Rajojen ja muuttojen pitkä historia

Suomen n.s. porosaamelaiset tulistuvat herkästi, jos joku uskaltaa kyseenalaista että he ovat alkuperäiskansa Suomessa, ja väittää että he ovat muuttaneet tänne suhteellisesti ottaen aika vasta. Mitä! Niin YK, EU kuin Suomen valtiohan on tunnustanut saamelaiset Suomen ainoaksi alkuperäiskansaksi! Joka puhuu maahanmuuttajista on saamelaisvastainen rasisti!

Suomen saamelaisnuoret r.y:n 8.5.2013 julkaisemassa lausunnossa saamelaismääritelmästä sanotaan:

Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Ennen sitä ei ole ollut olemassa valtiota nimeltä Suomi. Nykyisen Suomen alueella asuvat saamelaisryhmät asuivat tuolloin todistettavasti nykyisillä asuinalueillaan. Näin ollen saamelaiset eivät ole voineet tulla Suomeen toisesta valtiosta.

Nuoret HOX! ILO:n alkuperäiskansasopimuksessa ei puhuta valtioiden itsenäistymisestä vain maiden (country) rajojen muodustamisesta. Tällöin kuvaan astuvat aivan muut vuosiluvut kuin 1917.

Nuorille sallittakoon julkilausumissa naiivius – olen itsekin aikoinani muotoillut julkilausumia nuoruuteni innon palossa. Into ei kuitenkaan oikeuta tietämättömyyttä. Esitin kritiikkini tuosta saamelaisnuorten julkilausumasta sen ollessa tuore. Eräät asiat jäivät minua kuitenkin vaivaamaan. Olen hankkinut niistä hiukan enemmän tietoa, ja selvilleoton tuloksena esittelen alempana Pohjoiskalotin alueen rajanmuodostukseen ja porosaamelaisten Suomeen muuttoon liittyviä tapahtumia aikajärjestyksessä.

*  *  *

Naiviudesta, vai pitäisikö vain sanoa nätimmin diletanttimaisessa innossa (jonka yläpuolella en tosin katso itsekään olevani) puheen ollen olen tätä kirjoittaessani törmännyt netissä upeaan sivuun jossa on runsaasti vanhoja karttoja jotka liittyvät saamelaisuuteen. En kuitenkaan viitsi antaa sivun osoitetta. Joku karttojen postaaja on siellä innostunut siitä että vanhoissa kartoissa löytyy sieltä täältä lähes yli koko Pohjolan paikannimiä joiden loppuosa on "-joki" tai "-jervi". Vanhassa ortografiassa hän tunnistaa sinänsä oikein saamenkielen jokea ja järviä tarkoittavat sanat, ja pitää täten karttojen nimiä todisteena siitä että saamelaiset ovat asuneet kaikilla niillä alueilla joilla "-joki" ja "-järvi" paikannimiä esiintyy. Epäilemättä monet kyseisistä nimistä ovatkin saamelaisperäisiä, mutta postaajalta on mennyt ohi että myös suomenkielessä sattuu esiintymään "-joki" ja "-järvi" -paikannimiä, ja että näiden sanojen vanhempi kirjoitusasu ei ole ollut sama kuin tänä päivänä. Niinpä "Eurajoki" -nimen loppuosa käy hänelle todisteesta saamelaisasutuksesta. Näitähän sattuu. Tällä en kiistä etteikö saamelaisia tai ainakin lappalaisia olisi asunut tai liikkunut nykyistä Etelä-Suomea myöten, tosin heidän ja heidän kulttuurinsa olemuksesta on jo kauan kiistelty.

*  *  *

Tarkasteltaessa saamelaisten perinteisesti asuttamaa aluetta Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä on todettava, että lukuisia lappalaisryhmiä sisäänsä sulkevien valtioiden muodostuminen ja näiden välisten rajojen vetäminen ja sulkeminen on ollut kolonialistinen ilmiö, ja sellaisena hyvinkin vahva. Jo kauan ennen rajojen lopullista sopimista ja maastoon merkitsemistä valtakuntien alueet alkoivat hahmottua. Etenkin Kölin vuoristo oli varsin selkeä jakaja. Lappalaiset/saamelaiset tulivat tietämään, minkä kunikaan alaisia ja suojatteja he olivat; silloinkin kun inarilaiset maksoivat veroa useammalle hallitsijalle, he olivat Ruotsin kuninkaan alamaisia.

Rajoilla ja alamaisuudella oli kuitenkin kauan varsin vähäinen merkitys saamelaisille. Joko nämä asuivat paikoillaan, ja tällöin merkitsi vain kenelle veroja piti maksaa tai kenelle ne joutui maksamaan. Kulkusalla olevat saamelaiset taas ylittivät rajat mennen tullen. Suuremman merkityksen rajat saivat vasta 1850-luvun lopusta alkaen, rajasulkujen myötä. Siihen asti lappalaiset ja saamelaiset, joilla oli kunkin maan valtaväestöstä eroava kulttuuri ja jotka olivat aina eläneet näiden valtioiden poliittisessa periferiassa kytkeytyneinä vahvemmin omiin perinteisiin poliittisiin järjestelmiinsä kuin keskusvaltioihin, liitettiin lujemmin ”emämaansa” alamaisseksi. Näiden valtioiden nationalismin ja demokratian heräämisen jälkimainingeissa alkoi myös saamelaisen kansallisen herätyksen aika. Tällöin alkuperäiskansojen jäsenille kehittyi  kaksoisidentiteetti näiden maiden saamelaisina kansalaisina. Koska jokaisella muodostuneella kansallisvaltiolla on ollut oma usein satoja vuosia kestänyt historiansa, jota ei voida yhdenmukaistaa, kansallisvaltioiden valtakulttuurien erityispiirteet alkoivat leimata myös kunkin maan saamelaista kulttuuria, niin että siinä alkoi tapahtua voimistuvaa eriytymistä kansallisrajojen linjoja myöten. Tämä vaikutus oli kuitenkin toissijaista verrattuna siihen eriytymiseen, joka oli lähtöisin saamelaisyhteisöjen elinkeinojen ja sen mukana elämäntapojen muuttumisesta, sisäsyntyistä.

Saamelaisten ja muun väestön välillä oli tietty ero siinä, miten rajat vaikuttivat heidän elämäänsä. Uudisasukkaat olivat levittäytyneet muodostuvien kansallisvaltioiden suunnalta rajoja rikkomatta, tai oikeastaan rajat vedettiin pitkälti sen mukaan mihin kyseisen valtakunnan uudisasukkaat olivat levittäytyneet. Saamelaisten kohdalla kävi sen sijaan niin, että rajat vedettiin heiltä kysymättä ja heidän alueitaan ja sukujaan jakaen. Rajajoet, jotka ennen olivat olleet kulkuväylinä niiden molempia puolia yhdistävinä tekijöinä, muuttuivat rajanvedon ja sulkemisen myötä erottaviksi. Tästä huolimatta saamelaisille, kuten myös muille Pohjoiskalotin alueen asukkaille, on ollut ominaista raja-alueille tyypillinen liikkuvuus ja vilkkaat kontaktit rajojen yli.
 
On luonnollista, että kansallisvaltioiden rajojen vahvistumisen ja saamelaisyhteisöjen eriytyvän kehityksen oloissa eri etnisten ryhmien välille syntyi kilpailua ja kiistoja. Viime kädessä kiista siitä, onko saamelaismääritelmän nojalla lappalaisista muodostettu etninen saamelaisväestö vai kolonisaation seuraamuksena lapinkielensä menettänyt lappalaisväestö Suomen Lapin alkuperäisväestö, tai tarkentaen sen ainoa alkuperäisväestö, hakee perusteluita juuri tällaisesta alkuperäiskansan sisäisestä kulttuurien eriytymisestä, vaikka sen voimalähde olisikin tämän ja huomisen päivän taloudellisissa intresseissä.

*  *  *

Pyydän lukijaa pitämään mielessä että selvitettävänä kysymyksenä oli etenkin kummat tulivat ensin, valtakunnanrajat Lappiin vaiko porosaamelaiset Suomeen. Kysymys on mielenkiintoinen ihan sellaisenaan, mutta sillä on merkitystä myös arvioitaessa ovatko porosaamelaiset ihan aikuisten oikeasti alkuperäiskansa Suomessa. Tämä asemahan heille on annettu Suomen perustuslaissa.

Kerrataanpa aluksi, mitä ILO:n alkuperäiskansasopimus sanoo asiasta:

Article 1

1. This Convention applies to:

(a) tribal peoples in independent countries whose social, cultural and economic

conditions distinguish them from other sections of the national community, and whose status is regulated wholly or partially by their own customs or traditions or by special laws or regulations;

(b) peoples in independent countries who are regarded as indigenous on account of their descent from the populations which inhabited the country, or a geographical region to which the country be longs, at the time of conquest or colonisation or the establishment of present state boundaries and who, irrespective of their legal status, retain some or all of their own social, economic, cultural and political institutions.

2. Self-identification as indigenous or tribal shall be regarded as a fundamental

criterion for determining the groups to which the provisions of this Convention apply. 

Tuntematta miten näitä sopimuskohtia yleisesti tulkitaan käytännössä, voimme tutkailla säädöksen asettelun logiikkaa, joka tarjoaa useampia vaihtoehtoja. Päävaihtoehdolta näyttäisi kuitenkin se, että 1-kohdan a-alakohdassa annetaan heimokansan tunnuspiirteet ja b-alakohdassa alkuperäiskansan tunnuspiirteet. 2-kohta ei näyttäisi muodostavan itsenäistä määritettä, johon pelkästään viittaamalla väestöryhmä voitaisiin katsoa heimo- tai alkuperäiskansaksi. Kyseessä on ennemmin 1 a ja 1 b -kohtiin liittyvä lisämääräys, jolle voi tulla käyttöä etenkin jos väestöryhmän määräytyminen heimo- tai alkuperäiskansaksi 1 a ja 1 b -kohtien mukaan jää epävarmaksi. Kyseisen 2-kohdan mukaan kansan oma käsitys jonka mukaan se on heimo- tai alkuperäiskansa on otettava huomioon perustavaa laatua olevana määreenä, eli vähintään saman arvoisena kuin 1 a- ja 1 b-kohtien ulkoiset tunnuspiirteet.

ILO:n alkuperäiskansasopimuksen 1 artiklan voidaan, kiitos sen 2-kohdan, löyhimmän tulkinnan mukaan katsoa tarkoittavan että muista erottuva väestönosa on heimo- tai alkuperäiskansa kun se itse käsittää olevansa sellainen. Vähintäänkin tässä mielessä porosaamelaiset ovat alkuperäiskansa Suomessa. Jos taas sovellamme saamelaiskäräjien yksilöiden kohdalla noudattamaa tiukkaa tulkintaa, itseidentifikaatio on mainittu sopimustekstissä vain sen estämiseksi, ettei väestöryhmää määritellä heimo- tai alkuperäiskansaksi vastoin sen tahtoa. Itse uskoisin kohtuullisen tulkinnan kulkevan näiden kahden tulkinnan välistä, eli myös 1 a- ja 1 b-kohdan määreille tulee antaa perustavaa laatua oleva merkitys. Milloin väestöryhmän asema jää näiden puolesta epävarmaksi, mutta on viitteitä jotka puhuvat sen heimo- tai alkuperäiskansaolemuksen puolesta, väestöryhmän oma käsitys asemastaan voi ratkaista mille puolelle vaaka kallistuu.

Asian mieltämistä ja tulkintaa vaikeuttaa että saamelaisten perhekuntien lisäksi ovat siirtyilleet myös rajat, ensin Tanska-Norjan ja Ruotsin välisten sotien ja sitten Ruotsi-Suomen ja Venäjän välisen vuosien 1808-09 sodan seurauksena. Missä on kulkenut Ruotsin ja Suomen välinen raja silloin kun oli olemassa vain yksi Ruotsin valtakunta, jonka yhtä osaa kutsuttiin Suomeksi?

Tuntematta asiaa sukujen asumisen ja muuttamisen tasolla näyttäisi siltä, että porosaamelaisten asuminen Suomessa on vanhaa perua, silloin kun puhutaan Enontekiöstä ja Utsjoesta; kun nämä Norjalle kuuluneet alueet liitettiin Ruotsiin ja sittemmin Suomeen, niillä asuneet porosaamelaiset siirtyivät alueen mukana, sikäli kuin eivät valinneet tarjolla olevaa poismuuttamismahdollisuutta. Toisaalta näyttäisi siltä, että Inarin ja Sodankylän pohjoisosiin porosaamelaiset ovat muuttaneet valtakunnan rajat ylittäen, tullen Norjasta ja Ruotsista.

Kysymys ei näin ollen asettuisi ovatko porosaamelaiset alkuperäiskansaa Suomessa. Kyllä he näyttäisivät olevan, kiitos Enontekiöllä ja Utsjoella entisaikoina vanhastaan asuneiden porosaamelaisten. Kysymys kuuluu ennemminkin ovatko porosaamelaiset siinä asemassa, että heillä on enemmistönsä turvin valta määrittää väestöryhmä- ja yksilötasolla ketkä muut ovat Suomessa alkuperäiskansaa. Saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä on laadittu niin että se pitkälti tai kokonaan sulkee osia Suomea ennen heitä asuttaneet metsä- ja kalastajalappalaiset  saamelaisuuden ulkopuolelle. Tällaisia metsä- ja kalastajalappalaisia ovat ainakin inarinlappalaiset eli inarinsaamelaiset ja Sallan metsälappalaiset.

En tietenkään halua kiistää porosaamelaisten asemaa osana laajaa, usean valtakunnan alueella asuvaa saamelaista alkuperäiskansaa, Liioin minulla ei ole mitään halua tai tarvetta kiistää heidän asemaansa osana Suomen alueella asuvaa, useista alaryhmistä koostuvasta saamelaisesta alkuperäiskansasta. Se, mikä on saanut minut esiintymään kriittisesti pohjoissaamelaisten esiintymistä ja ennen kaikkea saamelaiskäräjien nimissä esittämiä kannanottoja vastaan on tämän saamelaisryhmän Suomen muihin saamelaisryhmiin kohdistama saamelaisuuden jyrkkä kiistäminen. Rajojen ja muuttojen tarkempi selvittely ei siis ole pahitteeksi. Seuraavassa selostan mitä minulle on asiasta tähän asti selvinnyt.

RAJOJEN JA MUUTTOJEN HISTORIA

1277
Magnus "Ladulås" Birgersson, suomalaisittain Maunu Ladonlukko, vuokraa lappalaisten verotuksen ja hallintovallan birkarleille, suomalaisittain pirkkalaisille (joita ei tule sekoittaa pirkkalalaisiksi). Näiden verottajakauppiaiden pohjankäynti on kuitenkin vanhempaa perua. On huomattava, että lapinmaat ovat vasta muodostumassa. Myöhemmin muodostettava Kemin lappia hallitsevat vielä kveenit tai karjalaiset.

1280
Mauno Ladonlukon määräys lapinmaista (?).

1284

Birger Jarlin poika Bengt Birgersson saa arvonimen Suomen herttua.

1302

Maunu Ladonlukon poika Valdemar Maununpoika saa vanhimman veljensä Birgerin kruunajaisten yhteydessä arvonimen Suomen herttua.

1307
Norjalaiset rakentavat linnoituksen ja kirkon Varanginvuonon suussa olevalle Vardön (suom. vartiosaari) saarelle eli Vuoreijalle.

1313
Norjan kuningas Håkon Magnusson käskee merisaamelaisia omaksumaan kristinuskon.

1323

Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin valtakunnan itäisen puoliskon raja sovitaan kulkevaksi suunnilleen nykyisen Pattijoen seudulta Järvi-Suomen ja Karjalan kannaksen halki. Käsitykset rajan kulusta vaihtelivat myöhemmissä rajaneuvotteluissa, ja vaihtelee edelleen tutkijoiden keskuudessa.

1326
Norja ja Novgorod solmivat rauhan Ruijassa, valtakuntien rajat ja verotusalueet vahvistetaan.

1340
Telgen statuutti: Vanhin tunnettu säilynyt lapinmaa-termin käyttö kuningas Maunu Eerikinpojan kirjeessä joka koskee "the landzender wårtt Rijkes som vidh Helsingeland och Ångermannaland liggiandes äre, benemdh Laepmark" (suom. niitä Lapinmaaksi kutsuttuja valtakuntamme maanääriä jotka liittyvät Hälsinglantiin ja Ångermanlantiin). Kirjeessä kuningas määrää että kaikki "som åå Christo tro, eller till Christna tro sig omwenda wele" (suom. jotka Kristukseen uskovat, tai jotka tahtovat antaa itsensä kristinuskoon käännyttää) saavat ottaa itselleen maata ja maanomistuksia Lapinmaassa sillä edellytyksellä, että maksavat veroa kuninkaalle ja noudattavat Hälsinglandin maakuntalakia ja sen mukaisia maantapoja. Toisaalta lappalaisten harjoittamaa metsästystä ei saanut häiritä.

Viimeistään tällä vuosikymmenellä pirkkalaiset eli birkarlit alkavat kantaa veroa Lapista kuninkaan eli kruunun lukuun. Birkarleja voi luonnehtia verottajakauppiaiksi, jotka vuokraavat kruunulta veronkanto-oikeuden ja saavat monopolin alueiden kauppaan. Lyckselen eli Uumajan lapinmaan ja Åselen eli Ångermannin lapinmaan lappalaiset säilyvät "kuninkaanlappalaisina", joita eivät verota borkarlit vaan kuninkaan voudit.

1345
Valtakunnan pohjoiset alueet jaetaan Uppsalan ja Turun piispojen kesken. Valtakunnan laajetessa sen pohjoiset alueet jaetaan kirkollisen ja maallisen hallinnon tarpeita varten useisiin lapinmaihin, joiden rajat jossain määrin vaihtelevat. Ruotsin Länsipohjan ja Suomen Pohjanmaan kohdalla lapinmaiden etelärajat ovat myöhemmin uudisasutuksen aiheuttaman paineen alaisia. On huomattava, että myöskään Kemin lapinmaa ei kuulunut birkarli-järjestelmän piiriin, koska tätä aluetta hallitsivat vielä keskiajalla karjalaiset.

1353

Kuningas Maunu Eerikinpoika nimittää Bengt Algotinpojan Suomen herttuaksi.

1375

Novgorodilaiset rakentavat linnan Oulujoen suuhun.

1377

Ruotsalaiset valtaavat ja hävittävät novgorodilaisten Ouluun rakentaman linnan.

1397
Tanska, Ruotsi ja Norja yhdistyvät Kalmarin unionissa.

1471
Moskova kukistaa Novgorodin ja vaati tämän perusteella Peltojärven lapinkylää maksamaan veroa Moskovalle.

1519
Moskovan ruhtinas Vasili Iivananpoika antaa kirjeessään Kuolan saamelaisille yksinoikeuden Jäämeren rannikkoon Paatsjoesta Umbaan. Inarin lapinkylän asukkaille taataan kuitenkin oikeus kalastaa Näätämössä.

1523
Kustaa Vaasa valitaan kuninkaaksi, Kalmarin unioni purkautuu.

1527
Uskonpuhdistus Ruotsin valtakunnassa alkaa.

1530

Enontekiön Rounalaan rakennetaan ensimmäinen kirkko. Kirkosta ei ole säilynyt kirjallista tietoa, murra kertomusten mukaan kolme lappalaisveljestä olisi rakentanut sen omalla kustannuksellaan.

1540

Tältä vuosikymmeneltä ovat peräisin vanhimmat maininnat lapinmaiden eli lappien ja muun valtakunnan välisestä rajasta. Lapinkylien eli siidojen väliset rajat ovat kuitenkin tätä vanhempia. Saamelaiset ovat kutsuneet itseään omalla kielellään saamelaisiksi, muut ovat nimittäneet heitä lappalaisiksi. Kronologiassa käytän nimityksiä osin sekaisin, pitäen kuitenkin tavoitteena että milloin nimitys on peräisin vanhasta ei-saamelaisesta tekstistä käytän nimitystä lappalainen ja muuten nimitystä saamelainen. Lienee turha lisätä että nimitys lappalainen ei ole tarkoitettu tässä loukkaavaksi.

1546

Kustaa Vaasan pojasta Juhanasta tulee Suomen herttua.

1551
KustaaVaasa ottaa Tornion lapinmaat suojelukseensa ulottaen näin Ruotsin verotuksen
Kautokeinon, Lappojavrin, Aviovaaran, Tenon, Utsjoen ja Inarin lapinkyliin.

1553
Kustaa Vaasa lopetta pirkkalaisten lappalaisiin kohdistuva verotuksen ja pirkkalaisten yksinoikeuden lapinkauppaan, korvaten nämä lapinvoudeilla.Voudeilla on etuosto-oikeus lapinmarkkinoiden turkiskaupassa.

1560
1560-luvulla hollantilaiset pyytävät valaita ja käyvät vahvasti kauppaa erityisesti Venäjän Lapin rannikolla.

1570–1595

1570 alkaa Ruotsin ja Venäjän välinen sota joka tunnetaan nimillä Pitkä viha ja rappasota. Talonpojista muodostetut, upseerien johtamat sissijoukot aikaansaavat suurta hävitystä toistensa alueilla. Kokemukset johtavat myöhemmin alueellisten rajarauhojen solmimiseen erämaan asukkaiden kesken vaikka valtakunnat ovat sodassa. Maaherrat ja alueellisen tason sotilaskomentajat antavat siunauksensa menettelylle, koska näkevät sotatilan suosivan ensisijaisesti omaan laskuunsa toimivia rosvojoukkioita ja sodan rasittavan muutenkin hyvin vaikeissa oloissa eläviä asukkaita. Ruotsalaiset perustavat Oulun linnan joka valmistuu 1590.

1595
Täyssinän rauha Ruotsin ja Venäjän välillä.

1596
Ruotsin kuningas Sigismund ja Venäjän tsaari Fjodor Iivananpoika pääsevät yhteisymmärrykseen siitä, että Ruotsin lappalaisalueella asuvien venäläisten tulee siirtyä Venäjän puolen lappalaisalueelle.

1581

Vuodesta 1581 vuoteen 1809 Ruotsin hallitsijoiden titteleihin on kuulut Suomen Suuriruhtinas/Suuriruhtinatar.

1589
Juha Vesaisen joukot hävittävät Petsamon luostarin 1589.
 

1590
Juhana III:n poika Juhana saa arvonimen Suomen herttua 1 vuoden ikäisenä. Hän luopuu tittelistä 1606.

1595

Täyssinän rauhassa Ruotsin ja Venäjän välinen raja sovitaan päättyväksi pohjoisessa Varanginvuonoon. Itäinen Savo ja pohjoinen Pohjanmaa liitetään näin Ruotsin valtakuntaan, tai niin kuin Suomessa mieluummin sanotaan, Suomeen.

1596

Eräästä Ruotsin ja Venäjän rajaneuvottelujen sujumista koskevasta ruotsinkielisestä selonteosta, jonka alkuperäisyys on epävarma, ilmenee että venäläinen osapuoli, joka sai laajoja asumattomia erämaita, katsoi joutuneensa huonompaan asemaan kuin ruotsalainen osapuoli, joka sai alueen jossa asui lukuisia lappalaisia. Lappalaiset nähtiin siis taloudellisesti tuottoisina, verotuksen ja kaupankäynnin kohteina. Asia hoidettiin pois päiväjärjestyksestä sopimalla että tietyn määrän lappalaisia tuli siirtyä rajan yli ja asettua erämaahan Venäjänpuolelle. Selonteossa sanotaan myös että raja ulotettiin pohjoisessa Inarijärven yli Näätämöön, "pitemmälle kuin rajamme on tähän asti ollut".

1598
Ruotsin valtakunnanhoitajan Kaarle-herttuan, vuodesta 1604 Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n luottomies Daniel Hjort tekee useita matkoja Suomessa ja Finnmarkissa noin vuodesta 1598 noin vuoteen 1607, tehtävänään ajaa Ruotsin oikeuksia ja vahvistaa valtakunnan organisaatioita sen raja-alueilla.

1602
Ruotsin kuningas Kaarle IX ottaa Kemin lapin lappalaiset suojelukseensa. Hän julistautuu myös Norjan Nodlandin lappalaisten kuninkaaksi ja alkaa verottamaan Tromssasta etelään asuvia lappalaisia.

1605

Ruotsalaiset rakentavat uuden linnan Ouluun. Samana vuonna kuningas antaa käskyn Kajaanin linnan rakentamisesta.

1609
Viipurin sopimuksessa Ruotsi lupautuu tukemaan Venäjää Puolan vastaisessa sodassa. Tästä hyvästä tsaari Vasili Shuiski lupaa Ruotsille Käkisalmen ja Lapin.


1610
Puola lyö venäläis-ruotsalaisen sotajoukon. Uusi tsaari Mikael Romanov peruuttaa edeltäjänsä sitoumuksen.

1613

Knäredin rauhassa 20.1.1613 yhtenä sivukohtana Ruotsi  ilmoittaa luopuvansa (muunnettuna nykyaikaisempaan ilmaisu- ja nykyaikaiseeen kirjoitusasuun ) "Rättighet, höghet, härlighet, skatt eller uppbörd över kustsamerna vid Västerhavet mellan Titis- och Varangerfjord", suomennettuna suunnilleen "Oikeuksistaan, yliherruudestaan, herruudestaan (vallastaan), verosta tai veronkannosta Länsimeren rannikkosaamelaisten yli Titis- ja Varanginvuonon välill". Titisvuono on nykyään norjaksi Tysfjorden, luulajansaameksi Divtasvuodna ja kveeninkielellä Tiitisvuono. Tanska ei näitä oikeuksia ollut milloinkaan tunnustanut.

Ruotsi alkaa verottaa Utsjoen lapinkylää

1617
Stolbovan rauhassa Venäjä luovuttaa Ruotsille Käkisalmen, Inkerinmaan ja lapinkylät (ei kolttakyliä).


1621
Ruotsin ja venäjän valtakuntien välinen raja määritellään.

1635

Anders Bureuksen kartassa "Svecia, Dania, et Norvegia Regna Europae Septentrionalia" Ruotsin valta näyttäisi ulottuvan pohjoisessa kauemmas kuin hiukan myöhemmin. Norjan valtapiiri loppuu itään päin mentäessä, mutta mielenkiintoisella tavalla niin että eräät lomittain sijaitsevat saaret on merkitty Norjan (Tanskan) värein ja toiset Ruotsin. Söröya ja Mageröya, lukuun ottamatta saaren pohjoisimpia niemimaita, kuuluvat Ruotsille. Kvalöy, jossa Hammerfest nykyään sijaitsee, kuuluu Norjalle. Norjan valtapiiri loppuu saarien osalta idässä Nordkappiin. Mantereeseen kuuluvan rannikkoviivan osalta se loppuu jo Jakobnjarggan niemimaan tyven eteläpuolella olevaan Nordfjordiin virtaavaan pieneen Nordfjordselvaan. Ruotsille kuuluu siis kartan mukaan koko Finnmarkenin sisämaa ja mm. Varangin niemimaa ja sen kärjessä oleva Vardön linnoitussaari. Sopii epäillä että kartta kuvastaa enemmän Ruotsin aluevaateita kuin ajankohdan valtiollispoliittisia realiteetteja. Bureus olikin saanut kartoitustoimeksiantonsa Ruotsin kuninkaalta Kaarle IX:ltä jolla oli vahvoja pyrkimyksiä laajentaa valtakuntaansa muun muassa pohjoiseen ja itään. Lapinmaihin suuntautuvan uudisasutuksen säätely sai alkunsa hänen aikanaan. Kuriositeettina mainittakkon että Bureukset eli Buret olivat vanha pirkkalaissuku joka pirkkalaisverotuksen ja -kaupan loppuessa satuloi nopeasti uuden ratsun: varallisuutta sijoitettiin lasten koulutukseen. Entisten pirkkalaisten  poikia opiskeli mm. Pohjois-Saksassa. Näin suku nousi pappissäädyn kautta uusiin korkeisiin asemiin muun muassa lapinmaiden hallinnossa. Buren suku yhdessä sukuun naitujen miesten kanssa asetti vuosina 1531-1803 uskomattoat 18 Ruotsin arkkipiispaa, tavallisista piispoista puhumattakaan. Pirkkalaissukujen jäsenet siirtyivät myös uusien kaupunkien porvareiksi ja osallistuivat lapinkauppaan lapinmarkkinajärjestelmän puitteissa. Yksi avain lapinverotuksen menettäneiden pirkkalaisten jatkuvaan menestykseen uuissa oloissa oli heidän ammattikuntahenkensä, klaanipolitiikkansa ja sukulaisten suosiminen. Tuntuuko tutulta? 

1642
Peltojärven lapinkylä siirretään Enontekiön pitäjään ja Kemin lapista Tornion lappiin.

1645

Brömsebron rauha 13.8.1645 lopettaa Tanskan ja Ruotsin välisen sodan joka on jatkunut vuodesta 1643. Tanska luovuttaa Taalainmaan pohjoisimmat pitäjät Särnan ja Idren sekä Jämtlannin ja Härjedalenin maakunnat kokonaisuudessaan Ruotsille. Kaikki mainitut alueet ovat saamelaisaluetta.

1646
Inarin lapinkylää varten rakennetaan kirkko Pielpajärvelle.

1658

Roskilden rauha Tanska-Norjan ja Ruotsin välillä solmitaan26.2.1658. Rauha ei siirrä rajoja pohjoisessa.

1660

Kööpenhaminan rauha 27.5.1660. Ruotsi joutuu palauttamaan Trondheimin läänin Tanskalle.

1662

Cornelis ja Joan (ransk. Jean) Blaeun toimittamassa 2-osaiseen teokseen "Atlas Major" (1662-1663), joka tunnetaan myös nimillä Theatrum orbis terrarum ja Atlas novus, sisältyy Bureuksen kartan pohjalta piirretty Finnmarkin kartta. Tässä kartassa kartassa Finnmarkia ei ole merkitty sen enempää Norjan kuin Ruotsinkaan väreillä vaan erotettu omaksi alueekseen. Alue on yhteishallinnassa ja sen verotusolot ovat sekavat. Tenon, Utsjoen, Aviovaaran  ja Koutokeinon lapinkylät maksoivat veroa niin Ruotsille kuin Tanskalle. Inaria verotti Tanskan ja Ruotsin lisäksi Venäjä. Näätämön, Paatsoen ja Petsamon  lapinkylät maksoivat veroa Tanskalle ja Venäjälle. Suomen käsivarsi on kartassa nähtävissä alkioasteella. Kautokeino ja Utsjoki kuuluvat Ruotsin valtapiriin. Inarinjärvi on jaettu Ruotsin ja Venäjän kesken pystysuunnassa.

1671

Käräjäpöytäkirjojen mukaan Kautokeino kuuluu Ruotsin valtapiriiin.

1672

Enontekiö liitetään Jukkasjärven pitäjään. Enontekiölle määrätään kappalainen. Tämä aloittaa kuitenkin toimensa vasta 1691.

1673
Kalmarin plakaatti: Kaarle IX julkaisee n.s. Lapinplakaatin, koko nimeltään Kongl. Plakat den 27 September 1673, angående lappmarkernas bebyggande (vapaa suom. Kuninkaallinen plakaatti 27 päivältä syyskuuta 1673 koskien lapinmaiden asuttamista). Säännöt noudattavat pitkälti Västerbottenin eli Länsipohjan läänin saamelaisperäisen maaherran Johan Granin rinnakkaisteoriaa jonka mukaan valtakunnan kokonaisedun mukaista on tehostaa pohjoisten alueiden maankäyttöä niin, että viljelyskelpoinen maa, josta ei ole lappalaislle hyötyä, osoitettaan uudisasukkaille niityiksi ja laitumiksi, ja  tähän kelpaamaton maa lappalaisille. Uudistilojen raivaajille taattaan n.s. lapinprivilegiot eli -etuoikeudet: 15 vuoden vapautus kaikista veroista ja kruunulle menevistä maksuista, sen jälkeen samanlainen verotus kuin itse lappalaisilla, sekä ikiaikainen vapautus sotaväenotoista.


1665
Suur-Sodankylän ensimmäinen suomalainen uudisasukas, alkuaan Lumijoelta lähtöisin oleva Paavali Pelkonen siirtyy Kemijärveltä lapirajan yli nykyiseen Pelkosenniemeen. Lappalaisten valitusten perusteella oikeus määrää hänen talonsa hävitettäväksi, mutta Pelkonen vetoaa lapinplakaattiin.

1677
Pudasjärveläinen Matti Hiltunen perustaa uudistalon kalakentälleen Iijärvellä.

1680 1680-luvulta lähtien lapinplakaatti yhdessä muiden tekijöiden kanssa synnyttää vahvan, paljolti savolaista kaskikulttuuria edustavan uudisasutusaallon varsinkin Kemin lapin eteläosiin. Uudelta väestöltä puuttuu aikaisempi kosketus lappalaisiin ja se suhtautuu näihin ylimielisesti. Tämä saa  mm. Kemijärven suunnan lappalaiset valittamaan 1670- ja 1680-luvuilla siitä että tulokkaiden kaskeaminen ja karjan laiduntaminen metsissä pilaavat lappalaisten metsästysmaita ja karkottaa riistan.

1685
Kuusamon pitäjä muodostetaan.

1691

Ensimmäinen merkintä Enontekiön ainakin vuoteen 1803 säilyneeseen ensimmäiseen kirkonkirjaan tehdään ruotsinkielellä.

1695
Kaarle IX julkaisee uudistetun Lapinplakaatin, täydeltä nimeltään Kongl. Maj:ts förnyade Plakat den 3 September 1695, om lappmarkernas bebyggande och de förmåner och friheter, som de, hvilka sig der nedsätta, åtnjuta skola (vapaa suo. Kuninkaallisen majesteetin uudistettu plakaatti syyskuun 3 päivältä 1695 lapinmaiden asuttamisesta ja niistä eduista ja vapauksista joita niiden, jotka sinne asettuvat, nauttiman pitää). Uusituissa määräyksissä mm. rajoitetaan uudisasukkaitten kaskeamista ja tähdennetään että uudistilallisten tulee raivata myös pysyviä peltoja ja niittyjä. Lisää määräyksiä lapinmaiden asutuksesta annetaan ohjekirjeissä maaherroille ja lapinvoutien ohjesäännössä.

1700

Hollantilaisen Justus Danckertsin (1635-1701) julkaisema Ruotsia, Tanskaa ja Norjaa esittelevä kartta on ajalta jolloin Ruotsi oli vielä suurvalta ja maantieteellisesti laajimmillaan. Tästä huolimatta Ruotsi on kartan mukaan menettänyt asemiaan Pohjoiskalotilla. Kartassa Sompion lapinkylä kuuluu Ruotsin valtapiiriin. Inarin, Tenon ja Utsjoen lapinkylät kuuluvat Finnmarkkiin.

1702

Norja yrittää rajoittaa Ruotsin alamaisten kalstusoikeutta Jäämeren rannikolla.

1706

Enontekiön kirkon suurin kello valetaan "Vnder Kong Carl XII Segersamme Regering". Enontekiö kuuluu siis Ruotsin valtakuntaan. Kaarle XII:n arvonimiin kuuluu "Suomen Suuriruhtinas".

1709

Ruotsin suurvalta-asema saa ratkaisevan iskun kun Ruotsin joukot lyödään Pultavan taistelussa.

1715

29.3.1715 suuren Pohjan sodan aikana ruotsalaiset joukot vetäytyvät Oulusta ja venäläiset polttavat linnan puuvarustukset. Hollantilaisen Herman Mollin englanninkielisessä ­kartassa Ruotsin pohjoisraja kulkee lännessä Torniojärven pohjoispuolella olevaa vedenjakajaa pitkin niin että Kilpisjärvi ja Suonttavaara jäävät Norjan puolelle. Enontekiön Peltojärvi kuuluu Ruotsille, samoin Kittilä. Peltojärveltä itään Ruotsin pohjoisraja näyttäisi noudattavan lähinnä Saariselän vedenjakaja-aluetta. Ruotsin pohjoispuolella olevaa aluetta ei ole nimetty Finnmarkiksi vaan kartassa lukee "Norway". Tornion ja Kemin lappien raja noudattaa Kemijoen länsirantaa Rovaniemelle asti, mutta menee sitten Ounas- ja Kemijoen vedenjakajaa pitkin niin että Kittilän lapinkylä jää Tornion lappiin ja Sodankylä Kemin lappiin, johon kuuluvat myös mm. Sodankylän, Sompion, Kemin ja Kuolajärven lapinkylät sekä etelämpänä Kitkajärven lapinkylä. Inarijärveä ei näy Ruotsin valtapiirin sisällä eikä ylipäätänsä, vaan se rajautuu kartan ulkopuolelle. Tämän perusteella se kuuluu kartan mukaan Norjalle. Sama koskee Kautokeinoa.

1718

Ruotsin joukot piirittävät Etelä-Norjassa sijaitsevaa Fredriksstenin linnoitusta kuningas Kaarle XII:n johdolla. Samanaikaisesti kenraali Armfeltin joukot piirittävät Trondheimiä. 30.11.1718 Ruotsin suurvalta-asemalla pannaan piste kun Kaarle XII saa pääosuman ja kuolee välittömästi. Molemmat ruotsalaisarmeijat vetäytyvät. "Kenttävaltiopäivät" hyväksyvät Kaarle XII:n siskon Ulrika Eleonoran nuoremman Ruotsin hallitsevaksi kuningattareksi. Hänen titteleihinsä kuuluu "Suomen Suuriruhtinatar". Hessenin prinssi Fredrik avioituu Ulrika Eleonora nuoremman kanssa ja hänestä tulee Ruotsin prinssipuoliso Fredrik I.

1720–1734

Fredriksborgin rauha 3.6.1720 päättää suuren Pohjan sodan Tanskan ja Ruotsin välillä. Alustavat rajaneuvottelut ja niihin liittyvät maastoselvitykset aloitetaan kuitenkin vasta 1734, ja rajakomissaariot nimetään 1735. Ulrika Eleonora luopuu kruunusta miehensä hyväksi, näin Fredrik I:stä tulee Ruotsin perustuslain sitoma kuningas. Ruotsissa alkaa n.s. vapauden aika, jolloin kuninkaan valta on heikko ja valta siirtyy säätyvaltiopäiville.

1728

Enontekiölle Hettaan rakennetaan uusi puukirkko. Epävarman tiedon mukaan Hetassa olisi jo tätä aikaisemmin seisonut pieni puukirkko, josta on tiedossa että se korjattiin 1698 ja paanutettiin 1714.

1736

14.5.1736 asetetaan norjalainen ja ruotsalainen rajavaltuuskunta tehtävänään määritellä raja koko pituudeltaan. Eversti Mangelsen nimetiin Norjan valtuuskunnan jäseneksi 1743. Suurimman työn tekee majuri Peter Schnittler, joka vuosien 1742 ja 1745 välillä suorittaa paikallisia katselmuksia ja kuulee rajan asukkaita kerätäkseen tietoa rajan kulusta. Tästä voidaan päätellä että periaatteessa ei ole kyse uuden rajan vetämisestä, vaan vanhan rajan selkiinniyttämisestä.

1737–38

Vuonna 1737 päädytään rajan käymiseen kokonaisuudessaan eikä vain sen kiistanalaisilta osilta. Rajankäynti alkaa etelästä käsin 1738 jatkuen vuoteen 1740. Raja pyykitetään kiistattomilta osiltaan, kiistanosailta osilta kirjataan väitteet ja vaatimukset.

1739

Norjalainen maaherra kieltää Utsjoen lappalaisilta kalastuksen Tenojoen alajuoksulla.

1740

Enontekiön kihlakunnanoikeus kuule kuninkaan käskystä käräjäkunnan vanhimpia asukkaita valaehtoisesti Ruotsin Norjan vastaisen rajan kulusta. Pöytäkirjaan merkitään tiedot vanhoista rajapyykeistä ja rajapaikoista. Err. J. Grape selostaa näin selvitetyn rajan kulun Enontekiön pitäjää koskevasta monipuolisessa selostuksessaan, joka sisältyy vuonna 1803 julkaistuun Ruotsin Kuninkaallisen tiedeakatemian julkaisusarjan numeroon 24 (Kongl. vetenskaps academiens handlingar, Volym 24).

1740
Kihlakunnantuomari Carl Sadelinin (Sandelin?) tulkinta jonka mukaan tunturisaamelaisten verotunturit olisivat "arfwland" 8suom perintömaata) mutta metsälappalaisten maat "skatteland" (suom. veromaa) eli veroluonteista, omistettua maata.

Kruunu tulkitsee erottamattomat erämaat liikamaiksi jonne uudistiloja saa perustaa maaherran päätöksellä. Yksityisten tilojen ja kylien ulkopuolelle jääneet maat ovat tulkinnan mukaan ollet aina kruununmaata. Nykyisen tulkinnan mukaan historiallisten lapinkylien alueilla myöhemmin suoritetuissa väliaikaisissa isojakotoimituksissa ei ollut kyse omistusjärjestelyistä, ja kun toimituksissa ei eroteltu liikamaata, kruununmaatakaan ei voinut syntyä. Lapinkylä oli kiinteistöomistuksellinen yksikkö.

1742
Kamarikollegion päätös (tarkistettava) jolla vanhojen lapinveromaiden omistus heikkenee suhteessa uudistilojen omistukseen. Lapinveromaat julistetaan kruunuluonteiseksi, mikä tarkoittaa että sen käyttäjä ei omista maata vaan maksaa siitä kruunulle vuokraa.

1749

Syksyllä aloitetaan Ruotsin ja Tanskan rauhanneuvottelut Strömstadissa. Kautokeino jää Norjan puolelle Ruotsin ja Tanskan välisissä rajajärjestelyissä. Idren pitäjän länsiosat liitetään Norjaan. Turun hiippakunnan alaisuuteen muodostetaan Utsjoen emäseurakunta, johon liitetään aikaisemmin Kuusamon seurakuntaan kuulunut Inarin kappeliseurakunta. Enontekiö erotetaan Jukkasjärvestä. Utsjoki kuuluu Härnösandista käsin hallinnoitavaan Tornion lappiin, jossa on noin viisi kertaa enemmän saamelaisia kuin Kemin lapissa. Tämä tulee myötävaikuttamaan keminlapin kielen häviämiseen Kemin lapista.

Samana vuonna 1749 julkaistaan n.s. Lapinmaan reglementti eli lapinmaasääntö, täydeltä nimeltään Kongl. Reglemente den 24 November 1749 för dem, som antingen redan bo och bygga i Lappland eller ock hädanefter till landets upbrukande derstädes sig nedsätta vilja (vapaa suom. Kuninkaallinen sääntö 24 päivältä  marraskuuta 1749 niille, jotka joko jo asuvat Lapissa tahi tästälähin maan viljelemiseksi sinne asettua tahtovat).  Säännön mukaan otetaan mm. käyttöön muodolliset tilojen perustamismenettelyt katselmuksineen. Sääntömääräisissä katselmuksissa mm. tarkistetaan, että uudisasukas on pystyttänyt asuin- ja talousrakennukset eikä vain vallannut aluetta sulkeakseen toiset maankäyttöoikeuden ulkopuolelle. Turkisten metsästys määritellään lappalaisten oikeudeksi, kun taas uudisasukkaiden tulee keskittyä maansa viljelemiseen, minkä takia heiltä kielletään metsästys kauempana kuin puolen peninkulman (noin 5 km) säteellä tilastaan. Valvonnan mahdottomuuden takia sääntö jää pääosin kuolleeksi kirjaimeksi.Maankäytössä ratkaisuvalta siirtyy lapinkylältä ja käräjiltä maaherralle.

1751

Ruotsin kuningas Fredrik I kuolee lapsettomana. Kuninkaaksi nousee 25.3.1751 Adolf Fredrik. Strömstadin sopimus allekirjoitetaan 21.9.1751 / 2.10.1751 (Tanskassa ja Ruotsissa oli käytössä eri kalenterit). Kautokeino, Karasjoki, Aviovaara ja Tenon kihlakunta (Utsjoki) erotetaan Ruotsista ja liitetään Norjaan. Raja määritellään sopimustekstissä ja liitekartoissa osuus osuudelta ja pyykki pyykiltä Golmmesoaiville eli Kolmišuáiville asti. Tunturi tunnetaan myös  muilla nimillä.

Enbusken mukaan  lapinveroa maksavia ja uudistilallisia on lapinkylien alueilla seuraavasti:
Inari 63/0
Sompio 24/6
Kemikylä 69/0
Sodankylä 32/11
Kuolajärvi 37/koko Kuusamo 47
Maanselkä 10
Kitka 6
Kittilä 27/9
Utsjoki 40
Teno 5
Enontekiö 78-110/15

1752–1768

Rajankäynti maastossa aloitetaan 1.6.1752 (Tanskan kalenterin mukaan). Rajalinja raivataan 16 kyynärän leveydeltä. Kyynärän pituus vaihteli maitten sisällä paikkakunnittain ja vuosikymmenten ja -satojen mittaan, puhumattakaan siitä että eri valtakuntien kyynärät eivät olleet samanpituiset. Tanskan kyynärä oli 0,5629 metriä ja Ruotsin suunnilleen 0,5993 metriä. Norjan kyynärä oli kuitenkin 0.6294 metriä Raja-aukon leveys on joka tapauksessa nykymitoin ilmaisten noin 10 metriä. Kolmišuáiville eli Muotkatunturille pystytetään rajapyykki n:o 349 joka on tänäkin päivänä Suomen ja Norjan välisen rajan pyykki, Suomen puolella Utsjoen ja Inarin kuntien välinen pyykki ja Norjassa Nessebyn (Unjarggan, Uuniemen) ja Etelä-Varangin kuntien välinen pyykki. Rajankäynti saatetaan loppuun 5.9.1766. Utsjoki liitetään ilmeisesti Ruotsiin 1763. Enontekiö ja Utsjoki kuuluvat Tornion lappiin, Inari Kemin lappiin, mutta lappien rajoja siirrellään jatkossa. Jako vaikuttaa siihen minkä hiippakunnan alaisuuteen seurakunnat kuuluvat ja sen kautta opetuksen kieliasioihin.

Strömstadin sopimukseen kuuluu liite, jonka sovittiin olevan yhtä vahva kuin pääsopimus. Liite kulke nimellä Lappalaiskodicilli – kodicilli tarkoittaa pikkulakia. Kodicilli takaa niille lappalaisille, jotka ovat kuljettaneet poroja valtakunnanrajan yli laidunkierron puitteissa, oikeuden jatkaa tätä kulkemistaan niin sodan kuin rauhan aikana, demilitarisoituina. Lappalaiset ovat tähänkin asti olleet vain jommankumman valtakunnan alamaisia. Nyt täsmennetään, että heidän tulee olla sen valtakunnan alamaisia missä heidän talvilaitumensa sijaitsevat. Lappalaisilla säilyy kuitenkin oikeus muuttaa myös pysyvästi valtakunnasta toiseen porojensa kanssa. Poroja saa kuitenkin tästedes omistaa vain yhdessä valtakunnassa. Samoin laidunmaita saa omistaa tai vuokrata vain siinä valtakunnassa jonka alamainen on. Vuokraaminen viittaa tässä yhteydessä Norjan maaoikeuskäytäntöön, jossa maanomistus on tavallaan kaksivaiheinen: maan perusomistaja on se, joka sn on raivannut ja ottanut käyttöön (norjaksi ja tanskaksi byxle, kantasanana bo, asua, ja bygge, rakentaa). Maan toissijainen omistaja se, joka vuoraa sen ensisijaiselta omistajalta. Kodicillissa molemmat omistustavat rinnastuvat tyyliin "äga eller bygsla". Oikea tulkinta vaatii että ymmärretään omistamisen viittaavan Ruotsin maaoikeusköäytäntöön, "bykslaamisen" eli siis (pitkäaikais)vuokrauksen viittavaan Norjan maaoikeuskäytäntöön. Sopimuksen solmimisaikoihin tämä on ollut täysin selvä osapuolille ja sopimuksen soveltajille rajan molemmin puolin.

Kodicillissa luodaan myös määrämuotoinen järjestys sille miten rajanylityksen on tapahduttava ja minkälaista vuokraa on maksettava vieraan valtakunnan alueiden käyttämisestä porojen laitumina. Maksu on epäsymmetrinen eli erisuuruinen riippuen siitä kummalla puolen rajaa syöttämisestä on kyse. Tämä selittyy sillä että luonnonolosuhteista johtuen oleskeluaika oli eripituinen riippuen siitä siirtyikö Ruotsin lappalainen Norjaan vai Norjan lappalainen Ruotsiin.

Kodicillin määrämuotomääräyksissä annetaan myös mahdollisuus selvittää sama maan lappalaisten sisäisiä rikkomuksia ja pikkuriitoja toisen valtakunnan alueella, jos ei vedottu kotimaan käräjiin.

1760
Uusi lapinvoutien ohjesääntö.

1768

Ruotsin hallitseva kuningatar Lovisa Ulrika ja Tanskan ja Norjan tuore kuningas Frederik V hyväksyvät valtakuntien välisen rajankäynnin 19.2.1768. Tätä voitaneen pitää rajojen muodollisen vahvistamisen päivämääränä. Koko prosessi Strömstadin rauhan allekirjoittamisesta rajankäyntipöytäkirjan korkeakätiseen allekirjoittamiseen asti on kestänyt 17 vuotta.

1772

Jean Janvierin ranskankielisessä kartassa vuodelta 1772 Inarijärvi kuuluu kokonaan Ruotsiin. Inarin kylä on sijoitettu Paatsjoen yläjuoksulle jonkin matkan päähän Inarijärvestä. Onko kyseessä kartoittajan virhe, vai onko kylä muuttanut? Paatsjoki idässä ja Näätämöjoki lännessä rajaavat peukalonomaisen kielekkeen  jona Ruotsi jatkuu Varanginvuonon rantaan asti. Vastapainoksi Finnmark on merkitty yksiselitteisesti Norjan alueeksi, lisämerkinnällä "Tanskalainen Lappi". Lapinkylistä mm. Rounala ja Suonttavaara ovat Ruotsin puolella rajaa, samoin "Koutokrine",  joka om piirretty reilusti etelään Suonttavaarasta. Tämä viittaa siihen että myös Inari on sijoitettu karttaan ranskalaisella suurpiirteisyydellä. Norjan lapinkyliä ovat mm. Tenonkylä ja Utjoki. Kittilä kuuluu Kemin lappiin, jonka eteläraja kulkee nykyisen Rovaniemen eteläpuolelta ja Simojärven itäpuolelta, kääntyen kaakkoon niin että Maanselän lapinkylä kuuluu lapinmaahan. Ruotsin itäraja hipoo Pääjärven itäpäätä.

1776
Kuolajärvi liitetään Kemijärven seuraukuntaan ja erotetaan Kemin lapista.

1783

Enontekiön seurakunta ottaa joukolta pitäjän asukkailta ja Jukkasjärven kirkolta velkaa kattaakseen valtakunnanrajan raivaamiseen liittyviä kuluja.

1789
Yhdistys- ja vakuuskirja varmistaa verotalonpoikien maaomistuksen koko valtakunnassa.

1793.

31.7.1793 kello 22.45 salamanisku sytyttää Oulun linnan varastorakennuksen josta tuli leviää ruutikellariin, jonka räjähtäminen tuhoaa linnan lopullisesti.

1796
"Charta öfver Wästerbottn och Svenske Lappmarcken". Valtakunnanrajat Pohjoiskalotilla on piirretty yksiselitteisesti. Suomen ja Ruotsin välillä ei ole vielä rajaa. Enontekiö, Tornionjoen itäpuoli ja Utsjoki kuuluvat Tornion lappiin, Kittilä ja Inari Kemin lappiin. Tänä vuonna Rounalan pieni kirkko myydään Tornion porvareille Tupanen siirretään Vittangiin, missä se tarjoaa autiotupana suojaa matkustavaisille Norjaan vievän reitin varrella.

1804–06

Eteläisempiä rajaosuuksia raivataan ja selvennetään useaan otteeseen. Pohjoisessa norjalaiset kokoontuvat parina kesänä sovitun rajapyykin luona, mutta ruotsalaista vastapuolta ei ilmaannu paikalle. Vasta vuonna 1804 raja käydään raivaus- ja tarkistusmielessä myös pyykiltä 309 Kietsimäjoelle eli Skieččanjoelle.

1809

Haminan rauhassa Ruotsi luovuttaa Venäjälle Suomen joka liitetään Venäjän valtakuntaan autonomisena suuriruhtinaskuntana. Ruotsi luovuttaa myös osia Tornion lapista jotka liitetään Suomen suuriruhtinaskuntaan. Enontekiön pitäjä jaetaan Ruotsin ja Suomen välillä. Ruotsin puolen lappalaiset säilyttävät Strömstadin sopimuksen hengessä oikeutensa laiduntaa porojaan pitäjän itäpuolella, josta nyt on tullut Suomen aluetta.

1810

Ruotsin ja Venäjän (Suomen) välisessä rajasopimuksessa marraskuussa 1810 sovitaan Golmmesoaiville eli Kolmišuáiville eli Madakietzalle eli Myetkiväärille eli Krokfjelletille sjoitettavasta kolmen valtakunnan rajapyykistä, jossa Suomen, Norjan ja Venäjän rajat yhtyvät tänäkin päivänä.

1826

Norja ja Venäjä jakavat yhteisalueensa. Osa Näätämön lapinkylän alueesta tulee näin kuulumaan Inariin. Alueen saamelaisille annettaan kuusi vuotta aikaa valita, kumpaan valtakuntaan haluavat kuulua. Tänä aikana he saavat kalastaa ja metsästää kumman alueella haluavat.

Suomen ja Norjan välinen raja käydään Tenolta Kolmišuáiville ja työtä jatketaan idän suuntaan. Norjan lappalaisille varataan oikeus laiduntaa porojaan Suomen alueella, ja vastavuoroisesti Inarin ja Utsjoen asukkaille oikeus laiduntaa porojaan ja kalastaa Varanginvuonolla.

1827

Norjan ja Venäjän raja käydään Muotkatunturilta Pulmankiin.

1828

Oulun Kauppaseura rakennuttaa Oulun linnan raunioiden rippeille ruutikellarin.

1829

Suomen ja Norjan neuvottelut valtionrajat ylittävästä maan ja vesien käyttämisestä käynnistetään. Alkusysäyksenä toimivat Utsjoen ja Inarin kalastajalappalaisten valitukset Norjan porolappalaisten porojen aiheuttamista häiriöistä. Selviää myös että Finnmarkenin vouti on antanut luvan tukkia Tenojoen syväväylän niin että lohien nousu ylemmäs jokea estyy. Tenon jokisaamelaisten keskuudessa syntyy nälänhätää.

1831
Keisarillinen päätös Lapissa perustettujen uudistilojen lunastamisesta tietyin ehdoin perintöön ilman korvausta.

1832–34

Suomen ja Norjan neuvottelut jatkuvat Varangissa.

1839–1840

Suomen ja Norjan neuvottelut jatkuvat Turussa. Näkemykset ajautuvat yhä enemmän erilleen. Suomi näkee suurimpana ongelmana Norjan porolappalaisten porot, jotka aiheuttavat haittaa Suomen puolen kalastajalappalaisille.

1841

Suomen ja Norjan neuvottelut jatkuvat Pietarissa. Norjan epäluulo Venäjän valtapyyteitä kohtaan on suuri, neuvottelut ajautuvat umpikujaan.

1843
Lappalaisten verotusta uudistetaan (miten).

1844

Inarissa on kirjoilla yksi ainoa porolappalaisperhe, päämiehenään Lauri Matinpoika West.

1845

Personaaliunionissa olevien Ruotsin ja Norjan välillä sovittiin Strömstadin sopimuksesta poiketen että oli mahdollista omistaa maata molemmissa valtakunnissa, mutta oli alistuttava kyseisen valtakunnan lakeihin.

1847
Lestadiolaisuus saa kannatusta mm. Kautokeinossa.

1849
Lars Levi Laestadius muuttaa Karesuvannosta Pajalaan, joka on kauempana Kautokeinosta. Hän on pannut liikkelle herätyksen Kautokeinosta, mutta se jää nyt vaille hänen ohjaustaan.

1851
Joukko hurmoksellisia kautokeinolaisia saamelaisia hyökkää jumalanpalvelusväen kimppuun  kesälaidunseudullaan Skjervøyssä, Jäämeren rannalla.

1852

Venäjän ja Norjan väliset neuvottelujen ajauduttua umpikujaan Suomen ministerivaltiosihteeri lähettää Pietarista  28.7.1852 senaatille määräyksen Suomen Norjan vastaisen ajan sulkemisesta. Norjan kuningas vastaa heti 29. 7.1852 päätöksellä, joka kieltää Suomen alamaisilta laiduntamisen, kalastamisen ja metsästämisen Norjan puolella rajaa. Vaasan hovioikeus julkistaa senaatin määräyksen kiertokirjeellä 23.8.1852. Kautokeinon kapinaksi nimetty tapahtumasarja kärjistyy 7–8.11.1852 kun uskonnollisen hurmoksen vallassa olevien saamelaisten joukko tappaa viinakauppiaan ja nimismiehen ja hakkaa papin ja pappilan väkeä. Joukko käsittää Pyhän Hengen käskeneen heitä tappamaan vääräuskoiset. Toiset saamelaiset talttuttvat ja sitovat riehujat. Kaksi lyödään hengiltä kiinni otettaessa, kolme kuolee jo tutkintovankeudessa. Viisi tuomitaan kuolemaan, kaksi mestataan 1854, kahdeksan tuomitaan elinkautiseen pakkotyöhön, joka on myös kuolemalta armahdettujen osa. Kolme kuolee pakkotyössä.

1853–1871. Joukko norjan porosaamelaisia siirtyy 20 000 poronsa kanssa Norjan Kautokeinon alueelta Ruotsin Lappiin, voidakseen sieltä laiduntaa porojaan Suomen Enontekiöllä. Yhteensä muuttajia on 274 henkilöä.

1858
Keisarillinen julistus 3.12.1858 ja maaherroille annetut ohjeet jonka mukaan lappalaiselinkeinot saivat olla talouden päätoimia vain Enontekiön, Inarin ja Utsjoen seurakunnissa (mutta ei Sodankylässä).

1863
Inarissa ei ole kirjoilla ainoatakaan porolappalaisperhettä.

1864
Utsoella kirjoilla olevan porolappalaisen Antti Hannunpoika Kitin (1786–1849) lapsista Hannu, Jouni, Klemet ja Britta muuttavat Utsjoen puolelta Inariin siten, että Hannu muuttaa aluksi Lemmenjoelle, Jouni Marastotuntureille ja Klemetti Inarijärven seudulle.

1865
Westit, Länsmannit ja Högmannit muuttavat Utsjoelta Inariin. Länsmanneja muutti Lismajoen alueelle. Tshalkku-Niila (1822–1912) eli Salkko-Niila Länsman paimentaa Lismajoelta käsin 4–5 000 päätä käsittävää tokkaa.

1866–1867

Vuonna 1866 asetetaan ruotsalais-norjalainen komitea pohtimaan poronhoidon järjestelyjä. Vuosina 1866–67 Inariin kirkonkirjoihin merkitään kaksi porolappalaisperhettä, päämiehinään Nils Persson Länsman (eli Tshalkku-Niila, kts. 196, tullut Norjasta Utsjoen kautta) ja Johan Person Vest (tullut Norjasta 1865). Lisäksi kaksi Inarin kalastajalappalaista, Isak Pehrsson Padar ja Anders Henriksson Sarre, siirtyvät perheineen harjoittamaan porolappalaisen tointa. Viimeiset Kautokeinon tapahtumista tuomitut saamelaiset armahdetaan 1867.

 

1872
Porolappalainen Matti Peltovuoma perheineen muuttaa Norjan Kautokeinosta Sodankylään.

1874
Liikamaan väliaikainen erottaminen Kittilässä ja Sosankylässä alkaa.

1876
Iso-Ponkuna mainetta saanut porolappalainen Matti Ponku muuttaa renkinsä Aslak Venanken kanssa Sodankylään. He olivat alun perin tulleet Norjasta Ruotsiin ja sieltä edelleen Suomeen.

1875

Oulun linnan raunioille rakennetun ruutikellarin päälle rakennetaan tähtitorni Oulun merikoulun oppilaiden tähtitieteen opetusta varten.

1878
Porolappalainen Juhani Peltovuoma perheineen muuttaa Norjan Koutokeinosta Sodankylään.

1880

Länsmanneja muuttaa Lismajoen alueelle. Vuosikymmenen aikana muuttaa Jomppasia Menesjärven seudulle. Antti Hannunpoika Kitin lapset ja lasten lapset muuttavat eri puolille Inaria.

1881

Inarin kirkonkirjoissa on 14 porolappalaisperhettä:

Johan Johansson Helander              (tullut Utsjoelta)

Johan Davidsson Högman              (tullut Utsjoelta)

Aslak Jomppanen                           (tullut Utsjoelta)

Hans Andersson Kitti                     (tulleet Norjasta Utsjoelle 1860-luvulla

Hans Hansson Kitti                        ja siirtyneet sitten Inariin, samaa perhekun­taa)

enkan Inga Bigga, Kitti           

Per Persson Länsman                     (samaa perhekuntaa tulleet Norjasta

Nils Persson Länsman                     rajasulun 1852 jälkeen Utsjoelle ja

Per Nilsson Länsman                      sieltä Inariin)

Olof Nuorgam                                (tullut Utsjoelta)

Isak Padar                                      (Inarin kalastajalappalainen)

1882
Porolappalainen Juhani Peltovuoma perheineen muuttaa Norjan Kautokeinosta Sodankylään.

1880-luku

Porolappalainen Matti Ponku muuttaa Hetasta Sodankylään.

Porolappalainen Juhani Hetta muuttaa Hetasta Sodankylään.

Porolappalaisia muuttaa Purnumukkaan.

Pekka Pokka kaataa viimeisen villipeuraparttion Kittilässä.

1889

Venäjä sulkee Suomen Ruotsin vastaisen rajan porojen laidunkierrolta, mutta ei kiellä pysyvää maahanmuuttoa.

1800-luvun lopussa
1800-luvun loppupuolelta esimerkiksi Oulun maakunta-arkistossa Lapin kihlakunnan kruunun voudin arkistossa (kansio G:5) on taltioituna runsaasti passihakemuksia, joilla Suomen alamaiset – sekä talolliset että porolappalaiset – anoivat passia rajan ylitykseen. Hakemuksessa ilmenee kohteen nimi vieraassa valtakunnassa sekä aiottu oleskelun pituus jne. Lisäksi mukana on viranomaistodistus siitä, että muuttajien asiat ovat muuten kunnossa, eli että he eivät esimerkiksi ole paenneet velkojiaan tai vältelleet tuomiota.

1899
Liikamaan väliaikainen erottaminen Enontekiöllä.

1905

Norjan ja Ruotsin personaaliunioni puretaan. Norja haluaa päästä eroon ruotsin lappalaisten rajat ylittävistä laidunnusmuutoista, mutta joutuu myöntämään että vuoden 1751 lappalaiskodicilli ei ole irtisanottavissa. Porolappalaisen Niila Sara perheineen ja Pierra Sara muuttavat Norjan Kautokeinosta Sodankylään.

1906

Norjalaiset poromiehet valittavat että Enontekiöllä Suomen alueen yli tuotuja ruotsalaisia poroja laiduntaa Norjan puolella Kautokeinon suunnalla. Ruotsalaiset torjuvat väitteet ja painottavat, että kyse on suurelta osin Norjan kansalaisten poroista.

1911
Porolappalainen Jouni Aslakinpoika Hetta muuttaa Norjan Kautokeinosta Sodankylään.

1912

Oulun linnan raunioiden päälle rakennetussa tähtitornissa avataan kesäkahvila.

1920
Tarton rauhassa Petsamo liitetään Suomeen.

1924

Norjan ja Suomen välinen rajasopimus Petsamon osalta.

1925

Tarkastus- ja raivausrajankäynti Norjan ja Suomen välisellä rajalla.

1945
Pariisin rauhassa Petsamo liitetään Neuvostoliittoon. Suonikylän koltat jävät Suomeen ja asutetaan nykyisille koltta-alueille.

2005

Ruotsi pitää kiinni siitä että lappalaiskodicilli on kaikilta osiltaan voimassa Norjan ja Ruotsin välillä kun on kyse porojen laidunkulusta. Norja vastaa yksipuolisella lainsäädännöllä.

TIIVISTELMÄ

Strömstadin Rauhassa sovitun rajan käynti saatettiin loppuun 19.2.1768.
Enontekiön ja Utsjoen silloiset poro- ja jokilappalaiset ovat asuneet näillä alueillaan, joista myöhemmin tuli osa nykyisen Suomen aluetta, kun rajat on sovittu rajasopimuksin (1751) ja merkitty maastoon (loppuunsaatettu 1768).

Rauhansopimuksen mukaan talvikylän ja -laidunten sijainti ratkaisi, kumman valtakunnan hallitsijan alamainen lappalainen oli. Vuoden 1751 Strömstadin rauhansopimuksen liite, Lappalaiskodicilli, takasi niille lappalaisille, jotka jo ennen sopimusta olivat siirtyneet valtakunnanrajojen yli talvi- ja kesälaiduntensa välillä, oikeuden jatkaa tätä käytäntöään tiettyjä määrämuotoja noudattaen. Ei ollut harvinaista, että porosaamelaissuvut jakautuivat rajan molemmin puolin. Pysyväisluonteinen siirtyminen toisen valtakunnan alamaiseksi määärämuotoja noudattaen oli sallittua, mutta ei kaksoiskansalaisuus.Tätäkin oikeutta hyödynnettiin, joissakin tapauksissa jopa vaihtamalla alamaisuutta useamman kerran pysyväistä ratkaisua haettaessa.

Venäjä, joka hoiti autonomisen Suomen ulkopolittikkaa, sanoi irti Strömstadin sopimuksen lappalaiskodisillin Norjan kanssa, 1852. Käytännössä tämä merkitsi, että Norjan ja Suomen välinen raja suljettiin laidunkierrolta 1852.

Ruotsin ja Suomen välinen raja suljettiin vastaavasti laidunkierrolta 1889.

Rajasulkujen seurauksena ennestään Enontekiöllä ja Utsjoella aseneiden poro- ja jokisaamelaisten lisäksi porosaamelaisia muutti pysyväisluonteisesti poroineen Norjasta ja Ruotsista Suomeen vuosina 1852–1911, muuttoliikkeen painottuessa 1860-luvun alkupuolen ja 1880-luvun alkupuolen väliseen aikaan. Tulokkaat jotka harjoittivat elinkeinonaan suurimittakaavaista poronhoitoa asettuivat mm. Enontekiölle, Inariin, Kittilään ja Sodankylän kunnan pohjoisosaan. Maat joihin tulokkaat asettuivat eivät olleet isännättömiä, mutta tulokkailla samoin kuin heidät tervetulleiksi katsomalla Suomen valtiolla saattoi olla tällainen käsitys sen seurauksena, että Suomen alkuperäisten lappalaisten peuranpyynti näillä alueilla oli loppumassa perurakantojen taantumisen ja sukupuuton johdosta, ja lapinkyläjärjestelmä menettämässä merkityksensä sen korvautuessa kunnallisella itsehallinnolla.