ILO 169 Norjan malliin

Norjan malli ILO-sopimuksen 169 ratifioimiseksi ei ole sovellettavissa Suomen olohin suoraan, yhden suhde yhteen. Kuitenkin Norjan ratkaisut sisältävät paljon sellaista jota hyvinkin voitaisiin sopivasti sovittaen ottaa käyttöön myös Suomessa.

Norjan Saamelaisoikeuden komitea (Samerettsutvalget) nimitettiin tehtäväänsä vuonna 1980 Altan tapahtumien antaman sysäyksen välittömänä seurauksena. Kärjistynyt kriisi oli osoittanut että oltiin tultu pisteeseen jossa  demokraattisen yhteiskunnan toimivuus kyseenalaistui. Sekä saamelaisten järjestöt että Norjan valtio oli asetettu sen tosiasian eteen, että oli löydettävä uusia teitä eteenpäin.

Oli käynyt ilmeiseksi, että saamealaisten oikeudet oli huomioitava valtiosääntöoikeuden tasolla, ja että kysymyksellä oli myös kansainväliseen oikeuteen liittyvät ulottuvuutensa; Norjan kansallinen lainsäädäntö oli jäänyt jälkeen alkuperäiskansoja koskevan kansainvälisen oikeuden kehityksestä. Lisäksi tämä kansainvälisen oikeuden osa-alue oli komitean asettamisvuoden 1980 jälkeen edelleen voimakkaassa kehitysvaiheessa.

Sen sijaan ei oltu selvillä, sati yksimielisiä siitä, millainen tie eteenpäin olisi. Se vaati kuitenkin saamelaisten oikeusaseman selvittämistä ja selventämistä. Ensisijaiseksi avainkysymykseksi nousi saamelaisten edustuselimen luominen. Jotta kysymykset maa- ja vesioikeuksista voitaisiin ratkaista, tarvittiin elin joka voisi muotoilla ja ilmaista saamelaisen väestönosan tahdon.

Sekä viranomaiset että saamelaisjärjestöt olivat kovan haasteen edessä. Käsitys siitä että saamelaisille ryhmänä oli saattanut muodostua maaoikeuksia norjalaisen maaoikeusjärjestelmän puitteissa, ei sinänsä ollut täysin uusi. Poronhoitolainsäädäntö oli jo aikoja sitten vahvistanut saamelaisille oikeuden poronhoitoon perinteisillä poronhoitoalueilla. Uutta oli se, että nämä maankäyttöön liittyvät oikeudet kytkettiin nyt saamelaisen kulttuurin puolustamiseen ja saamelaisen poliittisen edustuselimen luomiseen

Saamelaisoikeuden komitean toimeksianto oli laaja, sisältäen muun muassa saamelaisten oikeudellisen ja poliittisen aseman selvittämisen. Tähän kuului myös kysymykset maan ja vesialueiden hallintaoikeudesta, luontoresurssien käyttömahdollisuuksien varmistaminen sekä kysymys Norjan perustuslain täydentämisestä saamelaisten oikeusasemaa koskevalla maininnalla. Lisäksi oli kartoitettava alkuperäiskansoja koskeva kansainvälinen oikeus ja luotava yleisillä vaaleilla valittava saamelainen edustuselin.

Saamelaiskäräjät luodaan

Komitean aloitettua työnsä saamelaisten poliittisen edustuksen järjestäminen osoittautui pian välttämättömäksi ennakkoehdoksi muiden kysymysten ratkaisemiselle, koska vain edustavan poliittisen elimen kautta saamelaisten oli mahdollista tuoda tahtonsa esille. Valtion taholta sama asia voitiin nähdä niin, että saamelaisten poliittisen edustuselimen muodostaminen oli välttämätöntä jotta valtio voisi saada selville mitä saamelaiset oikeastaan halusivat. Ei riittänyt että saatiin erilaisia, irrallisia ja ehkä vastakkaisia saamelaisia käsityksiä, vaan tahdonmuodostuksen tulla oli järjestynyttä, suunnattua ja saamelaisia itseään sitovaa.

Norjan valtion ja sen demokraattisen järjestelmän puitteissa oli luotava yleiseen äänioikeuteen perustuva saamelaisten edustuselin, jolle tuli antaa kansainvälisen oikeuden mukainen rooli saamelaisen kulttuurin ja sen perustan etujen vaalijana. Tämän elimen luomisen tuli tunnustaa, ilmentää ja todentaa että saamelaiset ja saamelainen kulttuuri olivat olleet ensin paikalla alueilla, jotka sittemmin liitettiin Norjan kuningaskuntaan. Saamelaisten edustuselin ei kuitenkaan syrjäyttäisi vaan täydentäisi sitä periaatetta, että maan kaikki kansalaiset ovat tasa-arvoisia taustastaan riippumatta.

Saamelaiskomitean ensimmäinen mietintö valmistui 1984 ja koski juuri saamelaisten edustuselintä. Mietinnön pohjalta laadittu saamelaislaki (Sameloven) hyväksyttiin 1987, perustuslakiin lisättiin saamelaisia koskeva § 110 a, ja ensimmäiset saamelaiskäräjävaalit järjestettiin 1989.

Samana vuonna YK:n työjärjestö ILO hyväksyi Alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen numero 169, joka oli vahvasti edelleen muokattu versio vuonna 1957 solmitusta sopimuksesta numero 107. Norja ratifioi ILO:n sopimuksen 169 maailman ensimmäisenä maana vuonna 1990. Tällä toimella Norja tunnusti saamelaisten alkuperäiskansa-aseman Norjassa.

Finnmarkenin maaoikeus poikkeaa
osin Suomen vastaavasta oikeudesta

Saamelaisoikeuden komitea antoi muun muassa selvittää saamelaisten oikeuksien historiaa Finnmarkenin oloissa. Finnmarkin maaoikeudelliset olot poikkeavat muuan Norjan maaoikeudellisista oloista, eritoten Finnmarkin sisämaassa.

Norjan ja sen mukana Finnmarkin maaoikeudellinen perinne poikkeaa myös suomalaisesta maaoikeudesta, ja tämä on syytä pitää mielessä kun Norjan toimia saamelaisasioissa ja Finnmarkissa tehtyjä ratkaisuja käytetään esimerkkinä tai vertailupohjana Suomessa tehtäviä ratkaisuja varten

Erityisesti Finnmarkissa maarekistereiden merkitys on ollut pienempi kuin Suomen Lapissa. Koko Norjassa maan häiriötön ja hyvässä uskossa tapahtuva pitkäaikainen (20-vuotinen) käyttö, norjaksi "alders brug", luo tänäkin päivän vakiintuneen käyttöoikeiden. Suomessa näin ei enää ole − meillä pitkäaikaisen, luvattoman käytön havaitseminen loisi käyttäjälle lähinnä korvausvelvollisuuden, ellei käyttömuoto sisälly jokamiesoikeuksiin tai poronhoitajien oikeuksiin.

Suomessa toisen maahan kohdistuva, kiinteistörekisteriin merkitty rasiteoikeus voidaan maanomistajan anomuksesta purkaa, jos se on käynyt ilmeisen tarpeettomaksi.

Finnmarkin väestöllä on oma
käsitys maaoikeuksistaan

Norjassa selvitettiin varsin pitkälle maaoikeudellisia olosuhteita Finnmarkissa edeten ajassa taaksepäin aina 1700- ja 1600-luvuille. Tässä yhteydessä todettiin muun muassa, ettei mikään osa Finnmarkia ole historiallisena aikana ollut isännätöntä maata. Valtio myönsi että sen kaksoisrooli maanomistajana ja viranomaisvallankäyttäjänä oli ollut epäselvä. Erityisesti sisämaassa valtio ei ollut suuremmin välittänyt puuttua kylien ulkopuolisten maitten käyttöön, vaan oli antanut sen tapahtua paikallisten perinteiden ja oikeuskäsitysten mukaan. Tämän johdosta maan todellisten käyttäjien ja valtion välisten suhteiden selvittäminen ei ollut tuntunut kovinkaan tarpeelliselta. Myös talonpoikaisten ”ulkoalueiden” (utmark, piha- ja viljelysmaiden ulkopuolinen maa) käyttäjien keskuudessa oli laajalti levinnyt käsitys, jonka mukaan heillä oli maihin tiettyjä perinteisiä käyttöoikeuksia täysin riippumatta siitä kuka maan omisti.

Lausuntovaiheessa useat tahot toivoivat syvemmälle luotaavia selvityksiä muun muassa maaoikeuksista. Valtion maasaannot voidaan Norjassakin kyseenalaistaa, ja saamelaisten pitkäaikaisen maankäytön katsottiin luoneen omistusoikeuksia alders brug -järjestelmän mukaisesti. Esitettiin myös, että jos tällaisia oikeuksia on, ne ovat luonteeltaan yksityisoikeudellisia omistus- ja käyttöoikeuksia, jolloin pelkkä tuleva osallisuus maan hallintaan uuden järjestelmän puitteissa ei riittäisi täyttämään sen enempää omistusoikeuden kuin ILO-sopimuksen vaatimuksia.

Tällaisten selvitystoivomuksien taakse asettuivat niin saamelaisia kuin kveenejä edustavat tahot ja useat ministeriöt ja keskusvirastot. Viimeksi mainituilla oli tavoitteena säilyttää valtion rooli tai ainakin osuus maanomistuksessa ja -hallinnassa. Vaikka komitea lausui suhtautuvansa avoimesti siihen, että maan omistusoikeuksista voisikin myöhemmin kertyä erilaista tietoa ja että siitä voitaisiin tehdä uusia oikeudellisia ratkaisuja, komitean mielestä hankittu tieto oikeudellisista olosuhteista oli kuitenkin riittävä uuden hallintomallin luomiseksi. Mallia olisi mahdollista muuttaa jos siihen olisi periaatteellisia syitä tai jos se osoittautuisi joltakin osaltaan erityisen huonoksi.

Johtavat periaatteet

Norjan saamelaisoikeuskomitea päätyi siihen, että kahden periaatteen ja niistä johdatellun päämäärän tuli ohjata kaikkea toimintaa. Toinen näistä oli saamelaisen kulttuurin tarpeiden turvaaminen ja toinen alueen kaikkien asukkaiden tasavertainen kohtelu (likebehandling).

Saamelaisen elämäntavan ja kulttuurin turvaamiseksi komitea katsoi tärkeimmäksi sellaisten luonnonolosuhteiden varmistaminen, jotka mahdollistaisivat saamelaisen kulttuurin harjoittamisen nyt ja jatkossakin, tarkoittaen kulttuurilla tässä ensisijaisesti saamelaisia elinkeinoja ja eritoten poronhoitoa ja kalastusta.

On muistettava, että tunturisaamelaisten lisäksi Finnmarkissa elää rannikolla kalastajasaamelaisia, joista koltat, norjalaisittain itäsaamelaiset, muodostavat kulttuurisen ja kielellisen erityisryhmän. Kaikkia norjalaisia ja erityisesti Finnmarkin asukkaita koskevien käyttöoikeuksien lisäksi komitea painotti paikallisen luonnonresurssihallinnon merkitystä juuri ekologisesti kestävän luonnon käytön turvaajana, ja tämän kautta saamelaisen kulttuurin turvaajana.

Syrjimättömyyden periaate tuli turvata sillä että kaikkia alueen asukkaita kohdeltaisiin samalla tavalla näiden etnisyydestä riippumatta, niin pitkälle kuin se oli mahdollista eikä ollut erittäin vahvoja perusteita jotka oikeuttaisivat periaatteesta poikkeamisen. Finnmarkissa asuvien erilaisten väestöryhmien tuli saada osallistua valtion maa- ja vesialueiden hallintaan mahdollisimman samalta viivalta, ja luotaessa konkreettisia säädöksiä luonnonvaroihin käsiksi pääsystä, eri väestöryhmien välille ei tullut luoda eriarvoisuutta etnisen taustan perusteella.

Tällä perustalla komitea lähti rakentamaan säännöstöä jossa toisaalta Saamelaiskäräjillä ja toisaalta läänin ja kuntien elimillä olisi osuutensa maan hallinnassa. Suomen oloista poiketen Finnmarkilla, kuten muillakin lääneillä (fylke) on yleisillä vaaleilla valittu väliportaan päätösvaltaa käyttävä elin, fylkestinget (lääninkäräjät). Finnmarkin ratkaisu perustuu Saamelaiskäräjien ja lääninkäräjien edustajien määrälliseen tasapainottamiseen läänin valtionmaiden hallinnassa.

On huomattava, että saamelaisilla on muiden norjalaisten kanssa yhdenvertainen oikeus osallistua lääninkäräjien valintaan. Näin saamelaiset voivat käyttää äänivaltaansa sekä Saamelaiskäräjien vaalien kautta että lääninkäräjien vaalien kautta, kun taas ei-saamelaiset asukkaat voivat käyttää äänivaltaansa vain lääninkäräjien vaalien kautta.

Finnmarkissa olevat valtion maa-alueet käsittivät noin 95 % läänin kaikesta maasta. Näiden hallintaa varten lähdettiin hahmottamaan uutta elintä. Radikaalisaamelaisten tunnus oli ”Saamenmaa saamelaisille”. Maltillisemmatkin saamelaiset olivat alkuperäiskansaoikeuksiinsa vedoten vaatineet vähintäänkin myötävaikutusta ja osallisuutta asuinalueillaan olevien maa- ja vesialueiden hallintaan. Komitea lausui kuitenkin, että saamelaisten oikeudet oli sovitettava Finnmarkin muiden väestöryhmien oikeuksiin.

Jako kahteen?

Saamelaisia edustavat komitean jäsenet ehdottivat perustettavaksi kaksi hallintoaluetta ja -elintä, joista toinen oli saamelainen. Vedoten muun muassa ILO-sopimuksen artiklaan 14 saamelaiset esittivät, että kunnille ja seuduille tulisi antaa mahdollisuus päättää yksinkertaisella enemmistöllä nyt tai myöhemmin että ne siirtyivät saamelaiseen maanhallintayksikköön ja -malliin. Ottaen huomion että useat Finnmarkin kunnat olivat saamelaisvoittoisia, tällaisia päätöksiä olisi epäilemättä syntynyt.

Saamelaiskäräjille ehdotettiin myös veto-oikeutta maa- ja vesialueiden käyttöön liittyvissä kysymyksissä.

Komitean enemmistö ehdotti yhtenäisen, koko Finnmarkin käsittävän hallintoalueen ja -elimen muodostamista, katsoen tällaisen ratkaisun yhdessä komitean muiden ehdotusten kanssa antavan saamelaisille niin vahvan vaikutusvallan uuteen omistajahallintoon että se vastaisi niin Norjan perustuslain § 110 a:ssa oleva mainintaa saamelaisten asemasta kuin Norjan valtion kansainvälisen oikeuden mukaisia velvoitteita saamelaisia kohtaan. Kansainvälisistä oikeuslähteistä komitea mainitsi erikseen ILO-sopimuksen 169 artiklan 14, jonka mukaan kansallisvaltion tulee tunnustaa alkuperäiskansan oikeuden omistaa ja hallita niitä alueita missä he perinteisesti asuvat.

Valmisteluvaiheessa väännettiin kättä myös siitä olisiko muodostettava uusi yksikkö luonteeltaan julkisoikeudellinen hallintovirasto vai yksityisluonteinen omistuksen hallintayksikkö.

Itäsaamelaisten eli kolttien kulttuurin elvyttämiseksi ehdotettiin erityisen itäsaamelaisen poronhoitoalueen muodostamista. Vaikka komitea tunnusti itäsaamelaisten erityistarpeet, se ei puoltanut ajatusta, koska se olisi poikennut tasavertaisuusperiaatteesta ja edellyttänyt kyseisellä asuvien ja toimivien muiden saamelaisten oikeuksien rajoittamista. Itäsaamelaisten asemaa parannettiin muun muassa uusilla kalastusta koskevilla järjestelyillä.

Lausuntovaiheen kantoja

Lakiluonnos kävi läpi laajan lausuntokierroksen. Kaikkien kantojen selvittäminen tässä ei ole tarkoituksenmukaista.

Saamelaiskäräjät painotti lausunnossaan että saamelaisten ikimuistoinen maankäyttö oli luonut saamelaisoikeuksien perustan. Saamelaisten puolelta ei milloinkaan oltu tunnustettu valtion maanomistusta, ja kansainvälinen oikeus velvoittaa Norjan tunnustamaan saamelaisten omistus- ja hallintaoikeuden, semminkin kun Norja on se maa jossa asuu eniten saamelaisia.

Finnmarkin lääninkäräjät (fylketing) painotti että Finnmark, vaikkakin se on maan tärkein saamelaislääni, on korostetusti monikulttuurinen. Saamelaiset, norjalaiset ja kveenit (joilla Norjassa tarkoitetaan Finnmarkin suomalaislähtöistä väestönosaa) ovat asuneet siellä rinnatusten vuosisatoja, minkä seurauksena eri väestöryhmät ovat toisiinsa suuressa määrin integroituneita. Tämän tuli näkyä myös uudessa hallintomallissa. Lääninkäräjät muistutti, että kaikilla läänin asukkailla on läheinen luontosuhde ja että luontoresurssit käsitetään yhteisiksi. Samalla saamelaisten oikeudet oli turvattava. Näistä syistä lääninkäräjät pitivät tärkeänä, että hallintojärjestelmä olisi lujasti ankkuroitu demokratiaan ja että kaikki läänin väestöryhmät voisivat kokea sen oikeudenmukaiseksi.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja peräänkuulutti tarkempaa tietoa hallituksen oikeudellisesta analyysistä ja tausta-arviosta, katsoen että oli vaikea muodostaa kanta yksityiskohtiin saamatta kokonaiskuvaa uusista järjestelyistä. Hallitus ei kyennyt kaikilta osin täyttämään tätä toivetta, ja Saamelaiskäräjien piirissä koettiin että saamelaisten edustuselin pidettiin pimennossa lain valmistelussa. Käräjät vaati yksiselitteistä lakiluonnosta,  johon se voisi ottaa kantaa. Saamelaiskäräjät ilmoitti alkukesällä 2002 että Saamelaiskäräjät suostuivat jatkamaan kokouksia oikeusministeriön ja hallituksen kanssa vain sillä edellytyksellä, että ”hallitus antaisi lakiesityksen joka on sopusoinnussa Norjan sisäisen oikeuden ja kansainvälisen oikeuden kanssa”.

Lisäksi Saamelaiskäräjät eivät pitäneet hyvänä tilannetta, jossa siitä oli tullut vain yksi monesta ”osapuolesta”. Hallituksen yhteydet Saamelaiskäräjiin hoidettiin tästä eteenpäin muulla tavoin kuin muodollisten kokousten kautta. Saamelaiskäräjät eivät kokeneet tapaamisia todellisina neuvotteluina, kun taas hallitus piti niitä neuvotteluina, vaikka yksimielisyyttä ei saavutettukaan.

Tästä puutteesta huolimatta yhteydenpito edesauttoi hallitusta sen oman ilmoituksen mukaan muotoilemaan lakiesitystä olennaisesti parempaan suuntaan, niin että se paremmin tyydytti myös Saamelaiskäräjiä.

ILO:n asiantuntijakomitean
lausunto Finnmarkenlovenista

Tässä vaiheessa ILO:n asiantuntijakomitean antoi asiasta lausuntonsa. Vuonna 2003 hyväksymässään raportissaan komitea toteaa, että prosessi ja asiakysymys ovat sopimuksessa erottamattomalla tavalla kietoutuneet toisiinsa, ja samoin Norjan valtion ja Saamelaiskäräjien välisessä konfliktissa. Komitea ei ollut kaikilta osin täysin tyytyväinen lakiluonnokseen, mutta totesi että jos Saamelaiskäräjät suostuvat siihen, se edustaa tyydyttävää tapaa ratkaista maakysymys. Jos taas laki ajettaisiin läpi vastoin Saamelaiskäräjien suostumusta, kyseessä olisi maan vieminen alkuperäiskansalta.

ILO:n komitean lausunnon ydinkohta kuului:

«The Committee notes the need to guarantee the land rights of both the Sami and non-Sami populations of the region, and recognizes that the solution must be fair, and perceived as fair, for both parts of the population. The Convention ((ILO 169)) recognizes special rights for indigenous and tribal peoples in view of the vulnerability of their traditional way of life to the loss of land rights on which it is based, and the long occupancy that they often have practiced. The Convention does not, however, contemplate depriving other parts of the national population of the rights they have also acquired through long usage.»

Vapaa käännös:

«Komitea panee merkille tarpeen taata sekä alueen saamelaisten että sen ei-saamelaisten väestöryhmien maaoikeudet, ja komitea tunnustaa (recognizes) että ratkaisun tulee olla oikeudenmukainen, ja että molempien väestönosien tulee kokea se oikeudenmukaiseksi. Yleissopimus ((ILO 169)) tunnustaa (recognizes; tunnistaa) erityisoikeuksia alkuperäis- ja heimokansoille ottaen huomioon näiden heidän perinteisen elämäntapansa haavoittuvuus niiden perustana olevien maaoikeuksien menettämisen johdosta, ja ottaen huomioon sen pitkäaikaisen hallussapidon (occupancy) jota ne ovat usein harjoittaneet. Yleissopimus ei kuitenkaan tähtää siihen että kansallisen väestön muilta osilta vietäisiin ne oikeudet, jotka hekin ovat saaneet (acquired; heille on muodostunut) pitkäaikaisen hallussapidon kautta.”

Lopuksi ILO:n asiantuntijakomitea kehotti Norjan valtiota jatkamaan neuvotteluita Saamelaiskäräjien kanssa.

ILO:n lausunnossa toistuva ajatus ”pitkän käytön kautta muodostuneista oikeuksista” lienee viittaus paitsi alkuperäiskansaoikeuksiin myös Norjan ”alders brug” -periaatteeseen. Tässä kohdin ei siis olisi kyse niistä laajoista maaoikeuksista jotka taattiin väestölle lopullisessa laissa, vaan ennemminkin niistä oikeuksista, joita määrätyille henkilöille, ryhmille ja vaikkapa saamelaisille alkuperäiskansana oli muodostunut pitkäaikaisen käytön kautta jo ennen lain säätämistä ja voimaan astumista. Saamelaiset painottivat koko prosessin ajan, ettei heidän kohdallaan ollut lainkaan kyse oikeuksien antamisesta, vaan heidän ylimuistoisten oikeuksien tunnustamisesta valtion taholta; kyse oli omistusoikeudesta maahan, ja omistusoikeus olisi syntynyt ylimuistoisen hallinnan (engl. occupancy) kautta.

Jo pelkästään Suomen Norjasta poikkeava maaoikeuskäytäntö ja -lainsäädäntö tekee Finnmarkslovenin soveltamisen Suomen oloihin hiukan ongelmalliseksi, ja asiaa mutkistaa suuresti se, että Suomen Saamelaiskäräjien maaoikeusvaatimukset kohdistuvat pitkälti samoihin valtionmaihin, joihin kohdistuvia omistusoikeuksiaan vaativat tunnustettaviksi myös väestöryhmät, joiden alkuperäisyys Suomen Lapissa on todistettavasti huomattavasti vanhempaa verrattuna Saamelaiskäräjien kautta edustettujen saamelaisryhmien läsnäoloon.

Tässä kirjoituksessa ei kuitenkaan ole tarkoitus käsitellä sitä, mikä saamelaisryhmistämme on alkuperäisempi kuin toinen, vaan selostaa Norjan ratkaisuja. Tästä huolimatta yllä ilmenevä ILO:n kanta, jonka mukaan ratkaisun tulee olla oikeudenmukainen ja että kaikkien väestönosien tulee kokea se oikeudenmukaiseksi, on erinomaisen tärkeä myös Suomen Lapin mahdollisia tulevia uusjärjestelyjä ajatellen.


Vihreää valoa

Saamelaisoikeuskomitean arvion mukaan kontaktiprosessi kaikkineen oli ollut hyödyllinen, avaten tiet rakentavaan vuoropuheluun kahteen kansan valitsemaan elimeen joita lakiesitys eniten kosketti – Saamelaiskäräjiin ja lääninkäräjiin. Hallitus katsoi saaneensa viitteitä siitä, minkälaisiin ratkaisuihin näillä kahdella elimellä saattoi olla valmius.

Varsinkin neljän kohdan osalta palaute oli ollut selkeää: Sekä Saamelaiskäräjät että lääninkäräjät olivat osoittaneet että ne todennäköisesti voisivat hyväksyä lukumääräisesti tasan jaetun edustuksen uuden jättikiinteistön johtoelimessä, ja ne olivat päässeet yhteisymmärrykseen siitä että kiinteistöstä piti tulla valtiosta riippumaton maaomaisuusmassa ja sen johtoelimestä valtiosta riippumaton omistajaelin. Lääninkäräjien puheenjohtaja oli ilmaissut että saamelaiskäräjille tuli antaa todellinen rooli maaomaisuuden hallinnassa. Lisäksi saamelaiskäräjät ja lääninkäräjät olivat ilmaisseet kannattavansa etusijan antamista paikalliselle käytölle kun oli kyse viljelymaiden ulkopuolisista luonnonresursseista.

Lain edelleen hionta

Lausuntokierroksen jälkeen komitea kehitteli lakiluonnosta edelleen. Komitea piti kiinni niin saamelaisten oikeuksien turvaamisesta kuin luonnon kestävän käytön ja tasa-arvoisen kohtelun periaatteista, ja tähdensi, että mitään ennen lakia saavutettuja maaoikeuksia ei kumottaisi sen kautta. Valtio oli valmis tunnustamaan, että tällaiset vanha oikeudet, niin yksilölliset kuin kollektiiviset, olivat todella oikeuksia Norjan yleisen maaoikeusjärjestelmän puitteissa, eikä vain asukkaiden omavaltaisesti harjoittamaan tosiasiallista käyttöä jonka valtio oli sietänyt maillaan Finnmarkin poikkeuksellisissa oloissa. ei ollut vain valtion sietämästä käytöstä vaan oikeuksista.

Koko prosessin pääratkaisu oli, että luotiin uusi kiinteistönomistajaorganisaatio, Finnmarkseiendommen (saameksi Finnmárkkuopmodat), joka sai lainhuudon jättiläiskiinteistöön, joka tälää hetkellä käsittää noin 96 % läänin kaikesta alueesta. Kiinteistö muodostettiin valtionmaista, jotka siihen asti ollut Suomen metsähallitusta vastaavan Statsskog SF:n hallinnassa.

Finnmarkseiendommen on itsenäinen oikeushenkilö. Se ei saa julkista tukea, ja se maksaa tuloistaan liikevaihtoveroa. Viranomaisiin nähden se on samassa asemassa kuin yksityiset maanomistajat, sillä olennaisella erolla, että Finnmarkseiendommen ei nauti suojaa lakimuutoksilta; Suomen eduskuntaa vastaavat Norjan suurkäräjät voi milloin tahansa muuttaa Finnmarkseindomia koskevaa lakia tai halutessaan purkaa koko järjestelyn. Vaikka lakimuutos loukkaisi Finnmarkseiendmmin oikeuksia, sillä ei ole oikeutta vahingonkorvaukseen. Sama korvaamattomuusperiaate koskee läänin tai kuntien vaatimuksesta tapahtuvaa maan pakkolunastusta, johon kuitenkin pitää olla aisaa koskevan lain mukaiset perustelut. Finnmarkseiendommen ei myöskään saa valtiolta tai sen omistamalta yritykseltä korvausta maasta jota tarvitaan sairaalaa tai muun lääketieteellisen laitoksen tai vastaavan tarpeisiin, tai kirkon, hautausmaan, opetuksen, museon tai kulttuurimuistomerkkihankkeen tarpeisiin.

Jos valtio tarvitsee maata muuhun ilmoitettuun tarkoitukseen, sen on joko ostettava se tai pakkolunastettava se korvausta vastaan normaalimenettelyä noudattaen..

Finnmarksloven

Finnmarksloven allekirjoitettiin 17. kesäkuuta 2005, 25-vuotisen valmistelutyön tuloksena. Sen kautta läänin asukkaat saivat etnisyydestään riippumatta tasavertaiset oikeudet hyödyntää lääninsä luonnonvaroja ja osallistua niiden yhteishallintaan saamelaiskäräjävaalien ja lääninkäräjävaalien kautta.

Uusi maanhallintajärjestelmän perusta on siis Finnmarkseiendommen (suom. Finnmarkin maaomaisuus tai maanomistus). Tätä omistajaelintä johtaa seitsenhenkinen johtokunta. Näistä Finnmarkin lääninkäräjät ja Saamelaiskäräjät valitsevat kukin kolme jäsentä, minkä lisäksi valtio asettaa yhden jäsenen, joka on lähtökohtaisesti ilman äänioikeutta. Vähintään yhden saamelaisedustajan tulee edustaa myös poronhoitoa. Johtokunnan jäsenet ja varajäsenet valitaan neljäksi vuodeksi. Kukaan ei voi olla jäsen 10 vuotta kauemmin.

Johtokunta on erässä mielessä parlamentaarinen, siten että se elin, joka on nimittänyt jäsenen tai varajäsenen voi hänet myös erottaa ja valita heidän tilalleen uuden jäsenen ja varajäsenen.

Johtokunta valitsee keskuudestaan puheenjohtajan. Ellei kukaan jäsenistä saa vaalissa äänten enemmistöä, puheenjohtajana toimii valtion edustaja.

Yleensä yritysten johtokuntien jäsenmäärä on pariton jotta vältettäisiin äänten jakautuminen tasan. Finnmarkseiendommin erityisolosuhteiden vuoksi sen johtokunnan jäsenmäärä on tasalukuinen, eikä puheenjohtajalle ole annettu kahta ääntä. Ajatus on että saamelaiskäräjien edustajat eivät muodosta vähemmistöä. Järjestelyllä on tarkoitus varmistaa kansainvälisen oikeuden periaate jonka mukaan alkuperäiskansalla tulee olla käytännön tasolla todellinen vaikutusvalta alueen hallintoon.

Juoksevien asioiden hoidossa tasalukuinen johtokunta voi muodostua ongelmaksi. Pattitilanteessa valtion edustajalla voi ratkaista asian. Järjestely on tarkoitettu varaventtiiliksi.

Poiketen yksityisistä yrityksistä Finnmarkseiendommin asiakirjat ovat julkisuuslain alaisia.

Tarkoitus olisi, että Finnmarkseiendommen pysyisi taloudellisesti vähintäänkin omillaan. Koska mahdollinen ylijäämä syntyy maan ja muiden luonnonresurssien hallinnoinnista, se tulee käyttää läänin asukkaiden hyväksi. Mahdollinen ylijäämä voidaan jakaa lääninkäräjille, Saamelaiskäräjille ja yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Finnmarkseiendommenin maan käyttö

Norjalaiset ovat ulkoilukansa, ja kalastusta ja metsästystä pidetään tärkeänä myös ulkoilun kannalta. Kaikilla norjassa vakituisesti asuvilla on koko valtakunnan kaikilla valtionalueilla oikeus metsästykseen, pienpetojen pyyntiin sekä kalastukseen vavalla tai käsisiimalla (esim. uistelu, pilkkiminen, juksaus tai uistimen heitto käsisiimalla eli vanhalla suomalaisella termillä slanttaus). Tämä oikeus säilyi myös Finnmarkseiendommin alueilla. Kalastuksesta, metsästyksestä ja pienpetojen pyynnistä voidaan vaatia maksuja sen mukaan kuin Finnmarkslovenissa säädetään.

Kaikki norjalaiset voivat jatkossa anoa oikeutta hillanpoimintaan kotitarpeitaan varten Finnmarkseiendommin alueilla, ja luvat myönnetään alueen hillatilanteen salliessa, antaen etusija paikalliselle väestölle. Läänissä vakituisesti asuvilla on nämä oikeudet ilman anomusta, minkä lisäksi heillä on oikeus puutavaran ottoon käsitöitä varten. Näitten oikeuksien harjoittamisessa on noudatettava mitä muualla laissa niistä säädetään.

Finnmarkenin asukkailla on lisäksi omassa asuinkunnassa olevien Finnmarkseiendommin alueilla oikeus kalastaa verkoilla sisävesissä, vaelluslohikalojen kalastamiseen meressä kiintein pyydyksin, munien ja untuvien keräämiseen, lehtipuiden kaatamiseen kotitarvepolttopuuksi, turpeen nostamiseen polttoaineeksi ja muuhun kotitarvekäyttöön.

Kun kunnassa on käynnissä poronhoito, poronhoitajilla on siellä samat oikeudet kuin kunnan asukkailla. Poronhoito on Norjassa saamelaisten yksinoikeus.

Oikeastaan kaikki edellä mainitut oikeudet ovat sellaisia joita Finnmarkin asukkailla on periaatteessa ja käytännössä ollut jo ennestään, joten Finnmarksloven ei tuonut tässä merkittäviä muutoksia.

Yksittäisille asukkaille ja ryhmille, joiden toimeentulo liittyy huomattavissa määrin uudistuviin luonnonvaroihin, voidaan jakaa erityisiä nautintaoikeuksia. Nämä harkitaan tapauskohtaisesti. Kunta voi jakaa erityisiä nautintaoikeuksia aina 10 vuodeksi kerrallaan. Paikallisen käytön etusijaisuuden periaate voi olla avuksi kun on epäselvää onko henkilölle tai ryhmälle muodostunut pitkästä käytöstä johtuvia oikeuksia (alders rett). Toisaalta on tulkittu, että Finnmarkseiendommin tai kunnan Finnmarkslovenin mukaan myöntämät nautintaoikeudet eivät muodosta uusia alders rett -perustaisia käyttöoikeuksia. Kunnan päätöksistä voi valittaa Finnmarkseiendommille. Näissä päätöksissä kuntaa ja Finnmarkseiendommia koskee hallintolaki.

Yksilö- tai ryhmäkohtaisia erityisnautintoja ei voida myöntää suur- tai pienriistan metsästykseen, sisävesikalastukseen vavalla tai käsisiimalla eikä vaeltavien lohensukuisten kalojen meripyyntiin seisovin pyydyksin. Tämä määräys tarkoittaa, että nämä oikeudet ovat jokamiestyyppisiä oikeuksia, joista ketään ei voida sulkea pois myöntämällä näihin toimintoihin muut pois sulkevia erityisnautintoja rajatuille Finnmarkseiendommin alueille

Finnmarkseidendommen ei pääsääntöisesti saa myydä maata, mutta mökki- ja turvekammitonttien myyminen on sallittu alueilla jotka on kaavoitettu tähän tarkoitukseen.

ILO-sopimuksen artikla 15 sisältää määräyksiä siitä että alkuperäiskansoilla tulee olla vaikutusvaltaa kaivannaisten hyödyntämisessä. Tämän toteuttamiseksi myös Finnmarksloven sisältää määräyksiä asiasta.

Norjan perinteinen kaivannaislainsäädäntö perustuu niin sanottuun vuorivapauteen, joka oikeuttaa jokaisen etsimään, valtaamaan ja saamaan nimiinsä kaivosoikeudet löydöksen hyödyntämiseksi riippumatta siitä kuka omistaa maan. Finnmarkin kohdalla tähän oikeuteen on nyt tehty merkittäviä poikkeuksia. Mineraalin etsintää tai valtausta suunnittelevan on ilmoitettava asiasta monelle taholle. Jos saamelaiskäräjät tai Finnmarkseiendommen maanomistajana vastustaa valtauslupaa tai kaivoslupaa, asiaa siirtyy ministeriölle, joka vastaa siitä että asia ratkaistaan niin että kansainvälisen oikeuden mukaista suojaa nauttiva saamelaiskulttuuri ei joudu kärsimään.

Saamelaisnuorten saamelaismääritelmää koskevan lausunnon kevyehkö kritiikki

On tullut aika lunastaa lupaus ja tarkastella Suomen saamelaisnuorten lausuntoa saamelaismääritelmästä kriittisin silmin. Jotta kukaan ei voisi väittää vääristeleväni lausuntoa, julkaisen sen tässä sellaisenaan, sanasta sanaan, ilman mitään kommenttejani. Sen jälkeen käyn tarkastelemaan lausuntoa yksityiskohtaisesti.

Suomen saamelaisnuoret r.y. julkaisi 8.5.2013 oman lausuntonsa saamelaismääritelmästä. Kommentoin tuolloin lausuntoa vain lupailemalla löyhästi palaavani tähän julistukseen tarkastellakseni sitä kriittisestä näkökulmasta. Lisäksi kutsuin saamelaisnuoria tutustumaan blogiini, koska tutustuminen myös erilaisiin näkemyksiin on suureksi hyödyksi oman ajattelun kehittämiseksi. Tuo lyhyt kommenttini oli aikansa julkaistuna järjestön sivuilla, ainoana edes vähän kriittisenä puheenvuorona. Muissa kommenteissa nuorten kannanottoa kehuttiin vuolaasti.

Kun 11.6.2013 vilkaisin järjestön sivuja, huomasin että kommenttini oli poistettu, kun sen sijaan kaikki kehuvat kommentit oli jätetty. Tämä on aika huolestuttavaa. Laitoin kokeeksi sivulle uuden kommentin, nähdäkseni kuinka sen käy. Tähän hetkeen mennessä sitä ei ole julkaistu, mikä kertoo että palstaa moderoidaan näyttämään vain yhden ajatussuunnan kommentteja, joissa sitten valitellaan että nykyään luetaan vain samanmielisten kirjoituksia. Mutta nyt siis käsiksi Suomen saamelaisnuorten lausuntoon saamelaismääritelmästä! Beiträge zur Kritik der Samendefinition-aussage des finnischen Samenjugendbundes, olkaa hyvä:

Suomen saamelaisnuorten lausunto saamelaismääritelmästä

Julkaistu 8.5.2013

Suomen saamelaisnuoret ry esittää lausuntonaan seuraavaa viimeaikaisesta saamelaismääritelmäkeskustelusta sekä sen vaikutuksista saamelaisnuoriin

Suomen saamelaisnuoret on huolissaan viimeaikaisesta mediassa ja internetissä käydystä saamelaismääritelmäkeskustelusta sekä perustuslakivaliokunnan vierailua seuranneesta mediakohusta. Keskustelu on saanut huolestuttavia piirteitä ja sen yhteydessä on esitetty monia saamelaisvastaisia lausuntoja, joilla hyökätään saamelaisia vastaan ja kiistetään heidän alkuperäiskansa-asemansa. Suomen saamelaisnuoret ei voi hyväksyä tällaisia hyökkäystä saamelaisia kohtaan. Nähdäksemme niiden tarkoituksena on luoda uhkaavaa ilmapiiriä ja hämärtää tosiasioita, ja näin estää ILO 169 -sopimuksen ratifiointi Suomessa. Emme voi sallia minkäänlaisen saamelaisiin kohdistuvan etnisen häirinnän esiintymistä yhteiskunnassamme.

Suomen saamelaisnuoret pitää huolestuttavana sitä, millaista ilmapiiriä saamelaisvastaiset väittämät synnyttävät. Nämä lausumat jos mitkä ovat omiaan lisäämään paikallisia vastakkainasetteluja. Emme voi olla huomioimatta, millaisia vaikutuksia niillä on saamelaisnuoriin ja -lapsiin, erityisesti saamelaisalueen ulkopuolella. Näille lapsille ja nuorille, joilta puuttuu saamelaisyhteisön tuki ja turva, voi olla vaikeaa saada oikeaa tietoa saamelaisten kotiseutualueen tilanteesta sekä kulttuurinsa arvokkuudesta.

Lausunnossamme haluammekin kiinnittää huomiomme saamelaismääritelmäkeskustelussa esiintyviin väärinymmärryksiin, ja saamelaisvastaisten kommenttien ja väittämien totuudenmukaisuuteen. Pelkäämme, että toistuessaan yhä uudelleen ja uudelleen hämärtyy niiden keinotekoinen alkuperä. Suomen saamelaisnuoret haluaa oikaista seuraavat väittämät, joita saamelaisvastaiset tahot ovat käyttäneet omassa retoriikassaan saamelaismääritelmäkeskustelussa:


Kahdeksan virheellistä väittämää ja väärinymmärrystä saamelaismääritelmäkeskustelussa

1. “Me nykyiset metsälappalaiset polveudumme lappalaisista – me olemme siis alueen aitoa alkuperäisväestöä”

Koko saamelaismääritelmäkeskustelu rakentuu käsitteiden sekamelskan ja väärinymmärryksien varaan. Käsitteiden selventämiseksi haluamme korostaa, että Lapissa asuu saamelaisia ja ei-saamelaisia. Saamelainen on ollut historiallisesti ryhmän itsensä käyttämä nimitys. Lappalainen-käsite on ollut ulkopuolisten käyttämä nimitys saamelaisista 1960-luvulle saakka, jolloin käsitettä alettiin pitää loukkaavana ja saamelaisten oma nimitys ”saamelainen” otettiin käyttöön. 1990-luvun alussa ryhmä suomalaisia kuitenkin otti käyttöönsä tämän saamelaisten hylkäämän lappalaistermin etnopolitiikassaan. Tämä paikallisista suomalaisista koostuva ryhmä vastusti tuolloin näkyvästi saamelaislakien hyväksymistä. 2010-luvulla tämä sama ryhmä on alkanut käyttää itsestään nimitystä ”statuksettomat saamelaiset” tai ”metsälappalaiset”, ja vaatia itselleen alkuperäiskansastatusta uusien oikeuksien toivossa.

Tässä yhteydessä on syytä huomata ero oikeudelliseen lappalaiskäsitteeseen. Oikeudellisessa mielessä lappalainen on viitannut vanhoissa maa-, vero- ja henkikirjoissa henkilön elinkeinoon, ei etniseen ryhmään. Lappalaisiksi on merkitty viranomaisten luetteloissa lapinkylissä asuvat, lapinveroa maksavat lappalaiselinkeinojen (poronhoito, kalastus ja metsästys) harjoittajat, jotka eivät ole olleet uudistilallisia. Näihin asiakirjoihin merkityt lappalaiset ovat voineet olla siis joko saamelaisia tai suomalaisia. Viranomaisluetteloiden termi ei kerro mitään henkilön etnisyydestä. Sen vuoksi on historiallisesti kestämätöntä pohjata saamelaismäärittely johonkin ikivanhaan rekisterimerkintään. Saamelaisuus on sydämessä, ei historiankirjoissa. Niin kutsuttu metsälappalainen kulttuuri ja kieli hävisivät Suomesta viimeistään 1800-luvulla, kun nämä ihmiset siirtyivät uudistilallisiksi ja omaksuivat suomalaisen elämäntavan. Kyseessä ei siis ole elävä saamelaiskulttuuri.

ILO 169 -sopimuksen artiklassa 1 (b) painotetaan alkuperäiskansan määrittelyssä katkeamatonta yhteyttä kansaan, joka alueen valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa. Näin ollen sopimus ei voi koskea sopimuksen hyväksymisaikana jo kadonneita alkuperäiskansakulttuureita. Samassa artiklassa todetaan, että sopimus koskee kansoja, jotka täyttävät seuraavan määritelmän:

[P]eoples in independent countries who are regarded as indigenous on account of their descent from the populations which inhabited the country[…]

Polveutumisesta käytetty sanamuoto ’descent’ viittaa siis nimenomaan kokonaisen kansan polveutumiseen, eikä yksittäisiin henkilöihin.

Nykyisillä metsäsaamelaisiksi/-lappalaisiksi itseään kutsuvilla henkilöillä ei voi olla kansana elävää yhteyttä satoja vuosia sitten kuolleeseen kieleen ja kulttuuriin. Kadonneen kielen tai kulttuurin elvyttäminen ei myöskään tee näistä henkilöistä ILO 169 -sopimuksen tarkoittamaa alkuperäiskansaa. Haluamme muistuttaa, että saamelaisuus on elävä kulttuuri Suomessa. 

Kuten professori Pekka Sammallahti toteaa perustuslakivaliokunnalle luovuttamassaan muistiossaan , elävän saamelaiskulttuurin tilalle ei voi tulla polveutumisen kautta ryhmä yksilöitä. Alkuperäiskansaoikeudet ovat myös luonteeltaan kollektiivisia: yksilö voi nauttia niistä pelkästään kuulumalla ryhmään. Polveutuminen historiallisten viranomaisluetteloiden lappalaisista on näin ollen kyseenalainen saamelaisuuden kriteeri, eikä se missään nimessä saisi ulottua kauemmaksi kuin saamelaiskäräjälain (974/1995) mukainen kielikriteeri, jonka mukaan henkilön yhden isovanhemman on pitänyt osata saamen kieltä.

Lisäksi YK:n erityisraportoija Juan Martinez Cobo on korostanut alkuperäiskansatyömääritelmässään , joka on ensimmäinen YK:n järjestelmän sisällä laadittu määritelmä alkuperäiskansoista, että alkuperäiskansan on oltava alisteisessa asemassa suhteessa valtaväestöön. Valtaväestö ei voi siis koskaan kuulua alkuperäiskansaan.
Alkuperäisväestö on myös terminä absurdi, eikä se ole kansainvälisoikeudellinen käsite kuten alkuperäiskansa.


2. “Nykyiset porosaamelaiset ovat maahanmuuttajia”

Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Ennen sitä ei ole ollut olemassa valtiota nimeltä Suomi. Nykyisen Suomen alueella asuvat saamelaisryhmät asuivat tuolloin todistettavasti nykyisillä asuinalueillaan. Näin ollen saamelaiset eivät ole voineet tulla Suomeen toisesta valtiosta. Puhe maahanmuuttajista on tietoisesti rakennettua valheellista propagandaa, jonka tarkoituksena on kiistää saamelaisten ikimuistoiset oikeudet nykyisiin alueisiinsa, maihinsa ja vesiinsä. Käsitys ”saamelaisten tulemisesta jostain” pohjaa suomalaiseen historiankirjoitukseen, joka ei huomioi saamelaisten omaa historiaa ja nomadista elämäntapaa. Saamelaiset ovat aina asuneet nykyisillä alueillaan, ja heidän vuotuiskiertoaan on leimannut tapaoikeus ja tarkasti määritellyt nautinta-alueet.

Vuoden 1852 ja 1889 rajasulut aiheuttivat saamelaisen yhteiskunnan pirstoutumisen sekä sen, että porosaamelaissuvut, jotka olivat perinteisesti jutaneet poroineen nykyisen Suomen pohjoisista outametsistä Norjan rannikolle, joutuivat siirtämään kirjansa yhteen maahan. 

Esimerkiksi monet nykyisen Enontekiön alueen porosuvuista siirsivät kirjansa maasta toiseen säilyttääkseen jutamisreittinsä Ruotsiin. Vuoden 1889 rajasulku sulki kuitenkin myös Suomen ja Ruotsin välisen rajan, jolloin monet suvut siirsivät kirjansa lopullisesti yhteen maahan. Tästä sekavasta tilanteesta puhutaan monesti virheellisesti ”maahanmuuttona”. Tosiasiassa ihmiset pysyivät kuitenkin paikallaan ja jatkoivat perinteistä elämäntapaansa valtionrajoista huolimatta, kun taas viranomaisten luetteloissa henkikirjat siirtyivät maasta toiseen.

Myöskin viittaukset joidenkin saamelaissukujen yksittäisiin suomalaisiin esi-isiin ovat epäoleellisia, sillä nämä henkilöt ovat menneet naimisiin saamelaissukuihin, jotka ovat säilyttäneet katkeamattoman yhteyden saamelaiskulttuuriin ja kieleen. Yksi suomalainen esi-isä sukupolvien takaa ei riitä suomalaistamaan saamelaissukua, kuten ei myöskään yksi saamelainen esi-isä 1700-luvulta riitä saamelaistamaan suomalaista sukua. Oleellista on sen sijaan yhteys saamelaiskulttuuriin nykypäivänä. Ihmisten jakam
inen ryhmiin polveutumisen kautta on mielivaltaista.


3. “Saamelaisuuden on pohjauduttava itseidentifikaatioon”

Väärin. Saamelaisuuden on pohjauduttava itseidentifikaation ja ryhmän hyväksyntään. YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistuksen artiklan 33 mukaan alkuperäiskansoilla on oikeus määrätä omasta identiteetistään tai jäsenyydestään tapojensa ja perinteidensä mukaisesti.

Saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä on kaksiosainen pohjautuen niin itseidentifikaatioon kuin ryhmäidentifikaatioon. Ne ovat puolestaan ehtona äänioikeuden saamiselle saamelaiskäräjävaaleissa. Kyseessä ei siis ole etninen rekisteri, vaan äänestysluettelo. Käsityksemme mukaan se, että saamelaiskäräjälaissa itseidentifikaatio on mainittu saamelaismääritelmän kriteerinä tarkoittaa sitä, että ihmistä ei voida vastoin hänen omaa tahtoaan merkitä saamelaisiksi. Itseidentifikaatiomääritelmää ei voi tulkita irrallaan ryhmäidentifikaatiosta. Yhtä tärkeää kuin itseidentifikaatio on se, että saamelaiset hyväksyvät yksilön saamelaisiksi (ryhmäidentifikaatio). Ryhmäidentifikaatiota toteuttaa saamelaiskäräjienvaalilautakunta.

Itseidentifikaatio ei voi olla siis ainoa peruste ryhmään kuulumiselle: saamelaisuus ei ole kuin vaate, jonka voi ottaa pois ja pukea päälle silloin kun huvittaa. Saamelaisen yhteiskunnan perusyksikköjä on ollut perhe, suku ja siida. Syntymällä saamelaiseen sukuun tullaan saamelaisiksi. Suku määrittää, onko ihminen saamelainen vai ei. Ihminen syntyy, kasvaa ja kuolee saamelaisena ja osana saamelaissukua. Saamelaiseksi ei muututa. Tämän vuoksi kaikki objektiiviset saamelaisuuden kriteerit ovat sidoksissa alkuperäiskansan ryhmähyväksyntään: ryhmä määrittelee kunakin aikana kansan kielelliset, kulttuuriset ja yhteisölliset tunnusmerkit. Näin ollen vain kansalla on itsemääräämisoikeus päättää, kuka on saamelainen ja kuka ei, eikä tuo päätös kuulu valtaväestölle.

Kaikki ulkopuolelta tulevat määritelmät voi tulkita assimilaatioksi tai sen yritykseksi, mikä kielletään YK:n alkuperäiskansajulistuksessa.


4. “Nykyinen saamelaismääritelmä on liian ahdas ja syrjii kielensä menettäneitä muita saamelaisryhmiä”

Saamelaiset ovat yksi kansa, joka asuu Suomen, Norjan, Ruotsin ja Venäjän alueella. Yhdeksästä saamen kielestä Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: koltansaamea, inarinsaamea ja pohjoissaamea. Suomessa ei ole muita saamelaisryhmiä.

Saamelaisuudesta tuli haluttu identiteetti vasta silloin, kun paikalliset suomalaiset alkoivat uskoa, että ILO 169 -sopimuksen ratifiointi tai saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaki tulevat parantamaan saamelaisten oikeusasemaa Suomessa. Vielä 1990-luvulla niinkutsuttu lappalaisliike vastusti näkyvästi saamelaisten oikeuksia, kun taas 2000-luvulle tultaessa he ovat ottaneet käyttöönsä uuden taktiikan ja alkaneet tekeytyä itse saamelaisiksi. Etnisten suomalaisten aloittama etnopoliittinen liikehdintä on myös muuttanut retoriikkaansa siten, että he käyttävät mediassa saamelaisten omaa retoriikkaa ja uhriasetelmaa saadakseen valtaväestön sympatiat puolelleen (esim. A-stream Yle1:llä 19.4.2013). He ovat rakentaneet itselleen historian ja tarinan, joka vetoaa kuuntelijoihin: he ovat yhtäkkiä syrjittyjä ja kielensä menettäneitä pakkosulatettuja metsälappalaisia.

Tosiasiassa tämä ryhmä on saamelaisiksi naamioituneita suomalaisia, joilla ei tunnu olevan intressejä edistää saamelaisten oikeuksia, kieltä ja kulttuuria yhteiskunnassa. Heidän päämääränsä on estää ILO 169 -sopimuksen ratifiointi, tai sen mahdollisesti tullessa voimaan, päästä saamelaiskäräjien äänestysluetteloon ja vallata saamelaisten kulttuuri-itsehallintoelin. 

Nämä ihmiset ovat niitä, jotka 1970-luvulla kiusasivat ja pilkkasivat saamelaisia. He ovat niitä, jotka ovat nyt varastamassa saamelaisidentiteettiä itselleen mahdollisten maaoikeuksien toivossa.

Paradoksaalisesti näiden ei-saamelaisten henkilöiden tarkoituksena on ollut tulla hyväksytyksi saamelaiskäräjien äänestysluetteloon, mutta samalla he vastustavat saamelaisten oikeuksia.

5. ”Ei voida tietää, onko Suomessa ILO 169 -sopimuksen tarkoittamaa heimoasteella elävää alkuperäiskansaa. Sen selvittämiseksi on laadittava olosuhdeanalyysi.”

Suomen perustuslain 17 § 3:n mukaan saamelaiset ovat Suomen ainoa alkuperäiskansa. 

Saamelaisten alkuperäiskansa-asemassa ei ole siis mitään epäselvää. Mitä tulee olosuhdeanalyysiin, Suomen valtio on tilannut nollatutkimuksia saamelaisten maa- ja vesioikeuksista jo vuosikymmenten ajan. ILO 169 -sopimuksen artiklan 35 mukaan sopimuksella ei voida heikentää alkuperäiskansan jo olemassa olevia oikeuksia. 

Saamelaisten alkuperäiskansa-aseman kyseenalaistaminen olosuhdeanalyysin avulla olisi täten ILO 169 -sopimuksen hengen vastainen. Nyt onkin aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, eli sopimuksen ratifiointiin ja toimeenpanemiseen, mihin Suomi on sitoutunut muun muassa hallitusohjelmassa.


6. ”ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin myötä maat siirretään saamelaisten haltuun”

ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyy monia pelkoja, joita on lietsottu vuosikymmeniä. Yksi yleinen harhaluulo on, että sopimus siirtäisi yksityisomistuksessa olevat maat saamelaiskäräjien haltuun. Tämä osoittaa, että Suomen valtio on epäonnistunut ILO 169 –sopimukseen liittyvässä tiedottamisessa. ILO 169 -sopimuksella ei olisi vaikutuksia yksityisoikeudellisiin maanomistussuhteisiin. Esimerkiksi Norja on ratifioinut ILO 169 -sopimuksen, minkä seurauksena pohjoisimman läänin Finnmarkin maa-alueista 95 % on siirretty valtiolta 2005 perustetulle Finnmarkseiendomenille, joka koostuu tasapuolisesti 

saamelaiskäräjien ja valtion edustajista. Norjan esimerkki osoittaa, että valtio voi siis päättää sopimuksen artiklojen toimeenpanemisesta kansallisesti. ILO 169 -sopimuksen käsikirjan ja artiklan 34 mukaan sopimus ratifioidaan aina tapauskohtaisesti valtion ja alkuperäiskansojen neuvotteluprosessin tuloksena.


7. ”Saamelaiset ovat rasisteja.”

Saamelaisten vaatimus yksinoikeudesta määritellä saamelaisuuden kriteerit, sisältö ja niiden soveltaminen ei ole keneltäkään pois, koska mihinkään muuhun kansanryhmään ei kohdistu vastaavaa todistustaakkaa. Rajojen vetäminen itsen ja muiden välille ei ole rasismia. Rasismia on se, kun valtaväestö pyrkii yksipuolisesti määrittelemään marginaalin elin- ja osallistumisehdot, ja vastoin yleistä harhaluuloa Saamelaiskäräjien perustamisesta huolimatta saamelaiset ovat edelleen marginaalissa itseään koskevien asioiden päättämisessä niin kansallisella kuin kunnallisellakin tasolla. Väitteet saamelaisten valtaväestöä kohtaan harjoittamasta rasismista ovat täten perättömiä ja asiattomia.

8. ”Alkuperäiskansan oikeudet eivät saa polkea valtaväestön oikeuksia.”

Saamelaisilla ei ole samoja oikeuksia kuin suomalaisilla. Muutaman esimerkin mainitaksemme, saamelaisilla ei ole oikeutta käydä kouluaan saamen kielellä kaikkialla 

Suomessa, saamelaiset eivät voi vapaasti harjoittaa itsemääräämisoikeuttaan, saamelaisella poronhoidolla ei ole suojaa Suomen lainsäädännössä eivätkä saamelaiset saa korvauksia heidän perinteisesti asuttamiensa maiden haltuunotosta ja tuotoista. Valtaväestön oikeudet on sen sijaan turvattu monilla eri kansainvälisillä sopimuksilla. Väite osoittavat heikkoa tietämystä ihmisoikeuksista.

Kansainvälisten alkuperäiskansasopimusten, kuten ILO 169 -sopimuksen tarkoituksena on tuoda alkuperäiskansan oikeudet samalle tasolle kuin valtaväestön oikeudet.


Lopuksi

Se, miten pieni etnisistä suomalaisista koostuva joukko voi muuttaa historian mieleisekseen, keksiä itselleen identiteetin ja saada ihmiset uskomaan sepitettyihin tarinoihin, osoittaa suomalaisten puutteellisen tietämyksen saamelaisista. Tämän vuoksi esimerkiksi korkeimmalla hallinto-oikeudella ei voi olla tarpeeksi tietoa saamelaisten ryhmäidentifikaation kriteereistä toimiakseen saamelaiskäräjien vaaliluettelon viimeisenä muutoksenhakuasteena. 

Tiedonpuute ei myöskään saa kostautua meihin saamelaisiin, sillä niin päättäjien kuin toimittajien vastuulla on ottaa asioista selvää sekä kuunnella myös saamelaisia heitä koskevissa asioissa. Huolestuttavaa koko saamelaismääritelmäkeskustelussa on se, että asiantuntijoina siinä esiintyvät kaikki muut kuin itse saamelaiset. Tavalliset saamelaiset saavat näissä keskusteluissa harvoin puheenvuoroa, kun saamelaisuudesta puhuvat “tutkijat” ja muut “asiantuntijat”. Emmekö me ole asiantuntijoita itseämme koskevissa asioissa?

Suomen saamelaisnuoret vaatii, että Suomen saamelaiskäräjillä on YK:n alkuperäiskansajulistuksen artiklan 33 mukaisesti viimekätinen oikeus päättää ryhmään kuulumisesta ja sen kriteereistä, kuten Norjassa. Saamelaiskäräjien tilaama laskelma viitoittaa, että yli neljä sukupolvea ylittävä polveutumiskriteeri, jolle perustuu myös KHO:n päätös (2011:81) hyväksyä saamelaiskäräjien hylkäämät hakijat vaaliluetteloon, voisi johtaa äänioikeutettujen paisumisen yli 15 000 henkilöön. Tämän seurauksena saamelaiset, joilla on katkeamaton yhteys kulttuuriinsa ja kieleensä, jäisivät huomattavaan vähemmistöasemaan saamelaiskäräjillä. Ihmisellä, joka perustelee ryhmään kuulumista kaukaisella historiallisella polveutumisella, ei voi olla elävää yhteyttä tämän päivän saamelaisuuteen. 

Saamelaismääritelmän laajentaminen vesittäisi saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon legitimiteetin ja johtaisi assimilaatioon. Saamelaisten itsemääräämisoikeuden perusteella tulisi saamelaiskäräjillä olla oikeus päättää saamelaismääritelmän kriteereistä saamelaiskäräjälain uudistamisprosessissa.

Suomen saamelaisnuoret vaatii, että Suomen valtio aloittaa neuvottelut ILO 169 -sopimuksen ratifioinnista oikeusministeriön johdolla. Suomen saamelaisnuoret muistuttaa, että Suomi on vuoden 2012 ihmisoikeusneuvoston yleismaailmallisessa määräaikaistarkastelussa (Universal Periodic Review) luvannut, että ILO 169 -sopimus ratifioidaan vuoteen 2015 mennessä.

Haluamme myös muistuttaa, että saamelaisvastaisilla väittämillä on konkreettiset seuraukset tavallisten ihmisten elämään: ne voivat yllyttää sanalliseen ja fyysiseen väkivaltaan saamelaisia kohtaan. Haluamme muistuttaa Suomen valtiota, että lausunnossamme esittelemät väittämät ovat rasistisia hyökkäyksiä saamelaisia kohtaan, ja niillä on konkreettisia vaikutuksia meidän saamelaisnuorten tulevaisuuteen: pahimmillaan ne voivat johtaa saamelaisten assimilaatioon Suomessa, ja sitä Suomi sivistysvaltiona tuskin haluaa. Tämä olisi myös räikeässä ristiriidassa YK:n alkuperäiskansajulistuksen artiklan 8. kanssa, jonka mukaan ”alkuperäiskansoilla ja niihin kuuluvilla yksilöillä on oikeus siihen, ettei niitä pakkosulauteta eikä niiden kulttuuria tuhota”.



KRITIIKKI

Kaikki alla oleva kursivoitu ja sinisempi teksti edustaa saamelaisnuorten lausuntoa, suora eli kursvoimaton teksti edustaa kommenttejani. Siis näin: Lausunto Kommentti

Suomen saamelaisnuoret on huolissaan viimeaikaisesta mediassa ja internetissä käydystä saamelaismääritelmäkeskustelusta sekä perustuslakivaliokunnan vierailua seuranneesta mediakohusta. Keskustelu on saanut huolestuttavia piirteitä ja sen yhteydessä on esitetty monia saamelaisvastaisia lausuntoja, joilla hyökätään saamelaisia vastaan ja kiistetään heidän alkuperäiskansa-asemansa. Suomen saamelaisnuoret ei voi hyväksyä tällaisia hyökkäystä saamelaisia kohtaan. Nähdäksemme niiden tarkoituksena on luoda uhkaavaa ilmapiiriä ja hämärtää tosiasioita, ja näin estää ILO 169 -sopimuksen ratifiointi Suomessa. Emme voi sallia minkäänlaisen saamelaisiin kohdistuvan etnisen häirinnän esiintymistä yhteiskunnassamme.

Keskustelu sinänsä tuskin on pahaksi, ja tuskin myöskään perustuslakivaliokunnan kuulemistilaisuudet. Niissä on tarkoitus kuulla laajasti tietoja ja mielipiteitä paikallisella tasolla, eikä kaikilta voi vaatia diplomaattista esiintymistä, niin toivottavaa kuin sellainen olisikin. Kun itse olen hiukan kirjainsokea, uskallan elitistiseksi leimautumisen uhalla sanoa että kirjoittajan alhainen koulutustaso, joka sinänsä ei ole häpeä, ilmenee usein siitä että mielipidekirjoituksessa on samaan aikaan hyvin karkea argumentointi ja runsaasti perustason kirjoitusvirheitä. Vaikka tällainen kirjoittaja päästelee pidättelemättä minkä sylki suuhun tuo, kirjoittajan karkeus pitää kuitenkin antaa aika pitkälle anteeksi. Sivistystä ja lahjakkuutta on monenlaista, verbaalijonglöörit ja tekstin hiojat ovat vain yksi laji, ja toiset ovat tottuneemmat käyttämään vaikkapa moottorisahaa kuin näppäimistöä.

Olen seurannut muutamia keskustelupalstoja, ja on ilmiselvää että niiden ylläpitäjä ei ole käsittänyt jotakin olennaista osaa sanasta moderointi, eikä heillä myöskään tunnu olevan käsitystä siitä missä kulkee henkilön solvaamisen tai kansanryhmää vastaan kiihottamisen raja. Olen pahoillani tällaisten nettipuheenvuorojen puolesta, mutta toisaalta on sanottava että loanheittoa tapahtuu noilla palstoilla molemmilta puolilta.

Kun puhutaan asiallisemmista puheenvuoroista, joissa ollaan ehkä hyvinkin eri mieltä Saamelaiskäräjien kanssa, toisesta näkökulmasta asiaa katsellen ei ole kyse hyökkäyksistä saamelaisia vastaan. Kyseessä on puolustautuminen koettua saamelaisten hyökkäystä vastaan, olipa tämä kokemus oikea tai harha. Saamelaisten hyökkäyksellä en tarkoita hyökkäilyä henkilöitä tai ryhmiä vastaan, ja kaikkein vähiten fyysisesti, vaan voimakaspyrkyistä politiikkaa jossa toiset kokevat taloudellisen turvallisuutensa, erilaisten oikeuksiensa ja elämänsä monen perustan olevan uhan edessä.

Suomen saamelaisnuoret pitää huolestuttavana sitä, millaista ilmapiiriä saamelaisvastaiset väittämät synnyttävät. Nämä lausumat jos mitkä ovat omiaan lisäämään paikallisia vastakkainasetteluja.
 
Ei pidä odottaa, että edellä mainittu voimakaspyrkyinen, vallinnutta tasapainotilaa järkyttävä politiikkaa otettaisiin tyynesti vastaan. lausumat eivät välttämättä suuntaudu saamelaisa vastaan sisnänsä, vaan tätä politiikkaa vastaan, jonka uhkaavuutta on omiaan vahvasti lisäämään se, että Saamelaiskäräjät vaativat sen toteuttamista ilman keskustelua, yksinomaan Saamelaiskäräjien ja Suomen hallituksen välisenä asiana. Tällainen menettelytapa on vahvassa ristiriidassa demokraattisten periaatteiden kanssa, eikä sitä ole pakko suvaita.

Emme voi olla huomioimatta, millaisia vaikutuksia niillä on saamelaisnuoriin ja -lapsiin, erityisesti saamelaisalueen ulkopuolella. Näille lapsille ja nuorille, joilta puuttuu saamelaisyhteisön tuki ja turva, voi olla vaikeaa saada oikeaa tietoa saamelaisten kotiseutualueen tilanteesta sekä kulttuurinsa arvokkuudesta.

Saamelaislapset ja -nuoret voivat epäilemättä olla vaikeassa tilanteessa, mutta lapsia on tuettava selittämällä asiat heidän kehitystasoaan vastaten, ja nuorten on syytä paneutua saamelaisten ja niiden maiden historiaan jossa saamelaiset elävät. Nuorten on opittava että asioilla on enemmän kuin yksi puoli. Saamelainen tietoisuus ja ylpeys omasta identiteetistä on tärkeä, mutta on nähtävä että sen lisäksi on muitakin arvoja joiden on toteuduttava kaikkien saamelaisten kesken ja yhteiskunnan kaikkien jäsenten kesken etnokansallisten arvojen kanssa samanaikaisesti.

Lausunnossamme haluammekin kiinnittää huomiomme saamelaismääritelmäkeskustelussa esiintyviin väärinymmärryksiin, ja saamelaisvastaisten kommenttien ja väittämien totuudenmukaisuuteen. Pelkäämme, että toistuessaan yhä uudelleen ja uudelleen hämärtyy niiden keinotekoinen alkuperä. 

Vastaavasti kaikki muut pelkäävät, että eräiden saamelaisten esittämien väittämien keinotekoinen alkuperä hämärtyy kun ne toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen.

Suomen saamelaisnuoret haluaa oikaista seuraavat väittämät, joita saamelaisvastaiset tahot ovat käyttäneet omassa retoriikassaan saamelaismääritelmäkeskustelussa:

Kuten sanottua ei välttämättä lainkaan saamelaisvastaiset tahot, vaan sellaiset tahot, jotka eivät niele Saamelaiskäräjien vaatimuksia ja niiden perusteluja purematta.


Kahdeksan virheellistä väittämää ja väärinymmärrystä saamelaismääritelmäkeskustelussa

Kahdeksan saamelaisnuorten käsityksen mukaan virheellistä väittämää ja väärinymmärrystä saamelaismääritelmäkeskustelussa.

1. “Me nykyiset metsälappalaiset polveudumme lappalaisista – me olemme siis alueen aitoa alkuperäisväestöä”


Koko saamelaismääritelmäkeskustelu rakentuu käsitteiden sekamelskan ja väärinymmärryksien varaan. Käsitteiden selventämiseksi haluamme korostaa, että Lapissa asuu saamelaisia ja ei-saamelaisia. Toisten käsityksen mukaan voi hyvinkin olla niin, että Lapissa asuu muun väestön ja ”rekisterisaamelaisiksi” hyväksyttyjen tunturisaamelaisten lisäksi muidenkin saamelaiskulttuurien alamuotojen edustajia. Saamelainen on ollut historiallisesti ryhmän itsensä käyttämä nimitys. Lappalainen-käsite on ollut ulkopuolisten käyttämä nimitys saamelaisista 1960-luvulle saakka, jolloin käsitettä alettiin pitää loukkaavana ja saamelaisten oma nimitys ”saamelainen” otettiin käyttöön. 1990-luvun alussa ryhmä suomalaisia kuitenkin otti käyttöönsä tämän saamelaisten hylkäämän lappalaistermin etnopolitiikassaan. 

Etnopolitiikkaa harrastaa aivan yhtä lailla Saamelaiskäräjät. Saamelaisnuorten olisi hyvä ymmärtää, että nimenomaan Saamelaiskäräjien korostettu etnopolitiikka, joka on luonteeltaan etnonationalismia ja paikoin hipoo etnochauvinismia (kiihkoetnonationalismia) on saanut eräät saamelaiset tietoisesti valitsemaan tuon vanhan, vanhemmalle sukupolvelle tutun lappalais-nimikkeen itsestään. He olivat yksinkertaisesti väsyneet saamelaisuudella elämöintiin. Ja sitten tämä ilmaisu ”ryhmä suomalasia”? Eivät he sen enempää eikä vähemmän suomalaisia ole kuin Suomen kansalaisuuden omaavat saamelaiset. Korkeintaan ovat saamelaisuutensa ohella enemmän kallellaan suomalasikansalliseen identiteettiin siinä missä kiihkosaamelaiset näkevät isänmaakseen tulevan Saamenmaan, joka vain toistaiseksi on jaettu neljän valtion kesken. Mitä tulee näiden ”lappalaisten” etnisyyteen, osa on Inarin saamelaisia, osa saattaa olla virallisen saamelaisuuden ulkopuolelle jätetyt Suomen vanhojen metsälappalaisten jälkeläisiä, jotka katsovat että heidän ylitseen ollaan kävelemässä.

Tämä paikallisista suomalaisista koostuva ryhmä vastusti tuolloin näkyvästi saamelaislakien hyväksymistä. 

”Paikallisista suomalaisista?” 

2010-luvulla tämä sama ryhmä on alkanut käyttää itsestään nimitystä ”statuksettomat saamelaiset” tai ”metsälappalaiset”, ja vaatia itselleen alkuperäiskansastatusta uusien oikeuksien toivossa. 

Tai ainakin entisten oikeuksiensa säilymisen toivossa.

Tässä yhteydessä on syytä huomata ero oikeudelliseen lappalaiskäsitteeseen. Oikeudellisessa mielessä lappalainen on viitannut vanhoissa maa-, vero- ja henkikirjoissa henkilön elinkeinoon, ei etniseen ryhmään. Lappalaisiksi on merkitty viranomaisten luetteloissa lapinkylissä asuvat, lapinveroa maksavat lappalaiselinkeinojen (poronhoito, kalastus ja metsästys) harjoittajat, jotka eivät ole olleet uudistilallisia. Näihin asiakirjoihin merkityt lappalaiset ovat voineet olla siis joko saamelaisia tai suomalaisia.

Lapinmaita koskevan vanhan lainsäädännön mukaan suomalaisperäinen uudisasukas ei saanut asettua lapinkylän maille ilman tämän suostumusta. Tästä vaatimuksesta tosin ajan myötä lähdettiin lipsumaan. Oli olemassa myös ”villejä” suomalaisperäisiä uudisasukkaita jotka uudistilaa ainakaan aluksi virallisesti perustamatta vain tosiasiallisesti perustivat talonsa hyväksi katsomaan paikkaan saamelaisen veromaalle ja jopa saamelaiset pois häätäen. Pääsääntöisesti uudistilat perustettiin kuitenkin lain vaatimia määrämuotoja noudatten. Näin ollen muodollisesti ottaen ei ollut tai ainakaan ei pitänyt olla olemassa suomealaisperäisiä ”lapinveroa maksavia lappalaiselinkeinojen (poronhoito, kalastus ja metsästys) harjoittajia jotka eivät ole olleet uudistilallisia”. Lapinveroa maksoivat Ruotsin valtakunnassa, johon Suomi tuolloin kuului, alun perin kaikki lapinmailla asuvat, niin saamelaiset kuin muut, etnisyyteen katsomatta. Lapinveromerkintä ei siis todista saamelaisuutta, vaan analyysissä on sen lisäksi seurattava muitakin osoittimia. Sen sijaan ruotsalais- tai suomalaisperäistä uudisasukasta ei milloinkaan kutsuttu ”lappalaiseksi” vanhoissa asiakirjoissa, paitsi poikkeuksellisesti milloin henkilö oli liittynyt saamelaissukuun naimakaupan kautta tai muutoin täysin siirtynyt elämäntapaan jossa hän oli ulkoisesti ja ”sydämeltään” täysin saamelaistunut. Tällöin myös paikalinen saamelaisyhteisö on hyväksynyt hänet tai ainakin hänen jälkeläisensä omiensa joukkoon.

Viranomaisluetteloiden termi ei kerro mitään henkilön etnisyydestä. Sen vuoksi on historiallisesti kestämätöntä pohjata saamelaismäärittely johonkin ikivanhaan rekisterimerkintään. Saamelaisuus on sydämessä, ei historiankirjoissa. Niin kutsuttu metsälappalainen kulttuuri ja kieli hävisivät Suomesta viimeistään 1800-luvulla, kun nämä ihmiset siirtyivät uudistilallisiksi ja omaksuivat suomalaisen elämäntavan. Kyseessä ei siis ole elävä saamelaiskulttuuri.

Tässä on kyse saamelaiskulttuurin ja yleensä elävän kulttuurin kovin kapeasta käsittämisestä. Ei suomenruotsalaisia, jotka tosin ovat kuta kuinkin säilyttäneet kielensä vaikka se tuppaa vähän omalaatuista olemaankin,  tunnista siitä että he kulkevat kansallispuvuissaan joissa on polvitupsut. Tunturisaamelainen, ollen sisällä omassa kulttuurissaan, tunnistaa sen ilmentymät, mutta ei tunnista nykyisen metsäsaamelaisuuden ilmentymiä. Saamelaiskäräjien kotietnologit ovat asiassa pahasti jäävejä, ja monilla heidän kolleegoillaan on suurempi viehtymys karvapeskissä sanilla ajelevaan nenetsiin kuin kelkkahaalarissa moottorikelkalla päristelevään nykyajan metsäsaamelaiseen. Tunturisaamelainen ymmärtää ja hyväksyy että hänen oma kulttuurinsa on muutoksen alainen, mutta ei hyväksy metsäsaamelaiskulttuurin muutoksia. Jotta nykyajan tunturisaamelainen tunnistaisi metsäsaamelaisen ja myöntäisi tuon kulttuurin elävän, metsäsaamelaisen pitäisi asua hirsikodassa ja kulkea kinnipeskissä. Nykysaamelainen antaa kyllä rakentaa julkiset rakennukset kodan muotoon, mutta ei asu itse kodassa, ja porojen kokoamiseen hän käyttää nykytekniikkaa. Tätä ei kukaan häneltä halua evätä, mutta itse hän epää tämän oikeuden metsäsaamelaiselta sillä uhalla että tämä ei muuten ole saamelainen eikä hänen kulttuurinsa elävä. Kun saamelainen asuttaa uudistilaa hän ei ole luopunut saamelaisuudestaan, mutta kun metsälappalainen on ryhtynyt tilalliseksi, hän on tunturisaamelaisen mielestä luopunut saamelaisuudestaan.

Mitä sydämessä olevaan saamelaisuuteen tulee, sitä voi olla muillakin kuin rekisterisaamelaisilla, ja mitä tulee historiankirjoihin, kyllä niihinkin kannattaa uppoutua vaikka olisi kuinka sydämeltään saamelainen. Vaikka tieto voi lisätä tuskaa, totuudella on vapauttava voima.

ILO 169 -sopimuksen artiklassa 1 (b) painotetaan alkuperäiskansan määrittelyssä katkeamatonta yhteyttä kansaan, joka alueen valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa. Näin ollen sopimus ei voi koskea sopimuksen hyväksymisaikana jo kadonneita alkuperäiskansakulttuureita. 

Entäpä jos mesäsaamelaisuus ei ole kadonnut, vaan ainoastaan naamioitunut?

Samassa artiklassa todetaan, että sopimus koskee kansoja, jotka täyttävät seuraavan määritelmän:
[P]eoples in independent countries who are regarded as indigenous on account of their descent from the populations which inhabited the country[…]
Polveutumisesta käytetty sanamuoto ’descent’ viittaa siis nimenomaan kokonaisen kansan polveutumiseen, eikä yksittäisiin henkilöihin

Mistähän väestöstä (’population’) polveutuvat metsäsaamelaiset?

Nykyisillä metsäsaamelaisiksi/-lappalaisiksi itseään kutsuvilla henkilöillä ei voi olla kansana elävää yhteyttä satoja vuosia sitten kuolleeseen kieleen ja kulttuuriin. 

Entäpä jos metsäsaamelaisuus ei ole kuollut, vaan ainoastaan naamioitunut?

Kadonneen kielen tai kulttuurin elvyttäminen ei myöskään tee näistä henkilöistä ILO 169 -sopimuksen tarkoittamaa alkuperäiskansaa. Haluamme muistuttaa, että saamelaisuus on elävä kulttuuri Suomessa. Kuten professori Pekka Sammallahti toteaa perustuslakivaliokunnalle luovuttamassaan muistiossaan, elävän saamelaiskulttuurin tilalle ei voi tulla polveutumisen kautta ryhmä yksilöitä. 

Pekka Sammallahden lausunnon osalta viittaan pieneen kirjoitukseeni, joka löytyy tämän linkin takaa:

http://www.hare.vn.fi/mAsiakirjojenSelailu.asp?h_iId=18677&a_iId=201420
 
Kommenttini Sammallahden lausuntoon aukeavat klikkaamalla nimelläni varustettua dokumenttia sivun yläosassa. Siellähän tuo minun kommenttini näkyy olevan sulassa sovussa tämän käsillä olevan saamelaisnuorten lausunnon kanssa.

Alkuperäiskansaoikeudet ovat myös luonteeltaan kollektiivisia: yksilö voi nauttia niistä pelkästään kuulumalla ryhmään.

Aivan, mutta jos lähdetään siitä että saamelaiset muodostavat alkuperäiskansan Suomessa, ja peräti ainoan, silloin yhtäkään saamelaista ei auta sulkea saamelaisuuden ulkopuolelle. Se, että näin on tapahtunut, on yksi syy kannanotoille jotka saamelaisnuoret tulkitsevat saamelaisvastaisuudeksi.

Polveutuminen historiallisten viranomaisluetteloiden lappalaisista on näin ollen kyseenalainen saamelaisuuden kriteeri, eikä se missään nimessä saisi ulottua kauemmaksi kuin saamelaiskäräjälain (974/1995) mukainen kielikriteeri, jonka mukaan henkilön yhden isovanhemman on pitänyt osata saamen kieltä. 

Korkein oikeus on tehnyt toisenlaisen periaatepäätöksen, jonka mukaan lain esitöihin sisältynyttä, mutta siitä perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti pois jätettyä vuosilukua 1875 asiakirjojen merkityksen leikkurina ei sellaisenaan voinut soveltaa, vaan henkilön saamelaisuutta tuli tarkastella kokonaisuutena.

Lisäksi YK:n erityisraportoija Juan Martinez Cobo on korostanut alkuperäiskansatyömääritelmässään , joka on ensimmäinen YK:n järjestelmän sisällä laadittu määritelmä alkuperäiskansoista, että alkuperäiskansan on oltava alisteisessa asemassa suhteessa valtaväestöön. Valtaväestö ei voi siis koskaan kuulua alkuperäiskansaan.

Ensinnäkin, vaikka sillä ei ole merkitystä tässä, ILO:n erikoisraportoijan oikea nimi on José Martinez Cobo, ei siis ”Juan”.

Toiseksi ensimmäinen kansainvälinen alkuperäisväestöjen (saako tätä ”absurdia” sanaa edes käyttää, katso alla) määrittely sisältyi vuonna 1957 hyväksyttyyn ILO 107:ään. Tuon vanhan sopimuksen nimi oli muuten Indigenous and Tribal Populations Convention, joten ILO:kin näkyy sortuneen joskus aikoinaan käyttämään ”absurdeja” käsitteitä (katso alla).

Kolmanneksi Cobon määritelmä ei ole kiistattomasti hyväksytty, vaikka se epäilemättä antaa hyviä suuntaviivoja.

Neljänneksi Cobon määritelmä julkaistiin 1987, joten se edelsi ILO:n nykyisen, vuonna 1989 hyväksytyn alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen numero 169 syntyä. Määritelmä on siis ensisijaisesti haettava itse voimassa olevasta sopimuksesta, ja asia kiertyy loppujen lopuksi takaisin kansan tai väestöryhmän (sanafetisistejähän emme ole) itseidentifikaatioon, tässä siis siihen, käsittääkö se itse itsensä muusta väestöstä eräinosin pikkeavaksi ”alkuperäiskansaksi”. Kaiken kaikkiaan kannattaa alkaa totutella ajatukseen, ettei ole olemassa virallista alkuperäiskansamääritelmää, jonka olemus aukeaisi tyhjentävästi vain tankkaamalla sitä sana sanalta. Se on kylläkin vanhan suomalaisen yliopistollisen perinteen mukainen lukutapa, mutta ei se tapa, joilla kansainvälistä ihmisoikeus- ja alkuperäiskansaoikeutta tulkitaan.

Alkuperäisväestö on myös terminä absurdi, eikä se ole kansainvälisoikeudellinen käsite kuten alkuperäiskansa. 

Tässä siis tuli tämä tuomio termille ”alkuperäisväestö”.

Absurdiudesta voidaan olla monta mieltä. Virallinen termi nykyisen ILO-sopimuksen tekstissä ja sitä ympäröivässä kansainvälisen oikeuden ja keskustelun universumissa on kylläkin ”alkuperäiskansa”, silloin kun puhutaan siitä mitä joskus kauan sitten olisi nimitetty primitiiviseksi kansaksi. Itsensä Juarez Cobo käyttää määritelmänsä eräässä kohdassa, sattumalta siinä jossa puhutaan identifikaatiosta, käsitettä indigenous populations, siis alkuperäisväestö. Kuten sanottua, vaikka se on vaikeaa, olisi pyrittävä irti sanafetisismistä.


2. “Nykyiset porosaamelaiset ovat maahanmuuttajia”

Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Ennen sitä ei ole ollut olemassa valtiota nimeltä Suomi. Nykyisen Suomen alueella asuvat saamelaisryhmät asuivat tuolloin todistettavasti nykyisillä asuinalueillaan. Näin ollen saamelaiset eivät ole voineet tulla Suomeen toisesta valtiosta.
 
Porvoon valtiopäivillä 1809 ja Haminan rauhassa samana vuonna luotiin Suomen suuriruhtinaskunta-niminen, Venäjän valtakuntaan kuulunut autonominen alue, joka sitten julistautui ja tunnustettiin suvereeniksi valtioksi vuonna 1917. Sitä ennen Suomi oli kiinteä ja täysiarvoinen osa Ruotsin valtakuntaa, mutta Suomesta kuitenkin puhuttiin omana maantieteellisenä ja hallinnollisena alueena. Eli kyllä Suomeen saattoi tulla myös ennen 1917.

Nykyisen Suomen ja Norjan välinen raja ei suinkaan muodostunut 1917 tai 1918. Wikipedia tietää kertoa, ett rajan paikka on pitkän historiallisen kehityksen tulos. Vuonna 1734 tehtiin Ruotsin ja Tanskan (johon Norja tuolloin kuului) välinen sopimus rajankäynnistä. Raja seurasi sopimustekstissä Kölin vuoriston selkää Haltille asti ja sieltä vedenjakajaa  Peltotunturille:

"- - - Halde eller Haltianilto, Somasoifve, Vardoifve, Birte- eller Skiertevare, Tennismodkis, Korsevare, Akisvare, Nerrevare, Possesvare, Urevare, Marselkorre, Pitsiskjolme, Kieldevado, Salvaslopel, Salvasvado, Soijversvare, Termensvardo eller Tirmesvara, Beversmodka, Raudoyfve, Maderoifve, Saltoifve, Aletvare, Motasoifve och Kalkovado, widare emellan Kalkolobel och Raudaautzi, hwarest wattnet delar sig till bägge Riken, så emellan bägge Raudejauerne till Ausvupudakjaure och emellan Swenska Soikisautzi mitt emellan bägge Keitemjaure till Raudoifve, samt ett Gränsemärke i anledning af Wattendragen utan namn. Derifrän till Maselautzi och ett annat Gränsemärke utom namn emellan Kaldjaure som rinner till Swerige och ett annat wattn utan namn, som rinner till Norrige, och så till Laddegeinoifve eller Beldovadda, hwarest fjällryggen slutar sig, ferifrän skall Riksskilnaden gå i norr till Skeckemjock, samt efter samme Jock eller bäck till dess den faller uti Enara älf, som äfwen kallas Öfre Tana älf. Samma älf förblifwer Riksgränts till dess att den sammanstöter med Karasjocki älf, hwarest den store och rätte Tana eller Teno älf begynnes, som likaledes förblifwer Riksgränts ända till det ställe hwarest Skolajocki bäck faller in i Teno älf. Derifrån drages GränseLinien i öster till fjället Harrimatskaidi, så öfwer ett Land emellan twänne bäckar till träsket Polmatjauri, sedan till Voumovaratz, Pitsusmarast och ändteligen till fjället Kolmisoifvi Madda Kjetza."



Vieläkö joku väittää ettei Norjan ja Suomen välissä ollut rajaa ennen 1917?
Vuoden 1751 Strömstadin sopimuksessa sovittiin rajan jatkuvan Peltotunturilta jokirajana ”Skeckemjock, Enara älf, Teno älf”.´ Strömstadin sopimuksen myötä Ruotsi joutui luopumaan vaatimuksestaan päästä Jäämerelle.


Strömstadin sopimuksessa ei määrätty, missä kohtaa jokea raja kulkee, mutta rajankäynnissä perustaksi asetettiin syväväyläperiaate, jota on sittemmin seurattu kaikissa rajankäynneissä. Vuonna 1809 Haminan rauhassa Suomi siirtyi osaksi Venäjää, ja vuonna 1814 puolestaan Norja ja Ruotsi muodostivat personaaliunionin. Rajankäyntiä jatkettiin Venäjän ja Norjan välillä 1826–1827. Rajankäyntiä jatkettiin Golmmesoaivilta Paatsjoelle ja sieltä Vuremijokea  Jäämereen. Kun vielä Suomen ja Venäjän määriteltiin 1833 kohtaamaan Norjan rajan Muotkavaaralla oli Suomen ja Norjan välinen raja määritelty koko pituudeltaan. Vuosi oli siis 1833. Venäjä sulki Suomen Norjan vastaisen rajan vuodesta 1853 alkaen. Saamelaisnuorten väite, ettei raja ollut ennen vuotta 1917 on absurdi, lainatakseni heidän käyttämäänsä sanaa.

Puhe maahanmuuttajista on tietoisesti rakennettua valheellista propagandaa, jonka tarkoituksena on kiistää saamelaisten ikimuistoiset oikeudet nykyisiin alueisiinsa, maihinsa ja vesiinsä. Käsitys ”saamelaisten tulemisesta jostain” pohjaa suomalaiseen historiankirjoitukseen, joka ei huomioi saamelaisten omaa historiaa ja nomadista elämäntapaa.

Saamelaisten nomadismi ei ole ollut mitään summanmutikassa tai ristiin rastiin tapahtuvaa kuljeskelua. Se on noudattanut tiettyä säännöllistä reittiä oman rajatun puitteissa.

On totta, että Strömstadin vuoden 1751 rauhansopimus jakoi saamelaisten käyttämiä alueita ja reittejä vetämällä niihin valtakuntien rajoja. Näin jälkikäteen asiaa tarkastellen tämä on tietenkin ollut suurta vääryyttä alkuperäiskansaa tai ainakin niitä alkuperäiskansan jäseniä kohtaan joiden vuotuiskierron reitin raja katkaisi. On kuitenkin myös totta, että Strömstadin sopimuksen liitännäisenä ollut Lappalaiskodicilli takasi saamelaisille oikeuden kulkea poroineen valtakunnanrajojen yli niin sodan kuin rauhan aikana. Uskoisin tuon asiakirjan olleen aikaansa edellä muodostaen varhaisen asiakirjan jossa alkuperäiskansalle taattiin oikeuksia. Päinvastoin kuin eräät kansainvälisesti tunnetut valkoisen miehen hallituksen ja alkuperäisväestön rauhansopimukset tämä sopimus myös piti. Sen mukaan saamelaisia tuli kummassakin valtakunnassa kohdella yhtä hyvin kuin oman maan alamaisia, eikä heidän laiduntamistaan saanut mitenkään häiritä.

Näkemykseni mukaan lappalaiskodicilliä oi kuitenkin luettu nykyaikana huolimattomasti, ja niin hieno kuin asiakirja olikin sulkiessaan lappalaiset sodankäynnin ulkopuolelle, sille on kuitenkin annettu liioiteltu merkitys "saamelaisten Magna Chartana". Huolimaton lukeminen piilee siinä, että sivuutetaan että jutamisoikeus rajojen yli koski vain niitä lappalaisia (sopimustekstissä saamelaisista käytetty nimitys) joiden perinteiset laidunmaat jäivät rajan eri puolille, ei siis saamelaisia yleensä. On myös totta, että perinteisten oikeuksien säilymisen hintana oli että rajan ylittämisen tuli järjestyksen säilymiseksi noudattaa tiettyjä määrämuotoja. On myös totta, että sopimus teki saamelaisesta (perheen päämiehestä perheineen ja väkineen) määrätyillä perusteilla jommankumman valtakunnan alamaisen, mutta pysyvä valtakunnan vaihtaminen jäi edelleen sallituksi. On totta, että saamelaisella ei saanut omistaa poroja tai kiinteää omaisuutta kuin jommassakummassa valtakunnassa, mutta pysyvän muuton yhteydessä hän ei menttänyt omaisuuttaan vaan hänen tuli myydä se kolmen vuoden sisällä muutosta, tai se huutokaupattiin hänen puolestaan. Sama periaate koski myös ei-saamelaisia kansalaisia jotka valitsivat toisen valtakunnan Haminan rauhan jälkeen.

Saamelaiset ovat aina asuneet nykyisillä alueillaan, ja heidän vuotuiskiertoaan on leimannut tapaoikeus ja tarkasti määritellyt nautinta-alueet.

Tunturi- eli poro- eli muuttosaamelaiset ovat vuosisatojen saatossa kehittäneet nomadisen elämäntavan, jossa heillä on aivan oikein ollut tarkasti määritellyt nautinta-alueet. Tämän maan ”maaluonnosta” eri valtakunnissa en tässä lähde syventymään, eli siihen onko kyse ollut vuokramaasta, käyttönautinnasta vai omistuksesta. Koska kysymys nautinta-alueista asettuu konkreettisesti, on selvitettävä missä laajuudessa porosaamelaiset ovat laiduntaneet porojaan nykyisen Suomen alueella.Tämän kautta voisi löytyä selvyys siihen, onko vetoaminen maaoikeuksien "ikiaikaisuuteen" perusteltu. Näin siis, jos oikeuksien perusteita kerran haetaan menneisyydestä, mitä en itse näe ainoana mahdollisuutena. Voisihan olla, että tämänhetkiset tarpeet ovat vähintään yhtä pätevä ja ehkä astetta asiallisempi peruste.

Jos kuitenkin halutaan pysyä "ikiaikaisissa" perusteissa, olennaista on, että nomadinen elämäntapa on toteutettu, aivan kuten nuorten lausunnossa sanotaan ”tarkasti määritellyn nautinta-alueen” rajojen sisällä ja tapaikeutta noudatten. Sen enempää valtakuntien kirjoitetut lait kuin saamelainen tapaoikeus ei sallinut omavaltaista toisen perheen, suvun tai lapinkylän alueelle tunkeutumista. Vuoden 1852 jäkeiset muutot Suomeen eivät välttämättä noudattaneet saamelaista tapaoikeutta. En ole mitenkään paneutunut asiaan, mutta mieleen tuli että ehkä tunturisaamelaiset ymmärsivät maan isännättömäksi, kun siidajärjestelmä oli Suomessa korvautunut manttaalikylillä ja pitäjäkokouksella. Norjassa, josta he tulivat, maaoikeus sisälsi alders tids bruk -instituution, jonka mukaan maan häiriötön käyttäminen eli pitkäaikainen nautinta loi siihen uuden, laillisen käyttöoikeuden. Suomen puolella ei vastaavaa oikeutta ollut.

Vuoden 1852 ja 1889 rajasulut aiheuttivat saamelaisen yhteiskunnan pirstoutumisen sekä sen, että porosaamelaissuvut, jotka olivat perinteisesti jutaneet poroineen nykyisen Suomen pohjoisista outametsistä Norjan rannikolle, joutuivat siirtämään kirjansa yhteen maahan.

Koska "outa" tarkoittaa metsämaata, pilkunhalkoja sanoisi että "outametsä" on tautologinen ilmaisu, "outamaa" olisi ehkä parempi. Hm... "porosaamelaissuvut, jotka olivat perinteisesti jutaneet poroineen nykyisen Suomen pohjoisista outametsistä Norjan rannikolle joutuivat siirtämään kirjansa yhteen maahan."
Jos Norjan rannikko oli edelleenkin käytössä, niin miksi Suomeen, olihan outamaata Norjassakin? Olen vastaanottavainen selityksille. Kiinnostavaa olisi kuulla, mitkä suvut olivat perinteisesti jutaneet mistä Suomen outamaasta minne Norjan rannikolla ennen vuotta 1852, ja missä he olivat kirjoilla ennen vuotta 1852. Nessebyn (Uunimen/Unjarggan) saamelaisilla oli talvilaitumia Suomen Pulmankijärven, Sevettijärven ja Ijärven alueilla. Norjan talvilaitumet oli pahoin kuluneet, ja 1800-luvun lopulla Itä-Varangin poromäärä romahti poropopulaation sisäisistä syistä. Karasjoen ja Kautokeinon osalta asia jää nyt tässä selvittelemättä.

Vain yhden valtakunnan alamaisuuden periaate määrättiin kylläkin jo vuoden 1751 lappalaiskodicillissa. Se, että useat saamelaiset siirsivät kirjojaan eli muuttivat pysyväisluonteisesti toiseen valtakuntaan oli kyllä vahvasti yhteydessä vuoden 1852 (Suomen Norjan vastainen raja) ja 1888 (Suomen Ruotsin vastainen raja) rajasulkuun, jota en tässä puolustele. Taustalla oli kuitenkin vahvasti myös Norjan Finnmarkin suurporonhoidon mittakaavan jatkuva voimakas kasvu, jonka seuraukset etenkin Norjan laitumilla alkoi olla ahdasta ja jäkälä siellä pahoin kulumassa.

Esimerkiksi monet nykyisen Enontekiön alueen porosuvuista siirsivät kirjansa maasta toiseen säilyttääkseen jutamisreittinsä Ruotsiin. Vuoden 1889 rajasulku sulki kuitenkin myös Suomen ja Ruotsin välisen rajan, jolloin monet suvut siirsivät kirjansa lopullisesti yhteen maahan. Tästä sekavasta tilanteesta puhutaan monesti virheellisesti ”maahanmuuttona”. Tosiasiassa ihmiset pysyivät kuitenkin paikallaan ja jatkoivat perinteistä elämäntapaansa valtionrajoista huolimatta, kun taas viranomaisten luetteloissa henkikirjat siirtyivät maasta toiseen.

Tämä on oikeasti mielenkiintoinen kuva silloisesta tilanteesta, ja siihen olisi hyvä saada lisävalaistusta. Ylimenovaiheessa eräät saamelaiset siirtelivät kirjojaan jopa edestakaisin kiertääkseen rajasulun, toinen kiertämiskeino oli turvautua rajan toisella puolella asuviin sukulaisiin joiden huostaan poroelo uskottiin väliaikaisesti. Molempien maiden viranomaisten pyrkiessä ylläpitämään rajarauhaa rajalla näyteltiinkin ikäviä näytelmiä, missä viranomaiset vaanivat rajanylittäjiä ja ottivat talteen tunnusporoja voidakseen sakottaa omistajia laittomasta rajanylityksestä. Henkilöiden siirtyminen viranomaisrekistereissä ilmenee henkilötasolla kirkonkirjoista, ja porojen siirtämisestä lienee siitäkin saatavissa konkreettista tietoa. Kirkonkirjoista selviäisi aika hyvin, missä hiekassa kenenkin esivanhempien luut lepäävät, jos katsotaan tarpeelliseksi selvittää kuka on tulijoiden jälkeläinen ja kuka paikalla aina asuineden jälkeläinen. Minä en sano että tätä pitäisi selvittää, mutta niin saataisiin valaistusta tähän kysymykseen niille, kenelle se on tärkeä, ja sen kautta ehkä turhat kiistat asettumaan. Jos joku suku tai perhe on tullut jostain ja toinen ei, kai siitä voidaan puhua, jos suku on tärkeä. Sekö olisi "tietoisesti rakennettua valheellista propagandaa"? Vai ollaanko Suomessa kuin Amerikoissa, jossa kaikki siirtolaisten jälkeläiset yrittävät johdattaa sukunsa johonkin ensimmäisen siirtilaisaluksen, Mayflowerin, mukana tulleisiin "pyhiinvaeltajiin"? Minulla oli tuttava, joka haki vuosikymmeniä sitten saamelaisia juuriaan Ruotsista. Osoittauti, että esi-isä oli ollut voutina Nasafjälletin hopeakaivoksessa, jossa saamelaisia käytettiin orjatyövoimana. Sen jälkeen puheet saamelaisuudesta vaimenivat. Toinen tuttava haki juuriaan Ahvenanmaalla. Tulihan siellä vastaan kirkonrakentajia ja peräti piispoja, mutta myös merirosvoja. Sukututkimus on sellaista, mutta so what. Suomi-nimisessä puulakissa olemme kaikki samanarvoiset, olipa itse kukin tullut vaikka mistä.

Myöskin viittaukset joidenkin saamelaissukujen yksittäisiin suomalaisiin esi-isiin ovat epäoleellisia, sillä nämä henkilöt ovat menneet naimisiin saamelaissukuihin, jotka ovat säilyttäneet katkeamattoman yhteyden saamelaiskulttuuriin ja kieleen. Yksi suomalainen esi-isä sukupolvien takaa ei riitä suomalaistamaan saamelaissukua, kuten ei myöskään yksi saamelainen esi-isä 1700-luvulta riitä saamelaistamaan suomalaista sukua. Oleellista on sen sijaan yhteys saamelaiskulttuuriin nykypäivänä. Ihmisten jakaminen ryhmiin polveutumisen kautta on mielivaltaista.

Sinänsä varteenotettavia näkökohtia. Ehkäpä myös ihmisten jakaminen alkuperäiskansaan, alkuperäisväestöön, elävän ja kuolleen kulttuurin edustajiin, paljasjalkaisin ja bussin tuomiin on kaiken kaikkiaan mielivaltaista, ainakin jos sillä on tarkoitus luoda eriarvoisuutta. Mutta siitähän ei ole kyse?


3. “Saamelaisuuden on pohjauduttava itseidentifikaatioon”

Väärin. Saamelaisuuden on pohjauduttava itseidentifikaation ja ryhmän hyväksyntään. YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistuksen artiklan 33 mukaan alkuperäiskansoilla on oikeus määrätä omasta identiteetistään tai jäsenyydestään tapojensa ja perinteidensä mukaisesti.

Saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä on kaksiosainen pohjautuen niin itseidentifikaatioon kuin ryhmäidentifikaatioon. Ne ovat puolestaan ehtona äänioikeuden saamiselle saamelaiskäräjävaaleissa. Kyseessä ei siis ole etninen rekisteri, vaan äänestysluettelo. Käsityksemme mukaan se, että saamelaiskäräjälaissa itseidentifikaatio on mainittu saamelaismääritelmän kriteerinä tarkoittaa sitä, että ihmistä ei voida vastoin hänen omaa tahtoaan merkitä saamelaisiksi.

Minun käsitykseni mukaan maininta itseidentifikaatiosta on saamelaiskäräjälaissa aivan muusta syystä kuin pelkästään suojaamassa yksilöä sitä vastaan että hänet yritettäisiin pakko-ottaa saamelaiseksi ja kirjoittaa Saamelaiskäräjien rulliin. Minun vaatimattoman käsitykseni mukaan YK:n kaikkinaisen rotusyrjinnän juurimista koskevan yleissopimuksen seurantakomitea (ICERD) on arvovaltaisessa yleissuosituksessaan numero 8 todennut, että kysymys siitä, kuuluuko henkilö alkuperäiskansaan, on ratkaistava kyseisen henkilön itseidentifikaation perusteella, milloin oikeutusta (justification) päinvastaiselle ei ole.

Saamelaiskäräjät yrittää tulkita tämän ”ellei oikeutusta päinvastaiselle ole” niin, että itse-identifikaatio pitää mieluiten poistaa saamelaiskäräjälaista kokonaan, ja jos se siellä onkin, sille ei ole annettava mitään merkitystä, vaan ainoaksi kestäväksi saamelaisuuden kriteeriksi tulee lakia uudistettaessa jättää ryhmäidentifikaatio perinteisnin tavoin, ja tämä tapa on tietenkin se että Saamelaiskäräjien vaalilautakunta päättää asiasta suvereenisesti. saamelaiskäräjät ja Suomen saamelaisnuoret r.y. sen vanavedessä voivat tietenkin ylläpitää tällaista käsitystään, sen pahempi ICERD:lle. 

Itseidentifikaatiomääritelmää ei voi tulkita irrallaan ryhmäidentifikaatiosta. Yhtä tärkeää kuin itseidentifikaatio on se, että saamelaiset hyväksyvät yksilön saamelaisiksi (ryhmäidentifikaatio). Ryhmäidentifikaatiota toteuttaa saamelaiskäräjien vaalilautakunta.
 
Yksi ongelmia aiheuttavista asioista on juuri tämä että ryhmäidentifikaation toteuttajana on saamelaiskäräjien vaalilautakunta, jonka sitten väitetään olevan se muoto jossa ”perinteinen” ryhmäidentifikaatio tapahtuu. Tekisi mieli sanoa: Absurdia! 

Itseidentifikaatio ei voi olla siis ainoa peruste ryhmään kuulumiselle: saamelaisuus ei ole kuin vaate, jonka voi ottaa pois ja pukea päälle silloin kun huvittaa. Saamelaisen yhteiskunnan perusyksikköjä on ollut perhe, suku ja siida. Syntymällä saamelaiseen sukuun tullaan saamelaisiksi. Suku määrittää, onko ihminen saamelainen vai ei. Ihminen syntyy, kasvaa ja kuolee saamelaisena ja osana saamelaissukua. Saamelaiseksi ei muututa. 

Tämän vuoksi kaikki objektiiviset saamelaisuuden kriteerit ovat sidoksissa alkuperäiskansan ryhmähyväksyntään: ryhmä määrittelee kunakin aikana kansan kielelliset, kulttuuriset ja yhteisölliset tunnusmerkit. Näin ollen vain kansalla on itsemääräämisoikeus päättää, kuka on saamelainen ja kuka ei, eikä tuo päätös kuulu valtaväestölle.



Kaunista, kaunista, mutta käytännössä tämä kaikki on peiteilmaisu sille että päätösvaltaa käyttää Saamelaiskäräjien vaalilautakunta. Suvun vahva asema suhteessa yksilöön varsinkin naimakaupoissa on kylläkin nimenomaan tunturisaamelainen perinne, jonka ulkopuolinen voi halutessaan selittää tarpeella suojata ja mieluiten kasvattaa poropääomaa. Vähemmän varakkaissa saamelaiskulttuurin muodoissa ei ryhmäidentifikaatio ollut yhtä vahvaa, mutta niinpä niissä eläneet suvut ja ihmiset ovatkin muuttuneet puoliverisiksi, vai mikä se sanonta ”korkeasaamelaisissa” piireissä mahtaa olla.

Kaikki ulkopuolelta tulevat määritelmät voi tulkita assimilaatioksi tai sen yritykseksi, mikä kielletään YK:n alkuperäiskansajulistuksessa.


4. “Nykyinen saamelaismääritelmä on liian ahdas ja syrjii kielensä menettäneitä muita saamelaisryhmiä”

Saamelaiset ovat yksi kansa, joka asuu Suomen, Norjan, Ruotsin ja Venäjän alueella. Yhdeksästä saamen kielestä Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: koltansaamea, inarinsaamea ja pohjoissaamea. Suomessa ei ole muita saamelaisryhmiä.

Suomessa on muita saamelaisryhmiä, vaikkakaan ei sellaisia joiden olemassaolon tunturisaamelaiset tunnistaisivat ja tunnustaisivat. Kielen menettäminen yksin ei merkitse saamelaisuuden absoluuttista menettämistä, mutta kun tunturisaamelaiset ovat vanhojen elämänmuotojensa takia olleet eristetympiä, he ovat paremmin onnistuneet säilyttämään kielensä. Sitä on hyvä painottaa.

Saamelaisuudesta tuli haluttu identiteetti vasta silloin, kun paikalliset suomalaiset alkoivat uskoa, että ILO 169 -sopimuksen ratifiointi tai saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaki tulevat parantamaan saamelaisten oikeusasemaa Suomessa. Vielä 1990-luvulla niinkutsuttu lappalaisliike vastusti näkyvästi saamelaisten oikeuksia, kun taas 2000-luvulle tultaessa he ovat ottaneet käyttöönsä uuden taktiikan ja alkaneet tekeytyä itse saamelaisiksi. Etnisten suomalaisten aloittama etnopoliittinen liikehdintä on myös muuttanut retoriikkaansa siten, että he käyttävät mediassa saamelaisten omaa retoriikkaa ja uhriasetelmaa saadakseen valtaväestön sympatiat puolelleen (esim. A-stream Yle1:llä 19.4.2013). He ovat rakentaneet itselleen historian ja tarinan, joka vetoaa kuuntelijoihin: he ovat yhtäkkiä syrjittyjä ja kielensä menettäneitä pakkosulatettuja metsälappalaisia.

Mikähän ryhmä on ensi alkuun rakentanut itselleen historian ja tarinan, joka vetoaa kuuntelijoihin: ”he ovat syrjittyjä ja maansa menettäneitä massoittaisen pakkoassimilointiuhan alaisia saamelaisia”? Toden totta, saamelaiset ”käyttävät mediassa saamelaisten omaa retoriikkaa ja uhriasetelmaa saadakseen valtaväestön sympatiat puolelleen”. Eikä vain valtaväestön, vaan kansainvälisenkin sympatian. Mutta hei, hetkinen: ” he (metsälappalaiset) käyttävät mediassa saamelaisten omaa retoriikkaa ja uhriasetelmaa saadakseen valtaväestön sympatiat puolelleen”. Juurihan saamelaisnuoret ehtivät lausunnossaan todeta, että ”metsälappalaiset” ovat juuri tätä valtaväestöä.

Tosiasiassa tämä ryhmä on saamelaisiksi naamioituneita suomalaisia, joilla ei tunnu olevan intressejä edistää saamelaisten oikeuksia, kieltä ja kulttuuria yhteiskunnassa. No siinähän se tuli. Heidän päämääränsä on estää ILO 169 -sopimuksen ratifiointi, tai sen mahdollisesti tullessa voimaan, päästä saamelaiskäräjien äänestysluetteloon ja vallata saamelaisten kulttuuri-itsehallintoelin. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka 1970-luvulla kiusasivat ja pilkkasivat saamelaisia.

 Eiköhän kulttuurisesti eritytyneet ryhmät saman kansan sisälläkin ole aina kiusanneet ja pilkanneet toisiaan puolin ja toisin. Eihän se hauskaa ole, mutta se on aina ja kaikkialla ollut osa ryhmäidentiteetin rakennusprosessia.

He ovat niitä, jotka ovat nyt varastamassa saamelaisidentiteettiä itselleen mahdollisten maaoikeuksien toivossa.

Kukahan on varastamassa keneltä mitäkin identitettiä? Mitä maaoikeuksiin tulee niin näillä ihmisillähän ne maaoikeudet taitaa kyllä vielä olla, mitä ei Ruotsin kruunu ja Suomen valtio vienyt tilojen muodostuksessa ja myöhemmin isojaossa. Mutta kaipa ne hätäpäissään yrittävät niitä suojella mitä vielä on.

Paradoksaalisesti näiden ei-saamelaisten henkilöiden tarkoituksena on ollut tulla hyväksytyksi saamelaiskäräjien äänestysluetteloon, mutta samalla he vastustavat saamelaisten oikeuksia.

Käsittääkseni nämä henkilöt vastustavat että rekisterisaamelaisille yksin annetaan heidän kustannuksellaan oikeuksia, joihin he katsovat itsensä olevan yhtä oikeutettuja. ILO-sopimuksen perusajatushan ei, ihan noin sivumennen sanoen, ole antaa edes alkuperäiskansoille erityisoikeuksia, vaan taata itse kullekin vanhat oikeudet ja nostaa syrjityt ja sorretut alkuperäis- ja heimokansat taloudellisesti, sivistyksellisesti ja yhteiskunnallisesti pääväestön kanssa samalle tasolle, tahtiin jonka alkuperäiskansa itse valitsee ja tavalla joka ei merkitse heidän assimilointiaan sanan kielteisessä merkityksessä.


5. ”Ei voida tietää, onko Suomessa ILO 169 -sopimuksen tarkoittamaa heimoasteella elävää alkuperäiskansaa. Sen selvittämiseksi on laadittava olosuhdeanalyysi.”

Suomen perustuslain 17 § 3:n mukaan saamelaiset ovat Suomen ainoa alkuperäiskansa. Saamelaisten alkuperäiskansa-asemassa ei ole siis mitään epäselvää. Mitä tulee olosuhdeanalyysiin, Suomen valtio on tilannut nollatutkimuksia saamelaisten maa- ja vesioikeuksista jo vuosikymmenten ajan. ILO 169 -sopimuksen artiklan 35 mukaan sopimuksella ei voida heikentää alkuperäiskansan jo olemassa olevia oikeuksia. Saamelaisten alkuperäiskansa-aseman kyseenalaistaminen olosuhdeanalyysin avulla olisi täten ILO 169 -sopimuksen hengen vastainen. Nyt onkin aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, eli sopimuksen ratifiointiin ja toimeenpanemiseen, mihin Suomi on sitoutunut muun muassa hallitusohjelmassa. 

Ei ole aivan pois suljettua, etteikö Suomen eduskuntaa olisi johdettu harhaan saamelaiskäräjälakia alun perin valmisteltaessa. Mikään ei varmaan huononisi sillä, jos vielä kerran katsottaisiin ovatko Suomen saamelaiset alueellinen alkuperäiskansa joka on säilyttänyt osan tai kaikki sosiaalisista, taloudellisista, kulttuurisista ja poliittisista instituutioistaan. Onko Saamelaiskäräjien vaalilautakunta saamelaisten oma, vanha säilynyt sosiaalinen instituutio, sehän harjoittaa tätä ”perinteistä” ryhmäidentifikaatiotointa? Entä säilyneet poliittiset instituutiot? Jos ei kaikki ole säilyneet, niin edes osa riittää. Onko poronhoito säilynyt perinteinen taloudellinen instituutio? Jos 5 % saamelaisista sitä harjoittaa, niin pääsevätkö kaikki saamelaiset "peesissä" alkuperäiskansalaisiksi? Toisaalta kaikkein ratkaisevin kriteeri sille onko kansa alkuperäiskansa on sen oma identifioituminen alkuperäiskansaksi, eikä se, onko sen esimerkiksi tunnustanut Suomen eduskunta tai EU. Ei myöskään ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa alkuperäiskansan määritelmää, ja ILO ei katso juuri lainkaan alkuperäiskansan menneisyyttä vaan sen nykyistä tilannetta ja olemusta. Tämä sama pätee tosin myös metsäsaamelaisiin. On monta syytä olettaa, että vaikka porosaamelaisten ja metsä- ja kalastajasaamelaisten kulttuurien muodot eroavat toisistaan, molemmat ovat kuta kuinkin samoilla viivoilla mitä tulee siihen ovat ne alkuperäiskansoja ILO:n käsitteistössä, siis sellaisia, joita ILO:n lapsuudessa olisi pidetty säälittävinä tapauksina ja avun tarpeessa olevina, sanalla sanoen "alkuasukkaina". Kun Suomen porolappalaiset on hyväksytty alkuperäiskansaksi ILO:n käsitteistön puitteissa mutta muita Suomessa eläviä saamelaisia ei, syynä tälle on lähinnä se, että toinen ryhmä on osannut hoitaa asiansa, muun muassa lobbaus- ja PR-työnsä paremmin kuin toinen.


6. ”ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin myötä maat siirretään saamelaisten haltuun”
ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyy monia pelkoja, joita on lietsottu vuosikymmeniä. Yksi yleinen harhaluulo on, että sopimus siirtäisi yksityisomistuksessa olevat maat saamelaiskäräjien haltuun.

Toinen vielä yleisempi luulo on, että sopimus siirtäisi niin paljon maan käyttöön liittyvää valtaa Saamelaiskäräjille, että ses aisi käytännössä veto-oikeuden siihen, miten omistajat voivat käyttää yksityisiä maitaan. Liekö harhaluulo? Tämä yksityismaista, mutta entä valtionmaat, joista ei yllä sanota mitään? Aika yleinen luulo on, että Saamelasikäräjien tavoitteena on saada itselleen yksin omistusoikeus ainakin Saamelaisten kotiseutualueella oleviin valtionmaihin, tai niin vahva sananvalta sen hallinnossa, että muut jäisivät oikeuksia vaille. Vielä yksi yleinen harhaluulo, mutta kylläkin reksiterisaamelaisten keskuudessa, on että heille kuuluisi ainakin valtionmaiden omistusoikeus sen kautta, että he ovat niitä jo pitkän aikaa käyttäneet. Norjan maaoikeuden mukaan tällainen alders brug -peruste on olemassa, siis periaate, jonka mukaan nykyaikanakin tapahtuva pitkäikainen toisenkin omistaman käyttäminen luo uuden, rekisteröitävissä olevan käyttöoikeiden tähän maahan. Suomessa tällaista oikeuksien saantoperustetta ei ole.

Tämä osoittaa, että Suomen valtio on epäonnistunut ILO 169 –sopimukseen liittyvässä tiedottamisessa. ILO 169 -sopimuksella ei olisi vaikutuksia yksityisoikeudellisiin maanomistussuhteisiin. 

Aivan, ILO-sopimus ei kumoa yksityisiä oikeuksia eikä luo uusia yksityisiä oikeuksia, jos ei kollektiivisiakaan. Ennemminkin on kyse siitä, että olemassa olevat, perinteiset oikeudet on vahvistettava niiden täydessä laajuudessa, ei niiden yli eikä ali. Tässä voitaisiin kylläkin lähteä filosofoimaan oikeuden ja varsinkin maaoikeuksien olemuksesta, asettaen vastakkain nykyajan jossa itse elämme ja jossa ”alkuperäiskansuutta” tulee tarkastella, ja sen vanhan ajan josta maaoikeuksien perusteita haetaan.

Esimerkiksi Norja on ratifioinut ILO 169 -sopimuksen, minkä seurauksena pohjoisimman läänin Finnmarkin maa-alueista 95 % on siirretty valtiolta 2005 perustetulle Finnmarkseiendomenille, joka koostuu tasapuolisesti saamelaiskäräjien ja valtion edustajista. Norjan esimerkki osoittaa, että valtio voi siis päättää sopimuksen artiklojen toimeenpanemisesta kansallisesti. ILO 169 -sopimuksen käsikirjan ja artiklan 34 mukaan sopimus ratifioidaan aina tapauskohtaisesti valtion ja alkuperäiskansojen neuvotteluprosessin tuloksena.

 ILO:n sopimusta valvova asiantuntijaelin on Norjan kohdalla painottanut, että sopimusta soveltavien ratkaisujen tulee olla alueen kaikkien väestönosien käsityksen mukaan oikeudenmukaisia ja hyväksyttävissä. Miten ihmeessä saamelaiskäräjät ja -nuoret ajattelevat Lapin muiden väestönosien voivan kokea jotkin ratkaisut oikeudenmukaisina, jos ne on kehitelty kabinettineuvotteluissa Suomen hallituksen ja Saamelaiskäräjien hallituksen kesken? Siis oikeasti?


7. ”Saamelaiset ovat rasisteja.”

Saamelaisten vaatimus yksinoikeudesta määritellä saamelaisuuden kriteerit, sisältö ja niiden soveltaminen ei ole keneltäkään pois, koska mihinkään muuhun kansanryhmään ei kohdistu vastaavaa todistustaakkaa. Todistustaakka kohdistuu nimenomaan niihin, jotka identifioivat itsensä saamelaiseksi, mutta joita saamelaisten perinteinen ryhmäidentifiointi, lue Saamelaiskäräjien vaalilautakunta, ei ole hyväksynyt. Rajojen vetäminen itsen ja muiden välille ei ole rasismia. Rasismia on se, kun valtaväestö pyrkii yksipuolisesti määrittelemään marginaalin elin- ja osallistumisehdot, ja vastoin yleistä harhaluuloa Saamelaiskäräjien perustamisesta huolimatta saamelaiset ovat edelleen marginaalissa itseään koskevien asioiden päättämisessä niin kansallisella kuin kunnallisellakin tasolla. 

Eikö Utsjoki ole saamelaisvoittoinen kunta? Millä lailla saamelaisia on syrjitty Enontekiön ja Inarin kunnan kunnallisessa demokratiassa? Onko heiltä esimerkiksi evätty rekisteröityminen kunnallisten elinten vaaliluetteloon? Eivätkö he saa asettaa ehdokkaita ja äänestää valtiollisissa vaaleissa?

Väitteet saamelaisten valtaväestöä kohtaan harjoittamasta rasismista ovat täten perättömiä ja asiattomia. 

Liekö tällaisia väitteitä esitetty? Itse olen huolissani nimenomaan siitä rasistisesta syrjinnästä jonka saamelaisten enemmistö kohdistaa itsestään kulttuurisesti poikkeaviin saamelaisiin. Ehkä vielä enemmän olen huolissani siitä, että Saamelaiskäräjät haluaa kehittää järjestelmää, joka minusta vaikuttaa etniseltä itsesegregaatiolta, vapaaehtoiselta marginaaliin vetäytymiseltä. Kielellisen vähemmistön edustajana ymmärrän täysin saamelaisten erillisratkaisujen tarpeen, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Yleismallin tulisi vaatimattoman mielipiteeni mukaan olla, että kielelliset ja kulttuuriset erityistarpeet toteutetaan yhteisissä ratkaisuissa, milloin oikeutusta päinvastaiselle ei ole. 


8. ”Alkuperäiskansan oikeudet eivät saa polkea valtaväestön oikeuksia.”

Saamelaisilla ei ole samoja oikeuksia kuin suomalaisilla. Muutaman esimerkin mainitaksemme, saamelaisilla ei ole oikeutta käydä kouluaan saamen kielellä kaikkialla Suomessa (eivät voi suomenruotsalaisetkaan), saamelaiset eivät voi vapaasti harjoittaa itsemääräämisoikeuttaan (mitä se sitten tässä tarkoittaakin), saamelaisella poronhoidolla ei ole suojaa Suomen lainsäädännössä (tämä voitaisiin ehkä järjestää) eivätkä saamelaiset saa korvauksia heidän perinteisesti asuttamiensa maiden haltuunotosta ja tuotoista.

Kyllä saamelaisialla on samat oikeudet kuin muilla suomalaisilla. Ja kyllä he saavat korvauksia jos heidän perinteisesti asuttamaansa, heidän yksityisesti omistamaansa maata pakkolunastetaan yleiseen tarkoitukseen. Jos perinteisesti asutetuilla mailla taas tarkoitetaan valtionmaita, niin saamelaiset eivät saa niiden haltuunotosta tai tuotoista korvauksia muulla tavalla kuin muutkin suomalaiset, eli valtion kassan kautta. Miksi pitäisi?

Mitä tulee laidunmaihin korvausten saamattomuuteen, se johtuu siitä että porosaamelaisilla ei ole omistusoikeutta porojensa laidunmaina käyttämiinsä maihin. Kohtuullinen kompensaatio tästä on, että saamelaiset, kuten muutkin poronomistajat Suomessa, ovat jo aika kauan saaneet laiduntaa porojaan muiden omistamilla mailla, olipa omistaja valtio tai yksityinen. Kaivannaisteollisuuden ehdoista ja tuotoista olisi kyllä syytä keskustella vakavasti, mutta se ei ole yksin saamelaisten ongelma tai asia.

Valtaväestön oikeudet on sen sijaan turvattu monilla eri kansainvälisillä sopimuksilla. Väite osoittavat heikkoa tietämystä ihmisoikeuksista. 

Nyt menee höpöhöpön puolelle. Suomi ei ole solminut ainuttakaan kansainvälistä sopimusta jossa olisi erityisehto tyyliin ”Mitä tässä sopimuksessa sanotaan, ei koske saamelaisia”. Väite osoittaa heikkoa ihmisoikeuslainsäädännön ja Suomen solmimien kansainvälisten sopimusten tuntemusta.

Kansainvälisten alkuperäiskansasopimusten, kuten ILO 169 -sopimuksen tarkoituksena on tuoda alkuperäiskansan oikeudet samalle tasolle kuin valtaväestön oikeudet. 

No juuri näin. Kunpa tämä sisäistettäisiin puolin ja toisin niin päästäisiin ratifioimaan ja sopimaan soveltamisesta rakentavassa keskustelussa ja yhteistyössä.


Lopuksi

Se, miten pieni etnisistä suomalaisista koostuva joukko voi muuttaa historian mieleisekseen, keksiä itselleen identiteetin ja saada ihmiset uskomaan sepitettyihin tarinoihin, osoittaa suomalaisten puutteellisen tietämyksen saamelaisista. 

Se, miten pieni etnisistä saamelaisista koostuva joukko voi muuttaa historian mieleisekseen, keksiä itselleen identiteetin ja saada ihmiset uskomaan sepitettyihin tarinoihin, osoittaa saamelaisten puutteellisen tietämyksen itsestään, metsäsaamelaisista ja suomalaisten narutettavuudesta.

Tämän vuoksi esimerkiksi korkeimmalla hallinto-oikeudella ei voi olla tarpeeksi tietoa saamelaisten ryhmäidentifikaation kriteereistä toimiakseen saamelaiskäräjien vaaliluettelon viimeisenä muutoksenhakuasteena. 

KKO viimeisenä muutoksenhakuasteena on välttämätön yksilön oikeussuojan takia niin kauan kuin saamelaismääritelmä on liian kapea ja niin kauan kuin päätösvaltaa saamelaiseksi hyväksymisessä ei ole siirretty Saamelaiskäräjien vaalilautakunnalta lähemmäs ruohonjuuritasoa. Ratkaisuna näen itse Saamelaiskäräjien rakenteen muuttamisen niin että se kykenee edustamaan tunturisaamelaisten lisäksi muita saamelaisuuden muotoja. Oikeastaan ainoa vaihtoehto tälle on, että Saamelaiskäräjät jatkavat pelkästään tunturisaamelaisten itsehallinto- ja edustuselimenä, ja muut saamelaisryhmät järjestäytyvät muodostaen omat elimensä.

Tiedonpuute ei myöskään saa kostautua meihin saamelaisiin, sillä niin päättäjien kuin toimittajien vastuulla on ottaa asioista selvää sekä kuunnella myös saamelaisia heitä koskevissa asioissa. Huolestuttavaa koko saamelaismääritelmäkeskustelussa on se, että asiantuntijoina siinä esiintyvät kaikki muut kuin itse saamelaiset. Tavalliset saamelaiset saavat näissä keskusteluissa harvoin puheenvuoroa, kun saamelaisuudesta puhuvat “tutkijat” ja muut “asiantuntijat”. Emmekö me ole asiantuntijoita itseämme koskevissa asioissa?

Äänessä olleet ”tutkijat” ja muut ”asiantuntijat” ovat pääsääntöisesti olleet Saamelaiskäräjien kotitutkijoita, jotka ovat tuottaneet käräjien tarvitsemia lausuntoja. Viime aikoina tosin on esiintynyt myös heidän värväämänsä pääosin arvovaltaisten tutkijoiden muodostama tukijoukko, sellainen, jota joku on joskus historiassa luonnehtinut hyödyllisiksi idiooteiksi. Sanonnalla ei luonnollisestikaan ole viitattu heidän älyynsä, joka epäilemättä on korkealla tasolla, ei tieteellisiin meriitteihin, joita useimmilla on, toisilla vaikka muille jakaa, eikä liioin ole viitattu heidän moraaliinsa tai hyvään tahtoonsa ja tarkoitukseensa, koska nekin ovat useimmilla korkealla tasolla. Ilmaisu ”hyödyllinen idiootti” tulee siitä, että enemmän tai vähemmän fakkiutunut akateeminen ihminen tulee tietyntyyppisen ammattisokeutensa vuoksi antaneeksi nimensä ja tittelinsä sellaisen asian palvelukseen, johon ei ole ymmärtänyt paneutua niin syvällisesti kuin mitä se olisi vaatinut ennen kuin vetäisee nimen ja tittelin vetoomuksen alle.

Suomen saamelaisnuoret vaatii, että Suomen saamelaiskäräjillä on YK:n alkuperäiskansajulistuksen artiklan 33 mukaisesti viimekätinen oikeus päättää ryhmään kuulumisesta ja sen kriteereistä, kuten Norjassa. Onko Norjassa vastaavaa ongelmaa, että siellä olisi suuri joukko itsensä saamalaisiksi kokevia ihmisiä, joilla on asiasta erilaista näyttöä, mutta joita sikäläiset saamelasikäräjät on sulkenut ulkopuolelleen? Saamelaiskäräjien tilaama laskelma viitoittaa, että yli neljä sukupolvea ylittävä polveutumiskriteeri, jolle perustuu myös KHO:n päätös (2011:81) hyväksyä saamelaiskäräjien hylkäämät hakijat vaaliluetteloon, voisi johtaa äänioikeutettujen paisumisen yli 15 000 henkilöön.

Kun viimeksi näin nuo laskelmat, jotka filosofian tohtori, dosentti Tapani Matala-aho Oulun yliopiston Matemaattisten tieteiden laitokselta laati Saamelaiskäräjien tilauksesta, potentiaalisten lisäsaamelaisten määrä koko Suomessa oli 4 610 henkilöä, mistä professori huomautti että se oli vain alaraja. Laskemalla yhteen nykyisten saamelaisten määrän, joka professorin mukaan on ” 9919-4=9915” ja nuo 4 610 potentiaalista saamelaiseksi hakijaa päädytään tosiaankin jos ei nyt yli 15000 henkilöön, niin kuitenkin lukuun 14 525, jonka voi pyöristää 15 000:ksi. 

Ei kuitenkaan pidä unohtaa professorin asiantuntijalausuntoon sisältyvää laskentamallia B, jonka laatiminen sisältyi Saamelaiskäräjien tälle asiantuntijallee laatimaan toimeksiantoon. Mallissa B päädytään lopputulokseen että Suomessa on yli puoli miljoonaa potentiaalista saamelaista, mikäli saamelaiseksi katsotaan jokainen jolla on yksikin lapinveroa maksanut esivanhempi. Toisenlaisilla laskentamalleilla, joiden perusteet oikeastaan sisältyvät mainittuun asiantuntijalausuntoon, samoin kuin geenitutkimuksilla voitaneen päästä jopa yli kahteen miljoonaan potentiaaliseen saamelaiseen pelkästään Suomessa.

Tämän seurauksena saamelaiset, joilla on katkeamaton yhteys kulttuuriinsa ja kieleensä, jäisivät huomattavaan vähemmistöasemaan saamelaiskäräjillä.

Saamelaiskäräjät on tarvinnut laskelmia ja lukuja yksinkertaisesti vain pelotellakseen omaa tokkaansa ja osoittaakseen muille miten mahdottomaan tilanteeseen pienikin saamelaismääritelmän muutos vie. Norjan saamelaiskäräjävaalien edellä nuoret saamelaisaktivistit hakivat turuilla ja toreilla lisää äänestäjiä sikäläisen hiukan väljemmän saamelaismääritelmän avulla, mutta ryntäystä ei syntynyt. Mahtaisiko Suomessa olla edessä sellainen ryntäys saamelaisrekis--- siis Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon että nykyiset rekisterisaamelaiset tallautuisivat sen jalkoihin kuin jäkälä ylisyötetyllä laitumella? Uskallan epäillä. 

Tämän seurauksena saamelaiset, joilla on katkeamaton yhteys kulttuuriinsa ja kieleensä, jäisivät huomattavaan vähemmistöasemaan saamelaiskäräjillä. Ihmisellä, joka perustelee ryhmään kuulumista kaukaisella historiallisella polveutumisella, ei voi olla elävää yhteyttä tämän päivän saamelaisuuteen. Saamelaismääritelmän laajentaminen vesittäisi saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon legitimiteetin ja johtaisi assimilaatioon.
 
Saamelaiskäräjien legitimiteettiongelma on siinä, että se saamelaismääritelmän kapeudesta johtuen ei edusta kaikkia Suomen saamelaisia.

Saamelaisten itsemääräämisoikeuden perusteella tulisi saamelaiskäräjillä olla oikeus päättää saamelaismääritelmän kriteereistä saamelaiskäräjälain uudistamisprosessissa.
Muuten kävisi, mutta jos määritelmä on alun perin ollut liian kapea ja tuolla määritelmällä saamelaisiksi hyväksytyt vahtivat mustasukkaisesti asemaansa toimien itse portinvartijoina, legitimiteettivaje on sementoitu jatkumaan ikuisesti.

Suomen saamelaisnuoret vaatii, että Suomen valtio aloittaa neuvottelut ILO 169 -sopimuksen ratifioinnista oikeusministeriön johdolla. Suomen saamelaisnuoret muistuttaa, että Suomi on vuoden 2012 ihmisoikeusneuvoston yleismaailmallisessa määräaikaistarkastelussa (Universal Periodic Review) luvannut, että ILO 169 -sopimus ratifioidaan vuoteen 2015 mennessä.

”Oikeusministeriön johdolla”. Kuuluuhan saamelaisasiat Suomessa oikeusministeriölle, mutta eikö siellä ole oikeusministerinä tämä Anna-Maja Henriksson (RKP). Ja hänen kanssaan neuvottelisi Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi (RKP)? Ja mukaan neuvotteluihin ei otettaisi kuin muutama Näkkäläjärven uskottu. Lausunnon voisi tietenkin antaa vähemmistövaltuutetu Eva Biaudet (RKP). Lapin muilta väestöryhmiltä ei kysyttäisi mitään.

Haluamme myös muistuttaa, että saamelaisvastaisilla väittämillä on konkreettiset seuraukset tavallisten ihmisten elämään: ne voivat yllyttää sanalliseen ja fyysiseen väkivaltaan saamelaisia kohtaan. Haluamme muistuttaa Suomen valtiota, että lausunnossamme esittelemät väittämät ovat rasistisia hyökkäyksiä saamelaisia kohtaan, ja niillä on konkreettisia vaikutuksia meidän saamelaisnuorten tulevaisuuteen: pahimmillaan ne voivat johtaa saamelaisten assimilaatioon Suomessa, ja sitä Suomi sivistysvaltiona tuskin haluaa. 

Assimilaatio suomalaisuuteen ei kylläkään olisi niitä kohtaloista kovimpia, mutta näin suomenruotsalaisena ja suomalaisena uskaltaisin sanoa että ei sitä tässä olla ajamassa. No minä ainakaan en. Saamelaiskäräjien ja Saamelaisnuorten johtajista muutamat näyttävät ihan itse jo assimiloineen itsensä poliittisesti Ruotslaisen kansanpuolueeseen. Mielenkiintoista kyllä Saamelaiskäräjien suhde kaikkiin saamelaisiin on samanlainen kuin RKP:n suhde kaikkiin suomenruotslaisiin. Kumpikin katsoo edustavansa koko populaatiotaan, mutta eivät ne sitä tee. Kumpikin hoitaa tietyt vähemmistön etujen ajamiseen liittyvät tehtävät hyvin, mutta sitten niitten politiikassa on piirteitä joita eivät kaikki niele, kuten valtapolitiikka ja kabineteissa viihtyminen. Varsinkin viimeksimainitussa asiassa SK ja RKP ovat todella löytäneet toistensa.

Tämä olisi myös räikeässä ristiriidassa YK:n alkuperäiskansajulistuksen artiklan 8. kanssa, jonka mukaan ”alkuperäiskansoilla ja niihin kuuluvilla yksilöillä on oikeus siihen, ettei niitä pakkosulauteta eikä niiden kulttuuria tuhota”.
 
Kuulostaa siltä, kuin elettäisiin aikoja jolloin Saamelaiskäräjiä oltaisiin vasta luomassa ja saamelaisten pakkoassimilointi valtakulttuuriin olisi täydessä vauhdissa.

Olen varoittanut ratkaisuista joilla saamelaiset segregoivat itsensä erilleen suomalaisesta yhteiskunnasta ja alueensa muusta väestöstä. Sellaisia rakenteita on suhteellisen helppo luoda, mutta vaikeampi purkaa. Pääväestön kulttuurista eroavan kulttuurin turvaaminen onnistuu kyllä hiukan vähemmällä.