Suurjekuttajat

 Jouni Kitti on 17.7.2018 julkaisemassaan kirjoituksessaan mielenkiintoisella tavalla asettanut eräät saamelaisiin liittyvät tapahtumat suorastaan yleismaailmalliseen ja ikivanhaan perinteeseen, jossa kekseliäät ihmiset hyödyntävät toisten herkkäuskoisuutta. Otan tässä kirjoituksessa kopin Kitin huijari-teemasta ja tutkailen tässä suurjekuttajien perinnettä.

Kitin kirjoitus ”Muunnettua totuutta saamelaisista” löytyy Kitin kotisivuilta osoitteessa http://jounikitti.fi/suomi/politiikka/muunnettutotuus.html

ja Veikko Väänäsen Kollumeilta koilliseen -blogin kommenttiosioista osoitteessa http://veikkovaananen.blogspot.com/2018/07/metsalappalaisen-kulttuurin.html#comment-form

Kitin kirjoituksen mukaan monet saamelaiset ja lappalaiset ovat alkaneet tarkastelemaan Ylä-Lapin maanomistuksesta syntynyttä kiistaa uudessa valossa, miettien onko siinä kyseessä peräti suuren luokan huijausyrityksestä? Maaoikeuskiistan, muun saamelaispolitiikan tai saamelaisten historiaan liittyvien asioiden kohdalla ei tietenkään tarkoiteta huijausta sanan rikosoikeudellisessa mielessä – ei siis ole puhe rikoslain 36. luvusta, joka on otsikoitu ”Petoksesta ja muusta epärehellisyydestä”, vaan ”huijaus” on tässä ilmaisu, jolla Kitti omassa kirjoituksessaan kytkee tarkastelemansa lähihistorian ja nykyajan tapahtumat niin Lapin legendanmuodostukseen kuin kautta aikain ja maailman esiintyneisiin kiehtoviin, joskin monilta piirteiltään myös arveluttaviin kansansankareihin. Heihin liitetyillä tarinoilla on sekä viihdearvoa että usein opetuksellinen sisältö.

Otan tässä kirjoituksessa kopin Kitin huijari-teemasta ja tutkailen suurjekuttajien ikivanhaa perinnettä hiukan tarkemmin. Sana ”jekuttaja” ei toki ole oma keksintöni, mutta Suomessa se on harvemmin liitetty englanninkielessä vakiintuneeseen vastineeseensa, joka on ”trickster”. Ainoa nettilöytöni on Sinikka Niemen pro gradu -tutkielma ”Matka aikuisuutta kohti – Arkkityyppiset ainekset Tomi Kontion nuortenkirjatrilogiassa[1]”, jossa Niemi tarkastelee Kontion nuortenkirjatrilogiaa kehityskertomuksena, jossa fantastinen ja myyttinen arkkityyppinen aines sekoittuu todelliseen maailmaan ja kuvaa siten nuoruuden hämmennystä. Päälähtökohtanaan Niemi on käyttänyt C. G. Jungin arkkityyppiteoria. Niemi toteaa Jungiin viitaten, että ”trickster on jekuttaja, jolle on luonteenomaista kääntää asiat ylösalaisin".

Trickster-hahmoja voi suomeksi kutsua vaikkapa veijareiksi, mutta pysyttäydyn tässä ”jekuttajassa”, koska sana ”veijari” kuvaa laajempaa joukkoa. Kuka tahansa voi joskus olla veijari, mutta jekuttaja on veijareiden veijari, suurveijari.

Tricksteriä ja muita kertomusten arkkityyppejä on käytetty osana Freudin ja Jungin jalanjäljistä ponnistavien psykiatristen koulukuntien työkalupakkia. Laajempaa käyttöä niillä on kuitenkin ollut kirjallisuuden, teatterin ja elokuvien puolella, niin olemassa olevien teosten dramaturgisessa analyysissä kun uusien rakentelussa [2] [3] [4].

Analysoidessaan ihmisten kulttuurisia tuotteita eli artefakteja – joihin niin ikiaikaiset kuin modernit tarinat kuuluvat – useat teoreetikot käyttelevät yksilöiden analyysiin kehitettyjä käsitteitä, kuten Jungin arkkityyppejä, yhteiskunnan tai sen alayhteisön analysointiin. Tuonkaltaisessa ajattelussa yhteisön katsotaan käyvän läpi samantapaisia kehitysvaiheita kuin lapsesta aikuiseksi kehittyvän yksilön. Jekuttaja edustaisi ihmistä – tai yhteisöä – siirtymävaiheessa lapsuudesta tai nuoruudesta aikuisuuteen. En mene tässä laajemmin tai syvemmin arkkityyppien kirjoon, olemukseen, käyttöön jne, vaan keskityn juuri trickster-hahmoon, eli jekuttajaan.

Todellisen maailman jekuttajat ovat tajunneet miten systeemi toimii ja miten herkkäuskoisia ihmiset ovat. Ei tarvitse kuin vetää oikeista naruista, niin ihmiset tanssivat jekuttajan pillin mukaan. Samalla nämä veijarit paljastavat jotain olennaista järjestelmästä jota he käyttävät omiin tarkoituksiinsa. Kautta maailman on esiintynyt rakkauden nälkää hyödyntäviä auervaaroja, silmänkääntäjiä, ihmeparantajia, rajatiedon avulla menneisyyteen ja tulevaisuuteen näkeviä ukkoja ja akkoja.

Parhaista huijareista ja vedätyksistä syntyy legendoja jotka jäävät elämään. Tunnettuja perusjekuttajia ovat vaikkapa Till Eulenspiegel ja Kuikka-Koponen. Jos perusjekuttajan hahmoon lisätään rohkeus, fyysinen voima, nopeus ja notkeus, ja ehkä korkea syntyperä johon liittyy kostomotiivi, edessä on jekuttava sankari, kuten Robin Hood ja Zorro. On myös jekuttavia tuhatkasvoisia ”pahiksia”, kuten tohtori Mabuse [5] tai professori Moriarty. Osa näistä tyypeistä ovat eläneet vain tarinoissa, mutta monilla on ollut historialliset esikuvansa. Tyypillisesti näiden esikuvien elämä ja teot olivat jo sellaisenaan huikeita, mutta suullisten tarinoiden kertojat – joista osa oli ammattilaisia – paransivat niitä liittäen henkilöhahmoon uusia seikkailua.

Joskus aikansa kuuluisista henkilöistä, jotka eivät todellisuudessa olleet jekuttajia, tuli kansan suussa kehittyneissä ja kulkeneissa tarinoissa jekuttavia kansansankareita. Pohjoismaisia esimerkkejä ovat Kustaa III:n hovitrubaduuri Carl-Michael Bellman (1740–1795). Itse kuulin tuollaisen Bellman-vitsin noin 9-vuotiaana samanikäiseltä koulutoverilta vuonna 1958, ja hetki sitten luin saman tarinan netistä. Tänäkin päivänä koululaiset Ruotsissa – ja ruotsinkieliset koululaiset Suomessa – kertovat ja kehittävät usein aika kömpelöitä Bellman-vitsejä, ja niitä painetaan kirjasina.

Samantapainen kansantarinoiden sankari oli pohjoisnorjalainen pappisrunoilija Petter Dass (n. 1647–1707). Jo Dassin eläessä hänen uskottiin olevan yksi papeista jolla oli hallussaan Musta Kirja eli mustaraamattu, jonka avulla hän teki ihmetemppuja avuntarvitsijoiden hyväksi. Mustasta magiasta eli ihmisten vahingoittamisesta rangaistiin kuolemalla, mutta hyvää tarkoitusperää ajavat parannuskeinot ja loitsut eivät olleet kiellettyjä. oimme olettaa että Petter Dassilla oli tietoja rohdosten käytöstä ja muista konkreettisista hoitomenetelmistä, ja että hän vahvisti potilaiden parantumisuskoa "voimasanoilla", vaikka kunnon pappina tietenkinopasti luottamaan Herraan ja Vapahtajaan. Dass oli alueellaan ensimmäinen luterilainen pappi, ja kansan keskuudessa eli vielä voimakkaana katolisen ajan pyhimyspalvonta. Oli pakko turvautua parantajiin, pyhimyksiin ja pappiin, kun lääkäreitä ei yksinkertaisesti ollut saatavilla.

Dass hankki itselleen sellaisen maineen, että hänestä alkoi liikkua sadunomaisia tarinoita. Kerrottinpa hänen jekuttaneen itseä pääpirua useaan otteeseen, ja aivan kuten Bellmanista Dassista liikkuu vanhan kansan keskuudessa yhä muuntuvia kertomuksia.

Vaikka sana ”dass” merkitsee sekä norjan että ruotsin kielessä ”huussia”, Petter Dass sai nimensä Skottlannin Dundeesta Norjaan muuttaneelta kauppiasisältään Peter Dundasilta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että myös Michael Bellmannin sukunimi on peräisin Brittein saarilta – ”bellman” (suom. kellomies) merkitsee julkista kuuluttajaa, joka heilutti käsikelloa ennen kuulutuksen julkihuutamista.

Maininta Peter Dassin nimen alkuperästä on tässä lähes välttämätön, sillä vanhempiin jekuttajatarinoihin kuuluu usein että jekuttaja tekee ”isomman” tai ”pienemmän” luonnontarpeensa osana kertomuksen juonta, yleensä erinomaisen sopimattomassa sosiaalisessa yhteydessä. Sama koskee jekuttajan muita ääniä ja hajuja tuottavia ruumiintoimintoja. Tämän teoreetikot katsovat edustavan lapsivaihetta, jolloin ihminen ei hallitse noita ruumiintoimintoja eikä ole tietoinen niihin liittyvistä sosiaalisista sovinnaisuuksista.

Kerron tässä lapsena kuulemani ja nykyään netissä olevan Bellman-vitsin, en siksi että se olisi mielestäni hauska, vaan siksi että se antaa kuvan tarinoiden tästä puolesta ja samalla niiden ei suorastaan säkenöivää nokkeluutta edustavasta hauskuustasosta: Bellman oli lentokoneessa ja hänelle tuli vessahätä. Kun koneessa ei sellaista ollut, hän kysyi lentoemolta voisiko hän mennä koneen siivelle p-lle (alkuperäisissä tarinoissa on käytetty suoria ilmaisuja). Kun hän sitten kyykistyi siiven reunalle, maassa sattui seisomaan pappi, joka nosti kätensä eteensä maljaksi saarnaten ”Kaikki hyvä tulee ylhäältä”. Lukija saa itse päätellä, mitä papin käteen taivaasta tipahti. Kuullessani tarinan lapsena näin kyllä sieluni silmillä tekopyhän papin lausumassa ”Kaikki hyvä tulee ylhäältä” ja pidin kohtausta sinänsä hauskana, mutta ihmettelin miten ihmeessä Bellman saattoi olla lentokoneessa, kun jo silloin tiesin että mies eli 1700-luvulla jolloin lentokoneita ei vielä ollut [6]. Ja miten ihmeessä mies olisi pysynyt kyykkyasennossa lentokoneen siivellä? Ehkä olin jo tuolloin pikku tosikko? Täytyy tunnustaa, että en myöskään pitänyt tarinankertojan huumorintajua kovin nokkelana ja vielä vähemmän hienostuneena. Muistan kuulleeni joskus saman tarinan luultavasti alkuperäisemmän version, jossa hätä yllätti Bellmannin kun tämä oli kiivennyt puuhun. Arvaukseni on, että tarina löytyy eri puolilta maailmaa, sankarin nimi vain on joku muu kuin Bellman.

Suullisista kertomuksista nämä jekuttajat siirtyivät kiertävien ilveily- tai teatteriseurueiden ohjelmistoihin, lukutaidon leviämisen myötä markkinoilla tai kulkukauppiaiden laukuista myytäviin halpapainatteisiin, sitten romaaneihin ja seikkailulukemistoihin, oopperoihin ja lopulta elokuviin ja videopeleihin.

* * *

Minulla oli aikoinaan ilo ja kunnia olla useanmman vuoden aikana elokuvahistorioitsija Peter von Baghin oppilas. Tämän nerokkaan, inspiroivan ja luennoitsijana lyömättömän taitavan puhujan yksi teesi oli, että elokuva ei ainoastaan heijasta todellisuutta, vaan asia toimii myös toisin päin; todellisuus heijastaa elokuvaa, elokuva ennakkoi todellisuutta. Niinpä Hitler oli monessa mielessä Chaplinin kulkurihahmon kopio. Toinen mieleeni jäänyt ajatus, jota von Bagh ei toki mitenkään antanut ymmärtää itse kehittäneensä, oli että todellisuus lyö yleensä fiktion mielikuvituksellisuudessaan. Vanhan sanonnan mukaan todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Otetaan esimerkiksi suutari Wilhelm Voigt, joka paremmin tunnetaan Köpenickin kapteenina [7] ja jonka pikku jekutus loi käsitteen "köpenickiadi". Voigt oli jo nuorena tuomittu varkauksista ja asiakirjavääremmöksistä vankeusrangaistuksiin. Vuonna 1890 hän oli yrittänyt murtautua erään itäpreussilaisen kaupungin oikeuden kassaosastolle, josta seurasi 15 vuoden kuritushuonerangaistus, josta hän vapautui 1906. Vankeusvuosien aikana Voigtilla oli aikaa laatia suunnitelma, joka oli tekevä hänestä maailmankuulun ja preussilaisesta auktoriteettiuskosta naurunalaisen niin itse keisarikunnassa kuin kaikkialla maailmassa minne vain lehdet tietoa levittivät.

Asetuttuaan Berliiniin Voigt hankki osto-ja myyntiliikkeistä sotilasunivormujen osia, joista hän kokosi 1. preussilaisen kaartinjalkaväkirykmentin kapteenin univormun. 16.10.1906 suutari Voigt sonnustautui kapteeninunivormuunsa. Univormu oli kyllä joltain yksityiskohdiltaan ohjesäännön vastainen, esimerkiksi preussilaismallisen "pickelhauben" eli piikkikypärän Voigt oli korvannut koppalakkilla, josta siitäkin puuttui ylempi kokardi (valokuvissa kokardi on paikoillaan, mutta kaikki kuvat ovatkin rekonstruktioita). Tämä ei kuitenkaan tahtia haitannut, sillä Voigt luottikin kokonaisvaikutelmaan. Sotaväen kylpylaitoksen luona tapahtuneen vahdinvaihdon jälkeen hän alisti poistuvan vartion kymmenen miestä mukaansa viitaten olemattomaan "kaikkeinkorkeimpaan käskyyn". Tuore, vaikkakaan ei enää nuori kapteeni vei joukkonsa asemalle, josta otettiin paikallisjuna Berlinin koillispuolella sijaitsevaan, tuolloin itsenäiseen Köpenickin kapunkiin. Matkan aikana pysähdyttiin tauolle, jonka aikana "kapteeni" tarjosi komennuskunnalle olutta, ostaen itselleen lasin konjakkia. Olisiko ollut hermojen tasaamiseksi. Perillä Köpenickissä hän jakoi jokaiselle miehelle markan ja käski näiden nauttia päivällinen asemaravintolassa. Samalla hän kertoi että hänen tehtäväkseen oli annettu pormestarin ja mahdollisesti muidenkin kaupungin herrojen pidättäminen.

Köpenickin asemalta komennuskunta kapteeni etunenässä marssi suljetussa muodossa raatihuoneelle, joka miehitettiin. Voigt käski virkamiesten ja  vierailijoiden pysyä siinä missä olivat, pidättäen "hänen keisarillisen majesteetinsa nimissä" pormestarin ja  ylikaupunginsihteerin jotka hän asetutti vartioituna arestiin virkahuoneisiinsa. Voigt huomasi että raatihuoneella oli myös joukko santarmeja (poliisien edeltäjiä), mutta ei antanut tämän hämätä itseään. Santarmit oli organisoitu sotilaallisesti ja tottuneet tottelemaan käskyjä. Kapteeni Voigt käski heidän varmistaa raatihuone ulospäin ja ylläpitää sen ympäristössä rauhaa ja hyvää järjestystä. 

Kassanhoitajalle Voigt antoi määräyksen sulkea kirjanpito välitaseella, minkä jälkeen Voigt takavarikoi kassavarat, joista osa piti nostaa ja noutaa paikallisesta postikonttorista. Kun kootut kätesvarat laskettiin tarkoin, kassassa huomattiin olevan 1 reischsmarkin ja 67 pfenningin vaje, mikä merkittiin asianomaisesti. Nykyrahassa takavarikoidut varat vastasivat noin 22 000 euroa, joten ihan pikkukeikasta ei ollut kyse. Voigt haetutti säkkejä, joihin rahat ladottiin kassanhoitajan pidellessä säkinsuuta ja sinetöidessä täyttyneet säkit. Kassanhoitajan pyytämän kuitin Voigt allekirjoitti  viimeisimmän vankilanjohtajansa nimellä ja kaartinkapteenin arvolla. Pormestarilta ja ylikaupunginsihteeriltä Voigt otti kunniasanan siitä että nämä eivät yrittäisi karkaamista, ja lähetti heidät sitten saattovartion kanssa Berlinin päävartioon.

Lopuksi Voigt käski miestensä pitää raatihuone hallussaan vielä puolen tunnin ajan. Itse hän käveli väkijoukon töllistellessä tyynesti asemalle, missä hän tilasi lasin vaaleaa olutta ja joi sen silminnäkijäkertomuksen mukaan yhdessä siemauksessa. Siitä hän häippäisi seuraavalla paikallisjunalla pohjoiseen. Jäljet päättyivät Berliiniin.

Paljastetaan nyt tässä lopuksi tarinan loppukin. Voigt oli tehnyt yhden perusvirheen, hän oli kehitellyt suunnitelmaansa puhuen siitä sellikaverinsa kanssa. Tämän kautta etsiville selvisi kapteenin identiteetti, ja kymmnen päivän jälkeen suutari Voigt jäi heidän haaviinsa. Wilhelm Voigt tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen univormun luvattomasta käytöstä, yleisen järjestyksen rikkomisesta, vapaudenriistosta, petoksesta ja törkeästä asiakirjaväärennöksestä. Olisi ehkä kannattanut olla allekirjoittamatta saaliskuitti vankilanjohtajan nimellä ja oikein lyhennetyllä sotilasarvolla, sillä juuri nämä yksityiskohdat lienevät olleet perusteina sille, että väärennös tulkittiin törkeäksi. Ryöstön tunnusmerkit eivät ilmeisesti täyttyneet, koska Voigt ei ollut käyttänyt väkivaltaa eikä edes uhannut sillä. Kohdehenkilöillä ei ollut syytä pelätä terveytensä tai henkensä puolesta, uskoivathan he olevansa virkavallan huostassa. Voisipa sanoa, että pieni Köpenickin kaupunki oli peräti järjestyksen kourissa.

Vahvistamattoman kertomuksen mukaan keisari olisi saatuaan sähkeitse selostuksen tapahtuneesta naurahtanut ja todennut: "Tästä nähdään, mitä kuri merkitsee. Yksikään muu kansa maailmassa ei kykene meitä tässä asiassa lyömään". Voigtin istuttua osan rangaistuksestaan keisari armahti hänet. Muut saksalaiset näkivät kuitenkin Voigtin jekutuksen hiukan eri valossa, ja tapaus sai välittömästi myös kansainvälistä huomiota. "Köpenickin kapteenin" nähtiin todistaneen miten sokeasti saksalaiset olivat valmiit tottelemaan käskyjä, kunhan niiden antaja oli pukeutunut univormuun.


                                                                    * * *

Kuten Jouni Kitti toteaa, joka hetki syntyy uusia oikeita huijareita, jotka kuitenkin valitettavan harvoin ovat tarinoiden jekuttajien kaltaisia ihailua ansaitsevia sankareita. Useimmiten he saavat aikaan mitä moninaisimpia ongelmia.

Saamelaisten kohdalla Kitti nostaa esille esimerkkinä harmia aiheuttaneesta jekuttajasta heti sodan jälkeen erääseen Inarin erämaakylän asukkaiden ongelmia muka ratkaisemaan tulleen, ministerinä itsensä esitelleen miekkosen. Muiden keräilemän ja julkiaseman aineiston pohjalta olen itse muotoilut tuosta tapauksesta blogikirjoituksen [8]. Viitisen vuotta julkaisemani kirjoitus kerää yhä lukijoita verkkaiseen mutta tasaiseen tahtiin.

Toisena esimerkkinä Ylä-Lappiin liittyvistä jekutuksista Kitti nostaa esille alueen maanomistuskiistan. Sen kohdalla Kitti tekee huikean ajallisen liu’utuksen Homeroksen ”Iliaksesta” saamelaispolitiikassa näkemäänsä jekutukseen – rinnastamalla Suomen laissa olevan saamelaismääritelmän Troijan puuhevoseen.

Yhtymäkohta olisi siinä, että saamelaismääritelmän voi nähdä kuvaannollisesti ilmaisten ”Troijan puuhevosena”, jonka pieni joukko saamelaisia ja heidän tukijoitaan rakensi, ja jonka Suomen lainsäätäjät raahasivat itse Suomen lainsäädäntöön ja oikeusjärjestelmään Korkeinta hallinto-oikeutta myöten. Olen aina kysynyt itseltäni, miksi Troijan puolustajat eivät yksinkertaisesti rakentaneet kunnon roihua konikuvatuksen mahan alle vaan raahasivat sen kaupunkiinsa tunnetuin seurauksin. Olivatko troijalaiset yksinkertaisesti tyhmiä? Salaliittoteorioihin kevyesti taipuvaisena olen miettinyt tälle troijalaisten tosityhmälle päätökselle sellaista selitystä, että jospa piirittäjillä oli kätyrinsä kaupungissa?

 

---

[1] Niemi, Sinikka: Matka aikuisuutta kohti – Arkkityyppiset ainekset Tomi Kontion nuortenkirjatrilogiassa. Tampereen yliopisto, Taideaineiden laitos, Suomen kirjallisuus, 2006.
https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/93714/gradu01252.pdf?sequence=1

[2] Propp, Vladimir: Morphology of the Tale, 1958. Venäjänkielinen alkuteos julkaistiin 1928.

[3] Bettelheim, Bruno:The Uses of Enchantment, Knopf, New York 1976. ISBN 0-394-49771-6
Huikaiseva yhteensattuma on, että Bettelheim osoittautui itse akateemiseksi jekuttajaksi joka oli väärentänyt taustansa ja plagioinut olennaisia ajatuksia ja jaksoja teoksen tekstistä.

[4] Campbell, Joseph: The Hero with a Thousand Faces, Pantheon Press 1949. ISBN 978-1-57731-593-3
https://ia801607.us.archive.org/18/items/0691119244/0691119244.pdf

[5] Mabusen hahmon loi luxemburgilaissyntyinen novellikirjailija ja käsikirjoittaja Norbert Jacques. Kun hänen Mabuse-kirjasta tuli suurmenestys, saksalainen elokuvaohjaaja Fritz Lang muokkasi kertomuksesta niinikään hyvin menestyneen elokuvan. Myöhemmin elokuva sai vielä jatko-osan. Mabuse tuo hakematta mieleen mykkäelokuvan muita jekuttajahahmoja, kuten pahistohtorit Caligari ja Fu Manchu sekä superrikollinen Fantomas. Moriarty on tuhatkasvoinen pääpahis Sherlock Holmes-tarinoissa.

[6]  Keromus Voigtista perustuu Wikipedian tietoihin.
Kuvia kuolemattomasta kapteenista löytyy täältä.

[7] Mistäkö tiesin? ”Fredmanin epistolat” sattui olemaankoti kirjahyllyssämme. Olisiko jo tuolloin ilmennyt kiinnostukseni historiasta ollut hiukan varhaiskypsää laatua? Tosi-Bellmanin laulujen laatu ja niiden tekijän aika ja ympäristö avautui minulle syvemmin vasta myöhemmin, mutta jo ennen kuin Vesa-matti Loiri teki niistä laajemmin tunnettuja Suomessa. Veskun tulkinta humalasta heräävän Fredmanin synkästä mutta kirkastuvasta yksipuhelusta Krypin-kapakan luona vastapäätä Valtiopankkia (jossa oikea Bellman yritti oikeaa työntekoa viitisen vuotta)  eräänä kesäyönä vuonna  1768 on kuolematon, ja läheistä sukua Veskun tulkinnalle ”Kalle Tappisesta”. Nykyinen ravintola Krypin Tukgolman vanhassakaupungissa sijaitsee muutaman korttelin päästä Belmanin laulussaan ikuistamasta samannimisestä kapakkakolosesta.

[8] http://hirvasrumpu.blogspot.com/2013/04/lisma-ministerin-ja-presidentin-kyla.html