"Altan tapahtumia" muistellen

Altan tapahtumat on yksi nimitys saamelaisten ja Norjan valtion väliselle pitkäaikaiselle konfliktille, jossa saamelaiset tukijoineen vastustivat pohjoisimmassa Norjassa, Finnmarkin läänin länsiosassa sijaitsevan Alta-joen valjastamista vesivoimakäyttöön. Altan tapahtumat eivät olleet Norjan nykyisen saamelaislainsäädännön pohjimmainen syy, mutta kylläkin liikkeelle sysääjä. Siksi kriisin päävaiheeton hyvä kerrata.

Vesivoimahankkeen suunnittelu käynnistyi 1968, vuotena jolloin Eurooppaa ravisuttivat laajat protestit ja niiden hajottamisesta seuranneet mellakat. Julkisuuteen vuotaneiden suunnitelmien mukaan veden alle joutuisi saamelaisvaltainen Masin kylä kirkkoineen sekä porojen laidunmaita.

Vuonna 1970 hanketta vastustavat kansalaiset perustivat toimintakomitean. Vesivoima- ja energiaviraston julkaisivat suunnitelmansa 1970 ja jättivät hankeanomuksen 1974. Suunnitelmia oli muutettu sen verran että itse Masin kylä ei enää ollut uhattuna. Vuonna 1978 vastustajat laajensivat organisaatiotaan ja seuraavana vuonna he ilmoittivat tarvittaessa turvautuvansa kansalaistottelemattomuuteen.

Kesän 1979 aikana vastustajien protestileirillä vieraili yli 6 000 henkilöä. Rakennushanke käynnistettiin tierakennustöillä, jonka vastustajat pysäyttivät asettumalla koneiden eteen. 

Väkivallattoman protestin yhteydessä poliisi pidätti 92 mielenosoittajaa. Seuraavaksi joukko saamelaisia pystytti kodan Norjan parlamenttitalon eteen aloittaen nälkälakon, toimitettuaan sitä ennen vaatimuskirjeen hallitukselle. Lakon kestettyä viikon noin 200-päinen poliisijoukko hajotti Oslossa noin 250-päisen mielenosoittajajoukon, pidättäen rytäkässä muun muassa pari professoria.

Nälkälakko päättyi, kun hallitus päätti keskeyttää tietyöt väliaikaisesti kuullakseen saamelaisia poronomistajia. Lehdistökonferenssissa pääministeri Oddvar Nordli käytti käsitettä ”saamelaisten legitiimit oikeudet”. Legitiimi on tässä yhteydessä ymmärrettävä niin että se tarkoitti jotakin mikä on oikeutettua ja pitäisi olla lakiin kirjattuna, vaikka ei ollut.

Loppuvuonna 1979 hallitus ilmoitti että vesivoimahanke käynnistetään uudestaan. Vastustajat perustivat uuden leirin, jonka noin 600-päinen poliisijoukko hajotti uutenavuonna 1981. Kyseessä oli sodanjälkeisen Norjan suurin poliisitoimi. Pari viikkoa myöhemmin poliisi pidätti noin 800 mielenosoittajaa ja Oslossa alkoi uusi nälkälakko. Rakennustyöt jatkuivat loppusyksyllä ja joulukuussa mielenosoittajat ilmoittivat pitävänsä viimeisen protestinsa.

Alkuvuonna 1982 kaksi saamelaista jo kolmas, tuntemattomaksi jäänyt henkilö yrittivät räjäyttää voimalaitoshankkeeseen liittyvän sillan. Ennenaikaisesti lauennut räjähdyspanos vei yhdeltä räjäyttäjältä käden ja silmän. Vaikka räjäytysyritys oli teknisesti avuton ja päättyi onnettomasti, sen symboliarvo oli vahva. Vahingoittunut sabotööri oli Kautokeinon vuoden 1852 uskonnollista leimaa kantavan kapinan johtajana teloitetun Mons Aslaksen Sombyn jälkeläinen.

Voimala käynnistettiin vuonna 1987. Kaksi vuotta myöhemmin uusi pääministeri Gro Harlem Brundtland myönsi, että rakennushanke ei ollut alun perinkään välttämätön, mutta siitä oli muodostunut arvovaltakysymys Norjan valtaapitäville. Hankkeella oli kuitenkin seurauksia, johon nämä eivät olleet lainkaan pyrkineet: vihreä liike löi itsensä läpi Norjassa ja saamelaisten vaatimus itsehallinnosta saavutti laajaa vastakaikua.

Kun lopputulema on tiedossamme, voimme harrastaa jälkiviisautta. Norjan hallitus saavutti vesivoimahankkeen läpiajamisella sen että puoliturha hanke toteutui, ja lisäksi sen, että valtion oli pakko ryhtyä tarkistamaan suhtautumistaan saamelaisiin ja kehittämään saamelaislainsäädäntöä. Hankkeen vastustajat eivät saavuttaneet tavoitettaan sikäli, että hanke toeteutettiin, vaikkakin hiukan korjatussa muodossa. He sysäsivät kuitenkin liikkeelle yhteiskunnallisen  mobilisaation ympäristön ja alkuperäiskansan oikeuksien puolesta jättäen näin pysyvän jäljen Norjan historiaan.