Korpijaakon laki

Oikeustieteiden tohtori Kaisa Korpijaakko-Labba oudoksuu YLE Sápmin 15.3.2016 julkaisemassa uutisessa ajatusta inarinsaamelaisia koskevasta erityislaista. Toimittaja Martta Alajärven kirjoittamassa jutussa Kaisa Korpijaakko-Labba ”muistuttaa”, että kolttasaamelaisten kolttalakia ei asetettu erityisesti kolttasaamelaisten saamelaisstatuksen takia, ”vaan se oli nimenomaan asutuslaki”. Toimittaja on niellyt haastattelukohteensa väitteen sellaisenaa suorittamatta omaa tiedonhankintaa. Katsotaanpa asiaa hiukan tarkemmin.

Ensimmäisessä kokouksessaan 23.2.2016 vastavalittu saamelaiskäräjät kirjasi vaalikauden 2016–2019 ohjelmaansa toivomuksen inarinsaamelaisten oikeusaseman selvittämisestä  ja vahvistamisesta. YLE Sápmin jutussa Korpijaakko-Labba sanoo seuranneensa keskustelua inarinsaamelaisten oikeusaseman säätelystä omalla erityislaillaan suurella hämmennyksellä:

”Keskustelijat eivät ole lain- eivätkä juurikaan historiantuntijoita, sen huomaa. Asiaa yli 30 vuotta tutkineena voin sanoa, että inarinsaamelaisten oikeusasema on ollut täsmälleen vastaava kuin kenen tahansa saamelaisen Ruotsi-Suomessa, niin ruotsinvallan, kuin edelleen venäjänvallan ja viimein itsenäisyyden aikana”, sanoo Korpijaakko-Labba.

Ellei edellä sanottuun sisältyisi omakehua ja muiden vähättelyä voisimme ehkä ohittaa sen, että vuodesta1989, jolloin Kaisa Korpijaako väitteli tohtoriksi, on todella kulunut 27 vuotta. Laskelman tulos “yli 30” vuotta pitää kyllä paikkansa, kun ottaa huomioon että Korpijaakko toki tutki aihettaan ennen väitöskirjan julkaisemista. Tohtorinarvon myöntämiseen johtanut väitöskirja on tavallaan vasta tutkijan mestarityö, opinnäyte vaiheessa jossa ohjattu tutkijakoulutus vaihtuu itsenäiseen tutkimukseen. Väitöskirjalta vaaditaan, että se osoittaa tutkijan omaksuneen alansa siihenastiset tärkeät tutkimukset, yleisesti hyväksytyt tutkimusmenetelmät ja tulosten esittämisen kurinalaisen muodon. Samalla väitöstutkimukselta odotetaan kuitenkin myös tieteenalan kannalta merkitsevää aihetta ja itsenäisen ajattelukyvyn osoittamista.

Pelkään väitöskirjaan jäävä tutkija on tavallaan astunut akateemisen tutkimuksen portista sisälle, mutta varsinainen tutkijanura alkaa vasta portin jälkeen. Moni portin läpäissyt jämähtää siihen. Sinänsä se ei välttämättä ole huonoa, voihan olla että tutkija on siirtynyt soveltamaan näkemyksiään käytännöm piirissä. Väitöskirja on sinänsä kunnioitettava suoritus, mutta parhaassa tapauksessa se ei ole loppu- vaan alkupiste.

Korpijaakko-Labba kertoo tutkineensa saamelaisiin liittyviä lakeja ja historiaa yli 30 vuotta. Hänen väitöskirjan jälkeisestä tutkimustoiminnastaan on kuitenkin herunut varsin vähän tieteellisiä julkaisuja jotka eivät olisi väitöskirjan käännöksiä tai sen tulosten kertausta. Tutkijoiden ominaispainon yleisesti käytetty mittari on heidän julkaisemiensa, muiden tutkijoiden arvioimien tieteellisten kirjoitusten määrä. Mittari on tietenkin karkeaa, mutta kertoo kuitenkin jotakin. Rutiineihin kuuluu myös katsoa, mitkä julkaisut ovat hyväksyneet kirjoitukset julkaistaviksi. Erään lähteen mukaan Korpijaakko-Labba on vuosien mittaan jullaissut 19 teosta tai artikkelia 41 julkaisussa kolmella kielellä. Julkaisutoiminnan lakipiste sijoittuu kaudelle 1994–95. Varsinaista uutta ei ole kuulunut, ja vuodesta 2006 on ollut hiljaista. Mielipidekirjoituksia ja lehtihaastatteluja ei noteerata tieteellisinä meriitteinä.

Korpijaakko-Labban kohdalla on toinenkin merkillepantava seikka. Eräiden muiden tutkijoiden tavoin hän on antautunut palvelemaan Suomen saamelaiskäräjien johtavaa ideologiaa, pohjoissaamelaista etnonationalismia, tavalla joka on johtanut tieteellisen uskottavuuden heikkenemiseen; näista tutkijoista ja asiantuntijoista on yksinkertaisesti tullut tuon aatteen advokaatteja. Ja kyseisen aatteen yhtenä outona ja suorastaan karmeana tavoitteena on inarinsaamelaisten syöminen suihinsa, niin että tämän kansansirpaleen oma ääni vaikenisi lopullisesti. Korpijaakko-Labban puheenvuoro istuu tähän kuin nyrkki hanskaan.

Inarinsaamelaisia koskevan erityislain yhtenä perusajatuksena on ollut että se voisi olla samankaltainen kuin kolttien itsehallintoa säätelevä kolttalaki. Kolttien kyläkokouksen asema on tällä hetkellä lähinnä yksinomaan neuvoa-antava, mutta mikää ei estäisi sen vahvistamista. YLE:n jutussa Korpijaakko-Labba ”muistuttaa”, että kolttalakia ei asetettu eristyisesti kolttasaamelaisten saamelaisstatuksen takia, vaan ”se oli nimenomaan asutuslaki”. Jos toimittaja olisi tarkistanut asian, olisi ilmennyt että haastattelun kohde puhuu omiaan. Kolttalaki oli kyllä alun perin asutuslaki, mutta se oli muutakin. Niinpä se ei suinkaan ollut ”nimenomaan” asutuslaki.

Jutussa selvitetään että Suomen kolttasaamelaiset asutettiin toisen maailmansodan jälkeen Suomeen Inarin kunnan alueelle Näätämö-Sevettijärvi ja Nellim-Keväjärvi-alueelle. Heidän asuttamistaan varten säädetiin 1955 kolttalaki, jossa on määritelty muun muassa koltta-alue.

”Ensimmäinen kolttalakimme vuodelta 1955 oli näin puhtaasti asutuslaki kaikkine kahdeksine pykälineen, ja sama tausta sillä on säilynyt tähän päivään. Asutuslakina kolttalaki ei ole mikään alkuperäiskansalaki tai saamelaislaki, vaikka se kolttasaamelaisten tapaoikeutta nykymuodossa pyrkiikin kunnioittamaan.”

Tässä Korpijaakko-Labba laajentaa lööperinpuhumisensa koskemaan nykyistäkin kolttalainsädääntöä. Sekö ei olisi nykykäsitteistön mukaisesti alkuperäiskansalainsäädäntöä, täysin riippumatta siitä mitä termejä käytettiin sen säätämisen aikoihin?

Jutussa sanotaan että ”Korpijaakko-Labban mukaan ajatus inarilaisten aseman sääntelystä kolttalain tapaan on historiallisesti anakronistinen, eikä se sovi nykyaikaan”.

Miten niin ei sovi? Onko alkuperäiskansalainsäädäntö Korpijaakko-Labban mielestä kaiken kaikkiaan anakronistinen eli toiseen aikakauteen kuuluva? Miksihän sitten muuten on sellaista ajamassa? Jos kerran ILO-sopimusta ja saamelaiskäräjälakia pitää ajaa, eikä kolttalakai kumota, miksi sitten inarilaisille ei kuuluisi oma lakinsa?

Korpijaakko-Labba: ”Inarilaiset asuvat tänä päivänä yhä ’omalla maallaan’ kuten nyt niin parjatut pohjoissaamelaiset, olkoonkin, ettei Suomen valtiovalta halua tunnustaa saamelaisten aikaisempia oikeuksia, ei millään alueella”.

Korpijaakko-Labba on oikeassa siinä, että inarinsaamelaiset asuvat omalla maallaan, joka toisin on jutussa pitänyt laittaa lainausmerkkeihin. Sen sijaan hän vaikenee siitä, että tuolla maalla asuu nykyään muutama muukin ryhmä, joista osa uhkaa alkuperäisten inarilaisten oikeuksia, kiistää heidän identiteettinsä ja omii siitä parhaat palat omaksi menneisyydekseen.

”Minun on hyvin vaikea hahmotella mitään konkreettista yhteiskunnallista epäkohtaa, jolla niin suurta asiaa kuin uutta erillislakia ja vieläpä ohi perustuslain tässä tapauksessa voitaisiin perustella. Sellaisia uuden lain säätäminen aina vaatii, kuten jokainen kertaakaan lainvalmistelussa mukana ollut hyvin tietää. Kielen uhanalaisuus on eri asia, sitä asiaa ei asutuslailla korjata.”

Vai ”asutuslailla”? Tässä ei ole kyse muusta kuin tyhmäksi heittäytymisestä. Korpijaakko-Labba, niin oikeustieteeen tohtori kuin onkin, siis kieltäytyy näkemästä että inarinsaamelaisten itse-edustuksessa saamelaiskäräjien puitteissa olisi minkään asteen ongelmaa, puhumattakaan siitä, että tilanne on nykylain ja -käytännön vallitsessa lopullisesti lukossa. Kun inarilaiset ovat toivoneet oikeudellisen asemansa selvittämistä, ja saamelaiskäräjät on noteerannut tämän ohjelmaansa, Korpijaakko-Labba kiirehtii sotkemaan asiaa, mitätöimään inarinsaamelaisia ja yrittää tehdä heistä naurunalaisia väittämällä, että inarilaiset olisivat vaatimassa ”asutuslakia”. Eivät inarinsaamelaiset ole puhuneet asutuslaista, vaan Korpijaakko-Labba, tavoitteenaan pistää selvityshankkeeseen heti alusta lähtien reikä jotta ilma puhisisi siitä ulos. Innoissaan Korpijaakko-Labba on vain saattanut puhkua ja puhista hiukan liian aikaisin.

YLE:n toimittaja kertoo, että saamen kansan yhteiskunnallisen aktivoitumisen läpimurto sijoittui Korpijaakko-Labban mukaan 1960-luvulle, johtaen sitten Suomessa saamelaisvaltuuskunnan perustamiseen asetuksella vuonna 1973 Pohjoismaista ensimmäisenä, ja edelleen saamelaiskäräjien aseman vahvistamiseen saamelaisten itsehallintoelimenä perustuslain ja sitä noudattavan saamelaiskäräjälain voimin vuonna 1995.

Korpijaakko-Labba näkee jutun mukaan, että saamelaiset ovat saavuttaneet suurimman osan oikeuksistaan korostamalla saamelaiskansan yhtenäisyyttä: ”Alusta alkaen saamelaisten aseman vahvistamista on kansan itsensä taholta ja menestyksellä perusteltu juuri korostamalla saamen kansaa ’yhtenä kansana’: tämä ajatus löytyy useimpien varhaisten ja uudempienkin lakien esitöiden johdannoista”.

”Selvääkin selvempää on, että pienen kansan uhanalainen yhtenäisyys on pian historiaa, jos kaikille eri alue-, kieli- ja elinkeinoryhmille ryhdyttäisiin säätämään omia lakeja”, sanoo Korpijaakko-Labba.

Vai niin. Selvääkin selvempää on myös se, että jos muut saamelaisryhmät kävelevät jatkuvasti ja järjestelmällisesti inarinsaamelaisten yli, mm. valiten ketkä edustavat inairinsaamelaisia ja ketkä ovat inarinsaamelaisia, ei ainostaan tämän pienen kansan yhtenäisyys vaan myös sen olemassaolo on pian historiaa.

Sensijaan että näkisi pienempien saamelaisryhmien voimaantumisen laajemman yleissaamelaisen liikkeen voimaa lisäävänä, Korpijaakko-Labba näkee siinä ”yhtenäisyyden” uhan. Väitettä kannattaa tarkastella siinä valossa, että yleissaamelaisuus tarkoittaa usein saamelaisliikettä dominoivan suurimman ryhmän, pohjoissaamelaisten ääntä, etua ja politiikka. Hakematta tulee mieleen Neuvostoliitto, joka virallisesti oli pienten kansojen onnela, mutta jossa suurvenäläisyys kuitenkin dominoi, ja tämän asian esille tuominen oli tabu. Venäläisten sovinismia arvosteleva oli ”neuvostovastainen”, pohjoissaamelaista ylivaltaa arvosteleva ja siitä ulos pyrkivä on ”saamelaisen yhtenäisyyden hajoittaja” ja saamelaisvastainen.

Jutussa Korpijaakko-Labba on huolissaan saamelaisasioiden kehityksestä ja siitä, että saamelaiskäräjien vaikutusmahdollisuudet valtion suhteen ovat heikentymässä. Hänen mukaansa ”saamelaiskäräjillä tulisi nyt korostaa yhtenäisyyttä, mikäli sen halutaan instituutiona säilyvän elinvoimaisena”.

”Eivätkö ILO-sopimuksen ratifiointifarssi, saamelaiskäräjälakiesityksen täystyrmäys eduskunnassa, ja nyt viimeisenä uusi MMM:n väkivalloin ajama metsähallituslakitempaus todellakaan ole opettaneet mitään valtapolitiikan nykyisistä toimintatavoista, niistä, joissa saamelainen ääni ei paina enää mitään?”

”Farssi”, ”täystyrmäys”, ”tempaus”. Ei tule unohtaa miksi ILO-sopimuksen ratifiointi meni farssiksi. Hulluttelun käsikirjoitus laadititin saamelaiskäräjien johdon, RKP:n ja silloisen oikeusministerin aivoriihissä, joihin ei inarilaisilla ollut asiaa, mutta joiden ympärillä vaikuttivat myös saamelaiskäräjien lähellä olevat tutkijat, joihin Korpijaakko-Labba kuuluu. (Mainittakoon, että Korpijaakko-Labba on ollut RKP:n ehdokkaaan kunnallisvaaleissa, jääden tosin valitsematta.) Prosessin synnyttämän lakiesityksen täystyrmäys eduskunnan toimesta johtui ennen kaikkea inarilaisten syrjinnästä.

Lainaus YLE:n sivulta: ”Sattumanvaraiselta kehitys ei ainakaan vaikuta, paremminkin tarkoin harkitulta peliltä, jossa siirrot on suunniteltu kaukana saamelaisista, pitkän aikavälin ohjelmalla, Korpijaakko-Labba väittää.”

Korpijaakko-Labba ei miellä tai ei ainakaan suostu myöntämään, että mitä kylvää, sitä saa myös niittää. On aika lailla turhaa etsiä selityksiä muista ja jostain saamelaisvastaisista salaliittoteorioista.

 * * *

Korpijaakko-Labba korostaa siis että kolttalaki oli “nimenomaan asutuslaki”. Kolttalaki pitää kuitenkin sisällään aineksia ja osioita, jotka menevät kauas tavanomaisen asutuslainsäädännön kehysten ulkopuolelle. Nykymuotoisen lain 42 §:ssä säädetään kyläkokouksista, 45 §:ssä kolttaneuvostosta ja 46:ssä kolttien luottamusmiehestä. Jo Petsamon kaudella Suomi oli käytännössä tunnustanut tai pikemminkin säilyttänyt kolttien kyläkokouksen ja kolttavanhimman aseman hoitamalla kolttien ja Suomen valtion väisiä asioita tätä kautta.

Sodan jälkeen kotinsa menettänyt kolttaväestökin piti asuttaa. Maatalousministeriön Asutusasiainosasto asetti toimikunnan selvittämään Petsamon siirtoväen asioita. Koltat poikkesivat asemaltaan useista muista asutettavista sikäli, että he eivät ainakaan senaikaisen käsityksen mukaan olleet omistaneet maitaan Petsamossa, joten heillä heillä ei ollut muun siirtoväen tavoin oikeutta korvausmaan saantiin. Siirtoväen asuttamista koskevat lait eivät kattaneet tällaista tilannetta. Vastoin Korpijaakko-Labban “nimenomaan pelkkä asutuslaki” -väitettä toimikunta myös korosti kolttien entisten elintapojen ja heimoelämän merkitystä, ja sitä että heillä tulisi olla mahdollisuus toteuttaa vanhaa yhteiskunnallista järjestelmäänsä itsehallintoineen.

Lapin maatalousseuran asutustoimikunta sai tehtäväkseen johtaa suunnittelu- ja neuvotteluprosessi vuodesta 1946 alkaen. Kolttien puolelta neuvotteluosapuolena oli kyläkokous. Toimikunnan raportista selviää, että tavoitteena oli kolttien omintakeisen kulttuurin säilyttämisestä heidän elinkeiojensa turvaamisen ja uudelleenasuttamisen kautta.

Koltta-asumukset sijoitettiin ja rakennettiin 1948–50. Vuoden 1955 kolttalaissa, täydeltä nimeltään Laki eräiden kolttien asuttamisesta (273/55), pitkälti kirjattiin se tosiasiallinen tilanne, joka oli muodostunut valtioneuvoston hyväksymän asutustoimikunnan suunnitelman ja toiminnan pohjalta. Myös hallituksen esityksessä vuoden 1955 kolttalaiksi korostettiin kolttien erilaisuuttaa muihin saamelaisiin nähden ja että oli tärkeä säilyttää heidän elämäntapansa.

Laki uusittiin vuonna 1984. Vuoden 1995 kolttalain (253/1995) 1  §:ssä todetaan lain tarkoituksesta, että tavoitteena on edistää kolttaväestön ja -alueen elinolosuhteita ja toimeentulomahdollisuuksia sekä ylläpitää ja edistää kolttakulttuuria.

 

Korpijaakko-Labba näkee inarinsaamelaisten erillislain myös ”perustuslain kannalta ongelmalliseksi”. Mitä hän mahtaa tarkoittaa? Kolttia ei mainita erikseen perustuslaissa, mutta siinä sanotaan ”saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan”, ja edelleen ”Saamelaisilla on saamelaisten kotiseutualueella kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto sen mukaan kuin lailla säädetään”.  Ei perustuslaissa sanota että eri saamelaisryhmien olisi pakko harjoittaa kieltään ja kulttuuriaan koskevaa itsehallintoa yhdessä, jos se ei kerta kaikkiaan ota sujuakseen ilman että siinä mm. rikotaan Suomen solmimia ihmisoikeussopimuksia ja kansainvälisen alkuperäisoikeuden perusperiaatteita. Niin kolttien kuin inarinsaamelaisten itsehallinnon järjestämisestä voidaan säätää tavallisella lailla nykyistä perustuslakia muuttamatta.

Kaisa Korpijaakko-Labba on epäilemättä ansioitunut tutkijana siinä mielessä että hänen väitöskirjansa oli aikoinaan merkittävä virstanpylväs saamelaisten maaoikeuksien tutkimuksessa. On vaikea sanoa, olisiko tutkimuksen saama huomio houkutellut tutkijan lepäämään laakereillaan. Jos Korpijaakko-Labba on väitöskijansa jälkeen jatkanut aiheeseen paneutumista edes puolet siitä mitä hän antaa ymmärtää tehneensä, hänellä olisi edelleenkin arvokasta annettavaa. Hän on aikoinaan todennut, että valtiolla on heikot näytöt Lapissa olevien valtionmaiden laillisesta saannosta. Tähän jos mihin voisi panostaa tarmoa ja tutkijan taitoja. ”Valtionmaat Suomen kiinteistöjärjestelmässä, erityisesti silmällä pitäen saamelaisten maaoikeusasiaa”, on aihepiiri jossa toivoisin Korpijaakko-Labban jatkavan tutkija-aktivistin hyökkäystään, sen sijaan että suuntaisi pahan sisunsa nuorempien tutkijoiden töiden mitätöintiin, puhumattakaan inarinsaamelaisten oikeusaseman selvittämisen sabotoinnista.

KIRJALLISUUTTA:

Korpijaakko, Kaisa: Äganderätt och samerna, 1981

Korpijaakko, K. 1989: Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-

Suomessa. Helsinki, Lakimiesliiton kustannus.

Korpijaakko-Labba, Kaisa: Legal rights of the Sami in Finland during the period of Swedish rule, 1993.

Korpijaakko-Labba, K. 1994, Om samernas rättsliga ställning i Sverige-Finland

Korpijaakko-Labba, K. 2000: Saamelaisten oikeusasemasta Suomessa

– kehityksen pääpiirteet Ruotsin vallan lopulta itsenäisyyden ajan alkuun.

Korpijaakko-Labba, Kaisa. Valtionmaat Suomen kiinteistöjärjestelmässä – erityisesti silmällä pitäen saamelaisten maaoikeusasiaa. Oikeustiede-Jurisprudentia 2003:XXXVI s. 295

Korpijaakko-Labba, K. 2005, Samernas rätt till mark och vatten. Ur Dialog och särart. Människor, samhällen och idéer från Gustav Vasa till nutid, Svenskt i Finland – finskt i Sverige. Volym I s. 320-374, Svenska litteratursällskapet i Finland, red. Bladh G. & Kuvaja, C. Bokförlaget Atlantis, Stockholm

Korpiojaakko-Labba, Kaisa, puheenvuoro maaoikeusseminaarissa 17.4.2008, tiivistelmä.

Tanhua, Sonja, 2014. Kurjat koltat, siirtomaaherrojen uhrit?

Kolttasaamelainen yhteisö lehdistön kuvaamana vuosina 1964 – 1972. Pro – gradu tutkielma

Oulun yliopisto Giellagas instituutti.