseen mm. tätä koskevalla saamelaisella itsehallinnolla. Saamelaisliike on laajentanut ja laajentaa edelleen tämän itsehallinnon asianpiiriä pyrkimyksenä muuttaa sen sisältö enemmän tai vähemmän kaikenkattavaksi saamelaiskansalliseksi itsehallinnoksi omine maa-alueineen.

                                                            □ □ □

Tästä ei tässä sen enempää, mutta tämä on tilanne jossa ollaan menossa. Tähän nykyvaiheeseen kuuluvat edellä mainitut ajatukset ja toimet dekolonisaatiosta, joilla kolonialismin erilaiset rippeet, jäänteet ja jälkikaiutkin pyritään juurimaan. Näihin kolonialismin rippeisiin kuuluvat myös alussa mainitut alkuperäisväestön jakautuminen eriarvoisiin ryhmiin näiden vanhojen yhteisöjen ja kulttuuristen erityispiirteiden rajoja noudattaen, sekä kaikki näihin liittyvät ennakkoluulot, arvostukset, pinttyneet ajatusmallit jne. Näihin sisältyvien saamelaisten asioiden edistämiselle ja ihan arkipäiväiselle elämälle kielteisten kytkösten erottaminen eri saamelaisryhmien keskeisten kulttuuristen ominaispiirteiden erojen myönteisestä hyväksymisestä tuntuu olevan varsin vaikeaa, ja tällä hetkellä se näyttää lähes mahdottomalta. Ulkopuolisesta vaikuttaisi että monet rivisaamelaiset, jos uskaltaisin tällaista ilmaisua käyttää, ovat juurtuneet näitten jakojen ja ennakkoluulojen iskostumaan, se on osa heidän maailmankuvaansa ja stereotyyppisiä käsityksiään eri ihmisryhmistä.
 Saamelaisille poliittisille aktivisteille, joiden maailmankuvassa etnisellä nationalismilla tahtoo olla vahva sijansa, on vuosikymmenten ajan ollut tarve muotoilla itselleen ja muille saamelaisen identiteetin olemusta, hahmoa rajoja. Saamelaisen identiteetin ytimeen on sijoitettu porosaamelaiset, toisin sanoen nomadiseen elämäntapaan perustuvaa laajamittaista poronhoitoa harjoittavat tai harjoittaneet saamelaiset. Sivumennen sanoen, juuri ne saamelaiset, jotka Ruotsin valtio katsoi hyödyllisiksi maan taloudelle, ja joille valtio kehitti ”Lapp skall vara lapp” -politiikkansa, kun taas muut saamelaiset assimiloitiin kulttuuriltaan ja identiteetiltään ruotsalaisiksi.

                                                          □ □ □

Meilläkin saamelaisnationalistien piirissä maanälkää kiihottanut Ruotsin korkeimman oikeuden Girjas-päätöksessä oikeus päätyi siihen, että Girjaksen palkisen saamelaisilla on oikeus hallinoida alueensa metsästys- ja kalastusoikeuksia, mukaan lukien lupien myyminen ulkopuolelle. Tuomioon sisältyi mielenkiintoinen ristiriita: Oikeuden mukaan mainittu oikeus kuului saamelaiskylälle vanhan käytännön perusteella, eli siksi, että kalastus ja metsästys on aina kuulunut alueella asuneille ja toimineille saamelaisille. Tekstistä saattoi puuttua sana "kulloisillekin saamelaisille", mutta tämä näyttäisi olevan tuomion ajatus. On jokseenkin vaikea nähdä, miten taloudellisen yhteenliittymän mitä meidän paliskuntia vastaavat Ruotsin "saamelaiskylät"ovat oikeudet nykyajassa voisivat perustua siihen, että nämä oikeudet ovat entisaikoina kuuluneet toiselle väestöryhmällä, jonka jälkeläisiä ja perillisiä tämän palkisen eli ruotsalaisittain saamelaiskylän jäsenet eivät ole. Pohjois-Ruotsissa muodostuneen laidunahtauden vuoksi Ruotsin valtio nimittäin aikoinaan – sinänsä valitettavasti pakkosiirsi pohjoisessa asuneita saamelaisia poroineen nykyisen Girjasin alueelle. Alueen alkuperäisten  saamelaisten jälkeläiset eivät ole Girjasin paliskunnan jäseniä, eikä paliskunta heitä jäsenikseen ota. Mutta niin vain heidän vanhat kalastus- ja metsästysoikeutensa näkyvät kelpaavan Ruotsin korkeimmalle oikeudelle perustaksi sille, että valtio joutuu tunnustamaan että kalastuksen ja metsästyksen hallintointi kuuluu pakkosiirrettyjen saamelaisten jälkeläisille... koska se on vanhastaan kuulunut saamelaisille.

Ruotsissa aivan vasta annettu  tuomio niin ikään saamelaisia koskevassa Vapsten-jutussa on herättänyt hämminkiä Ruotsissa – ja vähemmän täällä Suomessa, vaikka syytä olisi. Vapsten-tuomiossa käräjäoikeus katsoi, että Vapstenin alueen alkuperäisten saamelaisten jälkeläisillä on yhtäläinen oikeus harjoittaa poronhoitoa alueella kuin sinne pakkosiirrettyjen saamelaisten miehittämällä saamelaiskylällä eli palkisella. Kyseessä on kuitenkin vasta alimman oikeusasteen tuomio, joten päätös voi vielä muuttua.

                                                            □ □ □

Girjas-tuomion perustelun kieroutunut sisäinen logiikka tuo etäisesti mieleen kirjailija Astrid Lindgrenin satiirisen aikuissadun "Pomperipossa Monismaaniassa". Expressen-iltapäivälehdessä 1976 julkaistu satu myötävaikutti ratkaisevasti Olof Palmen hallituksen kaatumisen samana vuonna.

Sadun perusjuju selviää suomenkielisestä Wikipediasta. Monismaniassa oli siis kaikki mahdollista, ja niin näkyy olevan myös sellaisessa maailmassa jossa saamelaiseen voimaantumiseen kytkeytynyt saamelaisten sisäinen syrjiminen pääsee horjuttamaan maan korkeiman oikeusasteen päätösten oikeudenmukaisuutta. Näinhän on käynyt myös Suomessa. Nykyinen tilanne on se, että KHO on pitänyt paineen alalisena pintansa, mutta saamelaisnationalistit ovat menestyksekkäästi haastaneet Suomen oikeusjärjestelmän YK:n ihmisoikeuskomitean avulla.


Palataan hiukan taaksepäin. Ssaamelaisten kansalaisoikeustaistelu ja saamelaisten etnonationalistisen nousu- ja mobilisontiliike kannattelevat toisiaan. Viimeksimainittuun liikkeen osana on käyty me- ja muut -rajausprosessia. Tähän on tarvittu saamelaisten lisäksi myös saamelaisuuden ulkokehälle paikantuvaa väkeä, niin sanotusti ei-saamelaisia tai epäsaamelaisia, joiksi kelpasivat metsä- ja kalastajalappalaiset. Saamelaisnationalistisen arvoasteikon sisäistäneet ja etenkin asteikon huipulle asetetut porosaamelaiset näyttävät hyvin pitkälti olevan umpisokeita sille, että he toistavat kolonialistista perintöä. Saamelaisten sisäinen syrjintä tuli räikeästi esille Suomen saamelaiskäräjien tuolloin entisen ja istuvan puheenjohtajan YK:n ihmisoikeuskomitealle tekemässä valituksessa, joka suuntautui juuri tuollaista saamelaisuuden ulkopuolelle työnnettävään henkilöön. YK-valituksissa tätä henkilöä ei mainita nimeltä, mutta hänen tunnistamisensa valituskirjelmien avulla ei ole vaikeaa. Sama henkilö sai tuoreimmissa saamelaiskäräjien vaaleissa eniten ääniä, mutta valittujen edustajien enemmistö sulki hänet kaikkien luottamustoimien ulkopuolelle.

Suomen saamelaiskäräjien vasta pidettyjen puheenjohtaja- ja hallitusvaalien yhteydessä ja varsinkin niiden jälkeen on näkynyt ajatuksia joiden mukaan saamelaiskäräjät on puhdistanut itsensä ”yhteistyökyvyttömästä” ”oppositiosta” ja että se tämän seurauksena voi käydä käsiksi edessä oleviin konkreettisiin tehtäviin. Ulosjätetyillä on kuitenkin vankka kokemus yhteiskunnallisesta toiminnasta, josta ehkä vahvimpana osoituksena on Anu Avaskarin pitkäaikainen toiminta Inarin kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Ellei tämä toimi edellyttä yhteistyökykyä, niin mikä?  Tässä valossa vuosia jatkuneet puheet ulos jätettyjen "yhteiskyvyttömyydestä" ovat veruke, jolla heidän syrjimisensä halutaan oikeuttaa. Saamelaiskäräjät ostaa tavoittelemansa työrauhan edustavuuden hinnalla, ja tämän kautta saamelaiskäräjien painoarvo Suomalaisen politiikan voimakentässä vajuaa. Valinnat tai tarkemmin ottaen valinnoissa tapahtuva syrjintä ei myöskään poista vaan jatkaa sitä saamelaisten sisäisten perustavaa laatua olevien erimielisyyksien ongelmaa, joka on valtiovallan puolelta nähty yhtenä ratkaisevna esteenä ILO-sopimuksen ratifioinnille.

Saamelaisten sisäisen syrjinnän purkaminen ei näytä mahtuneen vastavalitun samelaiskäräjien kärkihankkeiden listalle, ja valinnoissa tapahtuneen syrjinnän yksi tavoite lieneekin ollut että ne pysyisivät poissa alknaeen neljävuotiskauden agendalta. Arvatenkin kärkitavoitteisiin otettu saamelaiskäräjälain uudistamisen hyökkäyskiilan kärki kohdistuu samaan kohtaan johon saamelaiskäräjät on iskenyt jo vuosia, viimeksi YK:n ihmisoikeuskomitean kautta koukaten, eli saamelaismääritelmän muuttamiseen niin että se olisi sopusoinnussa käräjien harjoittaman syrjintälinjan kanssa, KHO:n päätösten peräyttämiseen ja KHO:n aseman lakkauttaminen saamelaiskäräjien päätösten valitusasteena.

Tähän näköharhaan istuu Franz Fanonin ajatus:
”Imperialismi jättää jälkeensä mädännäisyyden bakteereita jotka meidän on kliinisin menetelmin havaittava ja poistettava maastamme, mutta yhtä lailla mielistämme”.


Saamelaisten sisäinen syrjintä on luonteeltaan kolonialistinen jäänne, mätäpaise, joka on iskostunut niin saamelaiskäräjien rakenteeseen kuin niiden ihmisten asenteisiin joilla olisi kaikki syyt ja mahdollisuudet hankkiutua siitä eroon. Se että näin ei tapahdu, selittää paitsi tilanteen eräillä antamat edut, myös – tarvinneeko sanoa että puhe sairaudesta on tässä kuvaannollista sairaustunnon täydellinen puuttuminen.

Tähän lisäisin toisenkin lainauksen, vaikka en muista kuka näin kirjoitti: "Joka ei tunne mädän löyhkää, sillä on mädänneisyys omassa nenässään". Kolonialismin perinnöstä on maksettava raskasta perintöveroa.

Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissani painottanut, rakentaville ratkaisuille on olemassa malleja, joissa saamelasien itsehallinnon rakennetta uudistettaisiin ratkaisevasti syvemmältä kuin vain sulkemalla määrätyt ryhmät nykyisenkaltaisen saamelaiskäräjien ulkopuolelle tai ottamalla heidät mukaan sen työskentelyyn. Mitä tulee "ulosjätettyjen" yhteistyökyvylle, uskon, kuten sanottua, että siitä ei ole lainkaan puutetta. Päinvastoin sitä riittää jaettavaksi muillekin, niille, jotka kykenevät yhteistyöhön vain samoilla linjoilla olevien kanssa. Se ei suoraan sanoen ole kovinkaan vaikeaa. Yhteistyö eri ja vastakkaisillakin linjoilla olevien kanssa onkin sitten selkeästi vaativampaa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Ennen kaikkea se olisi paljon tuottoisampaa saamelaisten oikeuksien edistämisen kannalta.


P.S. Tästäpä tulikin mieleen, ihan ilman mitään ironiaa ja piilosanomaa: Muistakaa käyttää käsidesiä ja muistuttakaa muitakin tämän tarpeellisuudesta. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.