Tenon sopimus Kiss My Ass

Jouni Kitti on tuonut esille kantansa Tenon uudesta kalastussopimuksesta mm. Kansallisen kivääriyhdistyksen eli Suomen NRA:n verkosivuilla. Kirjoituksessa Kitti pohtii, onko toiveita siitä että Aslak Juuson ja Pentti Pieskin hiljan oikeuskanslerille jättämällä valituksella olisi mahdollista vaikuttaa sopimuksen sisältöön. Kantelun mukaan Suomen valtio on laiminlyönyt lakisääteisen velvollisuutena kuulla saamelaisten näkemyksiä asiassa joka koskee näiden elinkeinoja, joka on osa saamelaiskulttuuria.

Kitti toteaa kylläkin kirjoituksessaan, että Tenon uusi kalastussopimus ja kalastussääntöehdotukset mullistavat vuosisatojen aikaista perinnettä, joka liittyy Tenojoen lohenkalastukseen ja kalastuskulttuuriin. ”Tenojoki muodostaa laajalla vaikutusalueellaan saamelaisväestön taloudellisen olemassaolon keskeisen edellytyksen. Ennen karjatalouden nousua keskeiseksi elinkeinomuodoksi rakentui alueen paikalleen asettuneen saamelaisväestön eläminen lohenkalastuksen ja metsästyksen perustalle. Näin oli laita nimenomaan niiden saamelaisten kohdalla, jotka eri syistä eivät harjoittaneet porotaloutta pääelinkeinonaan.”

Tästä Kitti kuitenkin siirtyy todistelemaan, että suurin osa Tenojokeen laskevista lohipitoisista joista ja Tenon pääväylän lohenpoikastuotantoalueista sijaitsevat Norjan puolella, ja että maiden välinen pääväylän osuus ei juuri ole poikastuotantoaluetta. Kitti perustaa kantansa tutkittuun tietoon, onhan Kitti alan ammattimies, jonka ominta alaa ovat olleet juuri lohikalojen kutualueisiin liittyvät kenttätutkimukset. Olisiko kuitenkin niin, että hänen näkökulmansa jää tässä kapeaksi? Jouni Kitti on tunnetusti ottanut saamelaisen nationalismin silmätikukseen. Sen aiheuttamia perspektiiviharhoja välttääkseen hän näkyisi Tenon kalastussopimusasiassa supistaneen näkökulmansa biologisen koulutuksen omaavan kalastusmestarin näkökulmaan. Tämä on saanut hänet hyväksymään Suomen ja Norjan hallitusten välillä neuvotellun uuden sopimuksen, jos ei nyt riemulla, niin kuitenkin tosiasiana jota vastaan ei kannata pullikoida: Kutuvaltioperiaatteen perusteella Suomella ei juuri ole asiassa sananvaltaa, ja Suomen puolen saamelaisilla tai saamelaisilla ylipäätänsäkään ei senkään vertaa.

Kitin lailla olen itsekin, ehkä ensimmäisten joukossa, tarkastellut saamelaista nationalismia kriittisestä näkökulmasta. Olen toisaalta vakuuttanut, että en ole mitenkään saamelaisvastainen, kritiikkini on kohdistunut vain vahingollisina näkemiini ilmiöihin, kuten historian väärentämiseen ja Suomen nykyisen alueen pohjoisimman osan todellisen alkuperäiskansan syrjintään.

Avataanpa siis näkökulmaa Tenon kalastussopimukseen. Vaikka kutuvaltioperiaate on kansainvälisesti hyväksytty, saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksien yli on selvästi kävelty uutta sopimusta sorvattaessa. Kutuvaltioperiaate kaikessa kunniassaan, mutta Tenon lohen antaman taloudellisen hyödyn ja kalastuskulttuurin liian epätasapainoinen jakaminen kansallisvaltioiden toimesta ja niiden välisen rajan mukaan vahingoittaa saamelaisia etuja. Norjan puolen saamelaisille, jotka osin hyötyvät uudesta sopimuksesta Suomen puolen saamelaisten kustannuksella, välitön hyöty edustaa lyhytaikaista etua joka saadaan pitkän tähtäimen edun kustannuksella. Rajan molemmin puolin asuvien saamelaisilla olisi täysi syy ajaa etujaan yhdessä, eikä antaa pääväestön hallitusten harjoittaa ”hajota ja hallitse” -taktiikka jakamalla etuja epätasaisesti kansallisvaltioiden rajan molemmin puolin.

Kitti on mielestäni tarkastellut asiaa liian suppeasti myös siinä, ettei hän näe kansallisvaltioiden neuvottelujen takaa neuvotteluja ohjaavien hallitusten politiikkaa. Norjaa vuodesta 2013 lähtien johtanut pääministeri Erna Sohlberg on koostanut vähemmistöhallituksensa oikeistopuolueen ja edistyspuolueen ministereistä. Vähemmistöhallitus pysyy vallassa vasemmistopuolueen ja kristillisen kansanpuolueen parlamentaarisen tuen turvin. Hallitusta ja sen politiikkaa voi luonnehtia vapaamielis-oikeistolaiseksi. Kalastusasioista vastaava ministeri Monica Mæland edustaa oikeistopuoluetta. Kalastushallintoa hoitaa Norjassa Fiskeridirektoratet (suom. kalastushallitus), mutta Suomen maatalousministeriön vastapuolena maiden välisissä neuvotteluissa on ollut Norjan ilmasto- ja ympäristöministeriö. Ministeriötä johtaa vuoden 2015 lopusta alkaen Vidar Helgesen. Helgesen on ammattidiplomaatti, jolla on taustaa oikeistopuolueen nuorisojärjestössä.

* * *

Aivan sivuhuomautuksena todettakoon, että vuonna 2013 uutisoitiin Norjan nykyisen kalastusministerin edeltäjän ansainneen kuutisen miljoonaa kruunua lohenkasvatusyhtiö Sinkaberg-Hansen AS:stä, josta ministeri omisti yli 10 prosentin osuuden. Hänen alaisenaan toiminut kalastushallituksen johtaja Liv Holmefjord oli vuorostaan ansainnut kolmisen miljoonaa lohenkasvatusyhtiö AS Bolaks:in kautta, josta hän omisti tuolloin 8,3 prosenttia. Tämä eturistiriita oli ollut hallituksen tiedossa jo kun Holmefjord nimitettiin virkaansa vuonna 2008, eikä se estänyt nykyistä hallitusta nimittämästä Holmefjordia uudelle kuusivuotiskaudelle vuonna 2014.

* * *

Tenojoen valuma-alue on Pohjois-Atlantin lohelle tärkeä, ehkä tärkein poikastuotantoalue. Jokialueen vuotuiset lohisaalit vaihtelevat 70 tonnista 250 tonniin, mikä vastaa noin 50‒60 000 lohiyksilöä. Merikalastuksen eri menetelmin pyydetään vuosittain noin 130 tonnia Tenon tuottamaa lohta. Tenon lohen osuus kaikesta Finnmarkin rannikolla merestä pyydetystä lohesta on noin 65 prosenttia. Vuono- ja merikalastuksen näkökulmasta jokivarren saamelaisten ja muiden kalastajien kalastus ja näiden käyttämät pyyntimenetelmät edustavat historiallisia jäänteitä ja pahimmillaan tuholaistoimintaan rinnastuvaa luonnonvarojen väärinkäyttöä. Lyhyemmin: käynnissä on poliittinen kamppailu taloudellisesti tärkeästä rajallisesta luonnonvarasta.

Rajallisena luonnonvarana Tenon lohelle on kuitenkin ominaista se että kyseessä on uusiutuva luonnonvara. Kestämätön hyödyntäminen heikentää tai tuhoaa sitä, kestävä kehitys voi vahvistaa lohikantaa. Valtiosopimuksin ja kalastussäännöllä voidaan säädellä hyödyntämistä, ja myös kenen toimesta ja missä kala korjataan saaliiksi. Tässä saamelaiset ovat heikoilla.

Norjan hallituksen ja maan saamelaiskäräjien välit eivät ole parhaat mahdolliset. Leimallista on, että kun hallitus hyväksyi menopuoleltaan ennätyssuuren valtionbudjetin, hallitus on jäädyttänyt saamelaisiin tarkoituksiin korvamerkityt määrärahat vallitsevaan tasoon. Käräjien määrärahat kasvoivat budjetissa 1,4 prosenttia, mutta koska yleinen hinta- ja palkkataso on noussut 2,5 prosenttia, Norjan saamelaiskäräjien käyttöön jää vähemmän rahaa kuin edellisinä vuosina. Samaan aikaan hallitus on jaellut auliisti rahaa oikealle ja vasemmalle sinänsä hyviin tarkoituksiin.

Entä Suomen valtion ja saamelaiskäräjien välit? Tunnetusti ne eivät ole kovin lämpimät. Suomen saamelaiskäräjien sittemmin eronnut ”presidentti” arvosteli kömpelösti presidentti Niinistöä, eduskunta äänesti nurin entisen oikeusministerin ja saamelaiskäräjien neuvottelemat ILO:a ja saamelaiskäräjälain uudistamista koskevat lakihankkeet. Ei ole vähänkään liioiteltua sanoa, että sen jälkeen käräjät ovat olleet avoimesti sotajalalla valtiota vastaan, toki vain tiedotussodassa ja poliittisessa taistelussa. Eipä se ILO 169-mielenosoitus presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla juuri liene saamelaisaktivistien ja presidentin välejä lämmittänyt.

Suomen nykyisen hallituksen pääministeri, maatalousministeri ja ympäristöministeri edustavat kaikki keskustapuoluetta. Henkilökohtaisesti kunnioitan eräällä tasoa laestadiolaista liikettä sekä sen aikoinaan aikaansaaman herätyksen takia että siksi, että kyseessä on vahva lappilainen perinne. Hetkittäin olen tuntenut, että keskustalaisuus ei olisi minulle täysin vieras. Lapissa poliittista valtaa etenkin kunnallisella tasolla pitää kuitenkin käsissään kulissien takainen laestadiolais-keskustalainen koalitio, jonka vaikutusvaltaa voisi pahimmillaan verrata mafiaan, vaikka toiminta pysyykin laillisuuden puolella. Tämä suuntaus on ollut saamelaistenkin keskuudessa suosittu. Saamelaisten lienee kuitenkin koko lailla turhaa odottaa edellä mainitulta keskustalaiselta ministerikolmikolta kovin suurta panostusta saamelaisten etujen puolustamiseen, eritoten asiassa jossa liossa ovat myös ei-saamelaisten kalastajien ja varsinkin turistikalastajien pyydykset.

* * *

Mahtaisiko kutuvaltioperiaatteen mekaaninen soveltaminen jättää Suomen puolen saamelaisille montaakaan Tenon lohta? Olisiko saamelaisilla tai ylipäätään jokivarren Suomen puoleisilla asukkailla joitakin erityisoikeuksia? Otetaanpa tähän kansainväliseksi vertailukohdaksi USA:n Wisconsinin osavaltion Ojibwa-intiaanien, tai niin kuin poliittisesti korrekti nykytermi kuuluu, syntyperäisten amerikkalaisten kalastusoikeuskiista ja sen ratkaisu.

Vusoina 1837, 1842 ja 1854 ojibwat (Ojibwe, Chippewat) solmivat USA:n hallituksen kanssa rauhansopimukset, joissa heimo luovutti maansa liittovaltiolle. Vastasuorituksena ojibwat saivat rahaa ja lupauksen jonka mukaan he saavat jäädä asumaan osavaltioon. Osavaltion hallinto ei tunnustanut että alkuperäiskansan jäsenillä olisi alkuperänsä perusteella minkäänlaisia metsästys- ja kalastusoikeuksia reservaattiensa ulkopuolella.

Siirrymme lähemmäs omaa aikaamme. Muille kuin ojibwoille kalastuksesta oli muodostunut vapaa-ajan toimintaa jolla oli tärkeä merkityksensä osavaltion väestölle ja matkailuelinkeinolle. Vuonna 1974 kaksi heimon jäsentä ryhtyi tietoisesti elvyttämään heimon perinteistä kevätkudun aikaista tuulastusta, pääsaaliina kuhan sukuinen walleye. Koska kalastaminen tapahtui reservaatin ulkopuolella, sheriffi tiukkasi heiltä kalastuslupia. Miehet näyttivät taskussaan olevia kopioita heimon ja liittovaltion sopimuksista. Sheriffi viis veisasi papereista ja pidätti miehet.

Alioikeudessa Kalastajat tuomittiin kalan rauhoitusaikana tapahtuneesta kalastamisesta. Juttu kulki oikeusasteiden välillä, kunnes liittovaltion tuomari vuonna 1987 totesi, että ojibwoilla oli oikeus hyödyntää käytännöllisesti kaikki luovuttamallaan alueella olevia luonnonvaroja kohtuullisessa määrin henkensä pitimiksi. Tuomarin mukaan liittovaltion kalastusviranomaisilla oli oikeus perustelluista syistä säädellä kalastusta, mutta ojibwoilla oli etuoikeus oman säätelyjärjestelmän luomiseen.

Virkistyskalastajat reagoivat päätökseen rajusti. Uhkaavat ja väkivaltaiset väkijoukot ahdistelivat kevättuulastajia paikallisten järjestysviranomaisten puuttumatta pahemmin asiaan. Väkijoukkojen käytös ei rajoittunut uhkailuihin, vaan kalastajia heiteltiin kivillä, pulloilla ja olutpurkeilla ‒ kunhan viimeksi mainittujen sisällöstä oli ensin haettu rohkaisua. Tavanomainen taktiikka oli estää kalastajia palaamasta maihin saaliineen. Ahdistelijoiden tunnukset olivat avoimen rasistisia, kuten ”Keihästä intiaani, pelasta kala”. Kun asetelma ja siihen liittyvät tapahtumat saivat laajaa julkisuutta, liitto- ja osavaltiotason oikeus- ja järjestysviranomaisten ryhtyivät puuttumaan alkuperäiskansan jäseniin kalastuksen vuoksi kohdistuviin väkivaltaisuuksiin ja uhkailuihin ja turvaamaan ojibwojen oikeuden harjoittaa perinteistä kevätkalastustaan. Ojibwojen ilmoittaessa milloin ja missä he aikovat käyttää tuulastusoikeuttaan, paikalle lähetettiin satojakin mellakkavarusteisia poliiseja suojelemaan alkuperäisasukkaita väkijoukoilta.

Koska osavaltion kalastusviranomaiset eivät suostuneet neuvottelemaan ojibwojen kanssa, nämä harjoittivat kalastustaan parhaiksi katsomissaan järvissä. Tämä ei aina ollut kalakantojen kannalta paras ratkaisu. Vastakkainasettelun ja väkivaltaisuuksien kärjistyessä kalastusviranomaiset asettivat vapaa-ajan kalastajille saaliskiintiöt jotka synnyttivät käsityksen että kalakannat ovat vaarassa, ja että tämä johtuu intiaanien harjoittamasta kalastuksesta. Liittovaltion ja alueellisten kalastusviranomaisten yhdessä ojibwojen kanssa toteuttama tutkimus kuitenkin osoitti, että ojibwojen osuus saaliista oli vain 6 prosenttia. Luovuttamillaan eli reservaattien ulkopuolisilla alueilla heidän tuulastamiensa kalojen osuus jäi kolmeen prosenttiin, ja vain 9 prosenttia heidän saalistamistaan kaloista oli naaraita.

Aikaa myöten tilanne rauhoitti ja asettui. Vain 450 heimon jäsentä käyttää erityistä tuulastusoikeuttaan, hyvässä yhteistyössä kalastustutkijoiden kanssa. Ojibwoylla on omia poikashautomoja, joista poikasia istutetaan ennen kaikkea tuulastuksen kohteena oleviin järviin. Muut kalastajat sopeutuivat tilanteeseen havaitessaan, etteivät kalakannat olleetkaan heikentymässä.

Tarinan loppu olisi ollut liiankin onnellinen, jos ojibwojen taistelu oikeuksiensa puolesta olisi päättynyt tähän. Vuonna 2015 Minnesotan osavaltiossa eräät heimon jäsenet ryhtyivät korjaamaan villiriisiä sopimusoikeuksiinsa vedoten, ja harjoittivat tässä yhteydessä myös verkkokalastusta. Osavaltio yritti viedä terän riisiprotestilta myöntämällä yhden päivän voimassa olevan riisinkorjuuluvan korostaen, että toiminta on luvanvaraista. Ojibwat eivät olleet lupaa anoneet ja pitävät kiinni siitä että eivät sellaista tarvitse. Seuraavana päivänä, kun lupa oli rauennut, he jatkoivat riisin korjaamista. Valvojat takavarikoivat ojibwojen korjaaman pienen riisimäärän ja heidän käyttämänsä kalaverkon. Valvojat olisivat korjanneet huostaansa myös rikosvälineeksi tulkitseman kanootin, mutta luopuivat ajatuksesta, ehkäpä arvioituaan että paikalla oli liiaksi uutisvälineiden edustajia. Tämän vuoden alussa oikeus määräsi neljälle protestiin osallistuneelle ojibwalle sakot ilman keräyslupaa tapahtuneesta villiriisin korjaamisesta ja luvattomasta verkkokalastuksesta. Näillä protesteilla oli kytköksiä öljyputkien vastustamiseen, jossa näitä rivejä kirjoitellessa on virrannut vuolaasti kyynelkaasua. Riisiä korjaavilla ja verkolla kalastavilla ojibwoilla oli nimenomaisena tavoitteena viedä asiansa ylempiin oikeusasteisiin, kun taas osavaltio pyrkii välttämään tällaisia oikeudenkäyntejä koska on liian suuri riski että tuomioistuin vahvistaisi alkuperäiskansan oikeudet.

Linkki: Ojibwojen historiasta (englanniksi), mm. kartta heidän luovuttamista alueista ja heille jätetyistä reservaateista.

Linkki: Videoita Dakotan öljyputkiprotesteista.

Tärkeä sivuhuomautus: Älköön kukaan tulkitko tätä niin, että minä yllyttäisin väkivaltaisiin mielenilmaisuihin Tenon sopimusta vastaan. Tällä en toisaalta tarkoita myöskään sitä, että pitäisi vai purra hammasta ja niellä sopimus.

* * *

Norjassa Tenojoen lohipitoisen osan kalastusta säädellään erityisellä Tenon lailla, norjaksi Tanaloven. Lain tarkoitus ilmaistaan sen 1 §:ssä näin:

Lovens formål er å sikre de særskilte rettigheter lokalbefolkningen har til fiske i Tanavassdraget på grunnlag av lov, alders tids bruk og lokal sedvane.” (Vapaa suomennos: Lain tarkoitus on varmistaa ne erityisoikeudet kalastaa Tenon vesistössä joita paikallisväestöllä on lain, vakiintuneen pitkäaikaisen käytön ja paikallisen perinnäistavan perusteella.)

Huomautus: Olen aikaisemmissa yhteyksissä todennut, että Norjan ”alders bruk” (vapaa suomennos: pitkäaikainen vakiintunut käyttö / tapa) on Norjassa noudatettu periaate. Se on sukua Suomen ylimuistoiselle nautinnalle, mutta eroaa kuitenkin ratkaisevastikin tästä. Norjassa sille, joka on kylärajojen ulkopuolella riittävän kauan todistetusti kenenkään hänen oikeuttaan kiistämättä käyttänyt kyllin kauan jotain luonnonvaraa, muodostuu pysyvä laillinen oikeus tämän toiminnan jatkamiseen. Mikä on katsottava riittäväksi ajaksi, ratkaistaan tapauskohtaisesti, mutta käytännössä puhutaan 30‒50 vuodesta.

Tenon lain 3 § koskee lain suhdetta kansainoikeuteen/kansainväliseen oikeuteen:

”Loven gjelder med de begrensninger som følger av ILO-konvensjon nr. 169 om urfolk og stammefolk i selvstendige stater. Loven skal anvendes i samsvar med folkerettens regler om urfolk og minoriteter og bestemmelser i overenskomster med Finland om fisket i Tanavassdraget.” (Vapaa suomennos: Laki on voimassa niine rajoituksineen jotka seuraavat ILO:n itsenäisten valtioiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevasta yleissopimuksesta numero 169. Lakia on sovellettava huomioiden kansainoikeuteen/kansainväliseen oikeuteen sisältyvät , alkuperäiskansoja ja vähemmistöjä koskevat säännökset ja Suomen kanssa solmitun Tenonjoen vesistöä koskevat määräykset.)

Huomautus: Kuten kaikki tiedämme, Norja on Suomesta poiketen ratifioinut ILO:n alkuperäiskansasopimuksen, minkä johdosta sen tekstillä on Norjassa lain voima. Tenon lain 3:n voi lukea niin, tai niinkin, että mikäli jokin Tenon lain määräys rajoittaisi jotakin ILO 169:ssä ilmaistua alkuperäiskansan tai vähemmistön oikeutta, alkuperäiskansaoikeudet muodostavat rajoituksen (”loven gjelder med de begrensninger jne jne”) , eli Tenon laki ei tällöin olisi voimassa alkuperäiskansan tai vähemmistön osalta, vaan väistyisi. Kun lainkohdan seuraavassa lauseessa todetaan ”Loven skal anvendes i samsvar med folkerettens regler om urfolk og minoriteter - - - ” (suom. Lakia on sovellettava huomioiden kansainoikeuteen/kansainväliseen oikeuteen sisältyvät, alkuperäiskansoja ja vähemmistöjä koskevat säännökset), tämä voidaan tulkita vaihtoehtoisesti sitä edeltävän lauseen täydentäväksi tähdentämiseksi, tai hiukan vesittäväksi pehmentämiseksi. Jälkimmäisessä tapauksessa edeltävä lause, jonka mukaan ” Laki on voimassa niine rajoituksineen jotka seuraavat ILO:n itsenäisten valtioiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevasta yleissopimuksesta numero 169” tarkoittaisi vain, että lakia alkuperäiskansaan tai vähemmistöön tai näihin luettaviin yksilöihin sovellettaessa olisi ”huomioitava” mm. ILO 169 perussuuntaviivat, mutta ne eivät kuitenkaan muodostaisi lainkohdan ensimmäisessä lauseessa mainittua rajoitusta lain voimassaololle.

Lainkohdan kolmas asia antaa mahdollisuuden vielä väljempään tulkintaan. Lakitekstin mukaan Tenon lakia sovellettaessa on huomioitava Suomen kanssa solmitun Tenonjoen vesistöä koskevat määräykset. Karkein tulkinta, johon tämä houkuttelee, on että Norjan ja Suomen valtiosopimuksella olisi mahdollista syrjäyttää Tenon lain 1 §:ssä ilmaistu lain tarkoitus että 3 §:n määräys alkuperäiskansaoikeuksista. Näinhän ei voi olla; Norjan lain ja valtiosopimuksen mahdolliset ristiriidat tulevat tarpeen vaatiessa punnittaviksi norjalaisessa tuomioistuimessa. Huomioiden että Norja on ratifioinut ILO:n alkuperäiskansasopimuksen, Tenon kalastussopimuksen soveltamiseen mahdollisesti liittyvät alkuperäiskansojen oikeuksien rikkomiset voidaan viedä YK-elinten käsittelyyn.

Tällöin herää ainakin teoriassa mielenkiintoinen kysymys. ILO 169 koskee sitä, miten itsenäisten valtioiden tulisi järjestää ”omien” alkuperäiskansojensa asiat. Näiden oikeudellinen sääntely tapahtuu kansallisessa lainsäädännössä. Saamelaiset ovat kuitenkin neljän valtiolla alueella asuva alkuperäiskansa. Rajoittuvatko Norjan saamelaisten oikeuksia koskeva lainsäädäntö ja niiden soveltaminen vain niihin saamelaisiin, jotka ovat Norjan kansalaisia? Tällä hetkellä Norjan saamelaislainsäädäntö kattaa vain Norjassa vakituisesti asuvat saamelaiset. Poronhoidon puolella Ruotsin ja Norjan välillä ainakin neuvotellaan Strömstadin rauhansopimukseen liittyneen lappalaiskodicillin soveltamisesta nykyaikaan. Tulisiko Tenon kalastussopimukseen vastaavasti sisältyä saamelaisten rajan yli ulottuvaa toimintaa ja yhteistyötä koskevia säädöksiä? Nämä ajatukset ovat lähinnä irrallisia heittoja. En itse tunne Tenon kalastussääntöä kylliksi, tietääkseni millaisia nykymääräykset ja -käytännöt ovat, enkä liioin tiedä, onko Suomen ja Norjan puolen saamelaisilla halua ja tarvetta yhteiseen kalastukseen.

Ja vielä yksi huomautus: Olen aikaisemmin todennut, että norjankielen kansainvälisestä oikeudesta käyttämä nimitys ”folkeretten” (suom. kansainoikeus) johtaa ajatuksen jossain määrin harhateille. Kansainvälinen oikeus, olkoonkin että sen nimi on norjaksi ja useilla muillakin kielillä folkeretten (kansainoikeus) ei käsittele etnisten tai kansallisten ryhmien tai vähemmistökansojen oikeuksia, vaan suvereenien valtioiden välisiä suhteita. ILO:n yleissopimus alkuperäiskansojen oikeuksista (ILO 169) on osa kansainvälistä oikeutta sanan laajassa merkityksessä, koska se on kansainvälinen sopimus joka sitoo niitä valtioita jotka ovat sen ratifioineet. Pohjoismaisesta kirjoitettuun lakiin perustuvasta oikeusjärjestyksestä poiketen angloamerikkalainen oikeusjärjestelmä perustuu ensisijaisesti tapaoikeuteen, jossa vakiintuneet käytännöt sekä lakien tulkinnat ja uudelleentulkinnat ovat keskeinen oikeuslähde. ILO:n alkuperäiskansasopimuksen 38 artiklassa sanotaan ksiselitteisesti, että yleissopimuksen määräykset sitovat vain niitä ILO:n jäsenmaita jotka ovat ratifioineet sopimuksen. Liekö kyse tapaoikeuden heijastumisesta kansainväliseen oikeuteen, kun ILO:n alkuperäiskansasopimuksen periaatteita on usein sovellettu myös maissa, jotka eivät ole ratifioineet tai edes hyväksyneet sopimusta. Tällöin on kuitenkin kyse siitä, että tällainen valtio soveltaa yleissopimuksen periaatteita ei siksi että sopimus tai sen määräykset sitovat sitä, vaan vapaaehtoiselta pohjalta. Usein tällainen valtio on liittynyt alueelliseen sopimuksen, joka kyseisen, useita valtioita käsittävällä alueella korvaa ILO:n alkuperäissopimuksen, johon maat eivät erinäisistä syistä ole halunneet liittyä. Tätä taustaa vastaan tuntuisi kohtuullisen luontevalta että sopimusta sovellettaisiin mahdollisimman pitkälle maissa, jotka ovat hyväksyneet sopimuksen, mutta eivät ratifioineet sitä. Suomessa käyty keskustelu hämärtää sen tosiasian, että vain parisenkymmentä valtiota on toistaiseksi ratifioinut sopimuksen. Kaikilla mailla ei toki ole alueellaan asuvia alkuperäis- tai heimokansoja. Sopimuksen ulkopuolella on kuitenkin suuria maita, joilla tällaisia väestöryhmiä on alueellaan runsaasti ‒ mainittakoon vain Venäjä, Kiina, USA ja Kanada.

* * *

Tenon lain 4 § rajaa kenelle kalastusoikeudet kuuluvat. Suomalaiselle jonkinasteisena yllätyksenä oikeus kalastaa verkkopyydyksillä ja padoilla on sidottu paitsi paikallisuuteen myös maatalouden harjoittamiseen ja nimenomaan korsirehun eli heinän tuotantoon. Pykälän vapaa suomennos kuuluu:

Sillä joka tuottaa vähintään 2000 kg heinää vuodessa tai vastaavan määrän muuta korsirehua omistamallaan tai käyttöönsä vuosisopimuksella vuokraamallaan maalla ja asuu itse tällä maalla tai sen läheisyydessä, ja joka ei sijaitse kauempana kuin kymmenen kilometriä joen rannasta, on oikeus kalastaa kaikkia kalalajeja ja kaikilla sallituilla kalastusvälineillä Tenon vesistön lohipitoisissa osissa.

Ensimmäisen momentin mukainen kalastusoikeus kuuluu talouden yhdelle jäsenelle. Jos useampi henkilö harjoittaa yhteistä maataloutta samalla maalla, vain yhdellä heistä on oikeus verkkokalastuksen.

Lain 5 § säätelee korsirehua viljelemättömän alueellisen väestön oikeutta vapakalastukseen. Jälleen vapaa suomennos:

Henkilöt jotka asuvat Tanan tai Karasjoen kunnissa kuuluu oikeus kalastaa vavalla tai käsisiimalla maalta ja veneestä Tenon vesistön lohipitoisissa osissa lunastamalla edullinen kalastuskortti. Sama koskee henkilöitä jotka asuvat Kautokeinon kunnassa Tenon lohipitoisten sivujokien varrella. Porotalouden harjoittajilla jotka eivät asu näillä alueilla on oikeus vapakalastukseen harjoittaessaan poronhoitoa jokialueen piirissä.

Ensimmäisen momentin mukaista kalastusoikeutta älköön harjoitettako niin että se haittaa niitä joilla on kalastusoikeus 4 § perusteella.

Tenon lain 6 § säätelee kalastussääntöjen antamista ja neuvotteluja. Vapaasti suomennettuna:

Ministeriö voi antaa säädöksiä siitä millä perusteilla muut kuin 4 ja 5 §:ssä mainitut henkilöt voivat harjoittaa vapakalastusta. Ministeriö voi antaa kalastushallintoa ja kalastuksen harjoittamista koskevia yksityiskohtaisempia säädöksiä. Kalastussäännön tulee toimia ohjenuorana paikalliselle, kalastusoikeuksiin perustuvalle kalavarojen hallinnolle sen mukaan kuin Suomen kanssa on kalastuksesta sovittu.

Kalastussääntöjen valmistelun ja Suomen kanssa käytävät, Tenon vesistön lohipitoisissa osissa tapahtuvaa kalastusta koskevat neuvottelut Suomen kanssa tulee siis tapahtua Tenon vesistön kalastushallintoelimen ja saamelaiskäräjien kanssa neuvotellen. (Huomautus: Käytetty norjankielinen ilmaisu ”i samråd med” voidaan kääntää myös ”yhteisymmärryksessä - - - kanssa.)

Norjan Tenon laki näkyisi olevan kirjoitettu niin, että norjalaisilla virkamiehillä täytyy olla suuri kiusaus viitata siihen että Suomen kanssa käytävissä neuvotteluissa on sovittu sitä ja tätä. Heidän suomalaiset virkaveljensä ja -siskonsa ovat voineet joutua samaan kiusaukseen. Neuvotteluvuorojen todellinen historia, sikäli kuin tietoa siitä on saatavilla, voisi hälventää tällaiset epäilyt.

* * *

Tarkemmin ottaen ei ainoastaan Tuomas Aslak Juuson ja Pentti Pieski henkilöinä, vaan Suomen saamelaiskäräjien hallitus on näiden kahden jäsenensä ehdotuksesta 10.10.2016 päättänyt kannella oikeuskanslerille Tenojoen kalastussopimuksen syntyprosessista. Käräjien hallitus katso, että sopimusneuvottelujen virkamiesmenettelyssä ei ole muun muassa noudatettu saamelaiskäräjälain 9 §:ssä säädettyä neuvotteluvelvollisuutta. Lainkohdan mukaan viranomaisten tulee neuvotella saamelaiskäräjien kanssa, mikäli asia koskee saamelaisten kotiseutualueella saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvan elinkeinon lainsäädännöllistä tai hallinnollista muutosta. Jotta pykälän kirjain ja henki olisivat täyttyneet, maa- ja metsätalousministeriön olisi tullut neuvotella saamelaiskäräjien kanssa Tenojoen sopimusneuvottelujen aikana oikea-aikaisesti siten, että saamelaiskäräjillä olisi ollut todellinen mahdollisuus neuvotella viranomaisten kanssa sopimuksen sisällöstä.

Oikeuskanslerin tehtäviin kuuluu mm. virkamiesten toiminnan laillisuusvalvonta, mutta valitettavasti tämän korkean viran perinteeksi on vuosikymmenten mittaan muodostunut ennemminkin suojella virkamiehiä kansalaisten kanteilta. Tämä tapahtuu yleensä niin, että pitkän hallinnollisoikeudellisen pohdinnan jälkeen todetaan, että lakia ei ole rikottu eikä kantelu siksi anna aihetta sen enempiin toimiin. Kitin lailla minäkään en tästä syystä ole kovinkaan optimistinen saamelaiskäräjien kantelun tuottoisuuden suhteen, mutta täytyy sanoa, että tulee silti olemaan mielenkiintoista millä perusteluilla mustasta saadaan valkea.

Norjassa sekä sikäläiset saamelaiskäräjät että Tenojoen vesistön kalastusoikeuksia omaavien yhdistys on valittanut saaneensa puutteellista ja liian myöhään annettua tietoa neuvotteluista, niin että Tenon laissa mainittu kuuleminen ei ole aidosti toteutunut. Arvosteleviin kantoihin sisältyy myös kansallisia näkökohtia, kuten että Suomelle ei tulisi antaa lausunto-oikeutta lohen merikalastusta koskien, ja että jokilaakson ulkopuolella asuville suomalaisille kiinteistönomistajille ei saisi antaa erityisiä kalastusoikeuksia, eikä ainakaan niin että ne ulottuisivat Norjan puolella rajajokea.

Norjan saamelaiskäräjät on torjunut uuden kalastussopimuksen ja ehdotuksen siihen liittyväksi kalastussäännöksi kokonaisuudessaan, katsoen että nämä rikkovat paikallisväestön pitkäaikaisia perinteisiä kalastusoikeuksia. Saamelaiskäräjien mukaan säännöt on laadittu huomioimatta paikallisväestön kokemusperäistä perinnetietoa. Norjan saamelaiskäräjät tähdentää lisäksi, että sääntely on laadittu panematta painoa kansallisvaltioiden velvollisuudelle neuvotella oikeudenomistajien kanssa, ja saamelaisten kanssa näiden alkuperäiskansa-aseman perusteella. Norjan saamelaiskäräjät viittaa siihen, että sen enempää Norjan kuin Suomen puolella ole kyetty saavuttamaan yhteisymmärrystä maiden saamelaiskäräjien ja paikallisten oikeudenomistajien kanssa, mistä syystä sopimusta ei ole ankkuroitu paikallisväestöön jollin sen legitimiteetti jää puutteelliseksi.

Tähän voi vielä lisätä, että Saamelaisten ja muun paikallisväestön päiden yli neuvotelleet virkamiesneuvottelijat ovat tietoisesti tai tietämättään hyödyntäneet eri kansallisuutta, etnistä ryhmäkuuluvuutta, kalastusmenetelmiä ja kalastusoikeudellista asemaa koskevia väestöryhmien eroa ja luontaista ryhmäkuntalaista kateutta. Valtiosopimuksella ei voida oikeutta sitä että poljetaan lakeja, mm. Tenon lakia ja saamelaislakeja, jättämällä huomioimatta saamelaisten oikeudet ja neuvotteluvelvollisuus. Valtiosopimuksen solmiminen ei liioin voi oikeuttaa polkemaan Suomen perustuslain tasavertaisuus- ja omaisuudensuojamääräyksiä niin kuin nyt on tapahtunut. Aikoinaan tämä on mennyt läpi, ja ilmeisesti sopimuksen neuvotelleet virkamiehet ovat olleet sen kösityksen vallassa että pohjoista lohijokea koskeva kalastussääntö voidaan määrätä ylhäältä niin kuin ennenkin, kruunun lohiregaalin voimalla. Ajat ovat kuitenkin muuttuneeet, Suomen perusoikeusuudistuksen jälkeen tällainen peli ei yksinkertaisesti enää vetele. Suomen valtio omistaa vain noin viidesosan Tenon Suomen puoleisesta osasta, eikä valtio ole pystynyt näyttämään laillisia saantoja edes näihin alueisiinsa. Silti valtio säätelee kalastusta kalastusoikeuksien omistajien päitten yli isännän ottein. Jos sopimus menee eduskunnassa ja sen perustuslakivaliokunnassa läpihuutojuttuna, siitä muodostu häpeäpilkku.

On selvää, että kalastusta on säänneltävä, eikä vain Tenon vesistön alueella vaan myös meressä. Sekä saamelaisten oikeudet että Suomen ja Norjan eriävä kiinteistöoikeus on sovitettava sopimuksessa, niin että kaikki voivat elää tuloksen kanssa; se, että kyseessä on rajajoki ei oikeuta oikeusloukkauksiin. Kestävä sopimus jakaa oikeudet ja rajoitukset kyllin tasaisesti ymmärrettäviä olevilla perusteilla, ja syntyy ennen kaikkea paikallista väestöä tarkalla korvalla kuunnellen. Vain tällainen sopimus ja siihen liittyvät säännöt nauttivat kunnioitusta.

Kestävälle pohjalle rakennetulle sopimukselle asettuvia perusvaatimuksia on että se perustuu kalastustutkijoiden tuloksille ja huomioi lohen koko kiertokulun ja sen koko aikana kalakantaan kohdistuvat pyyntipaineet ja muut kantaa heikentävät tekijät. Koska kyseessä on Pohjois-Atlantin tärkein lohien kutujoki, Tenon sopimus olisi olemukseltaan syytä laajentaa pelkästä rajajokea koskevasta kalastussopimuksesta lohikannan suojelua ja hyödyntämistä koskevaksi sopimukseksi.

Ollakseen kestävä sopimuksen on rakennuttava myös sosiaalisesti kestävälle pohjalle. Eri kalastajaryhmien kannanottoja lukiessa syntyy kylläkin käsitys että yhteisymmärryksen saavuttaminen siitä miten lohen lisääntyminen on turvattava ja kalakannan elinvoimaisuus säilytettävä voi olla kiven alla. Miten tähän tähtäävät rajoitukset muotoillaan, mitoitetaan ja suunnataan ajallisesti ja paikallisesti on kysymysvyyhti jossa tuskin on saavutettavissa kokonaisratkaisu johon kaikki ovat tyytyväisiä, tai edes sellaista johon kaikki ovat yhtä tyytymättömiä mutta silti valmiita elämään sen kanssa. On kuitenkin ilmiselvää, että sopimus joka on synnytetty ilman sen väestön myötävaikutusta jonka elämään se vaikuttaa, on ytimeltään epäterve. Vaikka jonkun on lopulta koottava eri ryhmien vaatimukset kokonaisuudeksi, se ei tarkoita että prosessissa voitaisiin oikaista ja siirtyä suoraan saneluun. Nyt on vaikea välttyä vaikutelmalta, että kyse on ollut molempien maiden Etelän öykkäreiden hallitustensa ohjauksessa harjoittamasta siirtomaaherruudesta.

* * *

Kun britit hallitsivat Intiaa siirtomaanaan, intialaiset saivat ostaa monia tarvitsemiaan tuotteita vain brittiläisiltä kauppiailta. Myös niinkin keskeisen tarvikkeen kuin suolan tuotanto ja kauppa oli brittiläisen monopolin hallussa. Intialaiset joutivat maksamaan tarvitsemastaan suolasta monopolin määräämän hinnan ja suolaveroa, ja suolan valmistus oli heiltä itseltään kielletty.

12.3.1930 Mahatma Gandhi pukeutui yksinkertaiseen kauhtanaan, pujotti jalkansa sandaaleihin, otti vaellussauvansa ja lähti aamunkoitossa pienen kannattajajoukon kanssa Ahmedabadista jalkaisin kohti meren rantaa. Vajaat 400 kilometriä pitkä marssi reitti päättyi Dandin rannikkokaupunkiin huhtikuun alussa. 24 päivää kestävän marssin aikana siihen oli liittynyt tuhansia ihmisiä, ja kansainväliset tiedotusvälineet seurasivat sen kulkua.

Perillä Gandhi meni meren rantaan huuhtoen itsestään matkan hiet ja pölyn. Sitten hän ryhtyi keräämään suolaa, rikkoen näin tietoisesti ja julkisesti brittihallinnon säätämää lakia. Kerrotaan, että brittihallinto oli antanut haravoida rantamaan suolan mutaan, mutta Gandhin onnistui löytää suolapaakku joka palveli hänen vertauskuvallista ”rikostaan”. Tämä väkivallaton mielenosoitus pani liikkeelle lukemattomien suolaveron vastaisten mielenilmaisujen, erilaisten lakkojen ja siirtomaahallinnon laitoksia vastaan suuntautuneiden boikottien sarjan. Brittihallinto hakkautti protestoivia intialaisia palveluksessaan olevilla intialaisilla poliisijoukoilla, mutta mielenosoittajat pitivät kiinni Gandhin väkivallattoman vastarinnan opista eivätkä edes yrittäneet suojata itseään raaoilta iskuilta. Kansainvälisten havainnoitsijoiden raportit siitä miten Gandhin kannattajat putosivat katuun iskuista nostamatta sormeakaan, käänsivät kansainvälisen ylein mielipiteen brittihallintoa vastaan. Siirtomaahallinto vangitsi 60‒80 000 intialaista, mutta joutui lopulta taipumaan neuvotteluihin.

Linkki: Vanhoja elokuvaotoksia Gandhin suolamarssista

Kertaus on opintojen äiti. Mitenkä se menikään se Norjan Tenon lain 3 §? Olisiko ollut näin:

Laki on voimassa niine rajoituksineen jotka seuraavat ILO:n itsenäisten valtioiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevasta yleissopimuksesta numero 169. Lakia on sovellettava huomioiden kansainoikeuteen/kansainväliseen oikeuteen sisältyvät, alkuperäiskansoja ja vähemmistöjä koskevat säännökset - - -.

Se että noiden kolmen viivan kohdalla mainitaan Suomen kanssa tehty kalastussopimus, ei millään lailla kumoa momentin alkua.

Ja mitenkä se menikään se Suomen saamelaiskäräjälain 9 §? Oliko se näin vai miten se oli:

 

9 §

Neuvotteluvelvoite

Viranomaiset neuvottelevat saamelaiskäräjien kanssa kaikista laajakantoisista ja merkittävistä toimenpiteistä, jotka voivat välittömästi ja erityisellä tavalla vaikuttaa saamelaisten asemaan alkuperäiskansana ja jotka koskevat saamelaisten kotiseutualueella:

- - -

4) saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvan elinkeinon lainsäädännöllistä tai hallinnollista muutosta;

Neuvotteluvelvoitteen täyttämiseksi asianomaisen viranomaisen on varattava saamelaiskäräjille tilaisuus tulla kuulluksi ja neuvotella asiasta. Tilaisuuden käyttämättä jättäminen ei estä viranomaista jatkamasta asian käsittelyä.

Jos suomalaiset ja norjalaiset virkamiehet ja poliitikot pyyhkivät takapuolensa alkuperäiskansojen oikeuksilla sanoisin jokilaakson saamelaisena tai muuna asukkaana: ”Tenon sopimus ‒ Kiss My Ass!” Periaateena on oltava "Ei mitään meistä ilman meitä". Koska, ehkäpä onnekseni, kuitenkin olen täysin ulkopuolinen, voin vain jättää tässä kirjoituksessa esittämäni ajatukseni paikallisten saamelaisten ja muun väestön sulateltavaksi.