Rinteen hallitus vastuupaikalla saamelaispolitiikan tiehaarassa

Rinteen tänään nimitetyn hallituksen ohjelma julkaistiin 3.6.2019. Saamelaisasioita koskeva linjaus on ohjelmassa muotoiltu seuraavasti (korostukset tekijän):
”Hallitus kunnioittaa ja edistää kaikkien saamelaisten ja saamelaisryhmien kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien toteutumista ottaen huomioon kansainväliset sopimukset. Osana tätä työtä selvitetään ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin edellytyksiä. Jatketaan työtä saamelaiskäräjälain uudistamiseksi. Totuus- ja sovintokomission työtä jatketaan. Selvitetään pikaisella aikataululla saamelaiskäräjävaalien ajankohtaan liittyvä kysymys.”

Muotoilu ”ottaen huomioon kansainväliset sopimukset” viitannee toivottavasti kaikkiin asiassa olennaisiin Suomea sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin – esimerkiksi Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (8/1976) ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen eli Yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi (63/1999), esim. 14 artikla (syrjinnän kielto) ja 17 artikla (oikeuksien väärinkäytön kielto).

Muotoilu ”kaikkien saamelaisten ja saamelaisryhmien” on merkillepantava, ja herättää pienen toivon kipinän.

Ei yksi, vaan monta
saamelaiskulttuuria

Vastoin yleistä käsitystä saamelaiset eivät ole homogeeninen, maata omistamaton ja saamelaiskulttuuriin kuuluvista perinteisistä elinkeinoista toimeentulonsa saava kansa. Saamelaisasutus ei ole keskittynyttä vaan monin paikoin saamelaiset ja suomalaiset asuvat limittäin ja lomittain toistensa kanssa joko erillään tai samoissa yhteisöissä.

Saamelaisia koskevassa lainvalmistelussa on tähän asti kokonaan jäänyt tai pikemminkin jätetty huomioimatta se, mistä saamelaisryhmistä ja mistä maista ja vesistä kulloinkin puhutaan. Tämä on oudosti ristiriidassa sen kanssa, että varsinkin saamelaisuutta jyrkimmin rajaamaan ja rajoittamaan pyrkivät saamelaiset korostavat juuri konkreettisten saamelaisyhteisöjen eli sukujen ja perheiden merkitystä kun on kyse yksilön saamelaisuudesta ja sen aitoudesta.

Kun puheeksi otetaan eri saamelaisyhteisöjen omakohtainen itsehallinto, aihe onkin yhtäkkiä vähintään puoliksi tabu. Asian esille tuominen leimataan saamelaisten yhtenäisyyden hajottamiseksi. Erityisen tärkeäksi yhtenäisyys tuntuu nousevan jos uskaltaa kysyä, mille saamelaisille mitkäkin maat ja vedet mahtaisivat tiukkaan ottaen kuulua. Tällöin ne, jotka vierastavat eniten eri saamelaisryhmien omakohtaista itsehallintoa,  lähtevät siitä että saamelaisia maita ja vesiä tulee hallita kollektiivisesti saamelaiskäräjien toimesta – jonka enemmistönä ja johtona he kätevästi sattuvat olemaan.

Olisiko liikaa toivottua, että tältä hallitukselta vihdoinkin olisi pudonnut suomut silmiltä niin että se tunnustaisi sen tosiasian, että Suomessa asuu useita omalta kieleltään ja perinteiseltä kulttuuriltaan erilaisia saamelaisryhmiä. Ilmaisuja ”oma kieli” ja ”perinteinen kulttuuri” on tässä käytetty tietoisesti, koska huomattava osa saamelaisista puhuu ensimmäisenä kielenään suomea, eivätkä mahdollisesti ole oppineet taustayhteisönsä saamenkieltä lainkaan tai korkeintaan eriasteisen valinnaisesti. Merkitsevä osa saamelaisista asuu virallisen saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella, eivätkä harjoita saamelaisen taustayhteisönsä perinteistä elämänmuotoa tai elinkeinoja edes niiden nykyaikaisissa muodoissa.

Näistä kulttuurieroista huolimatta heidät voidaan kaikki ensisijaisesti suku- ja perhetaustansa perusteella ryhmittää saamelaisnimikkeen alle, edellyttäen että tätä nimitystä käytetään laajassa merkityksessä. Saamelaiskäräjien linja saamelaisuuden rajaamisessa on kuitenkin tiukasti rajaava. Pääväestön suuren yleisön keskuudessa saamelaisuuden helposti tunnistettavaa perustyyppiä edustaa porosaamelaisuus, jonka voisi tässä mielessä olevan saamelaisuuden ytimessä. Tästä eroavien saamelaisten kulttuurien tunnettuus vähene siirryttäessä etäämmäs tästä saamelaisuuden arkkityypistä.

Kun saamelaisuuden punnitsijoina toimivat sen viralliset vartijat, saamelaiskäräjien vaalilautakunta ja valitusasteena toimiva saamelaiskäräjien hallitus, voitaisiin karrikoiden sanoa, että saamelaiseksi tunnistettaisiin mieluiten vain oman saamelaisyhteisön jäseniä. On vaikea sanoa, missä määrin toiseen ja ehkä yllä luonnehditussa mielessä marginaalisempaan saamelaisyhteisöön kuuluvan henkilön tunnistaminen ylipäätään saamelaiseksi perustuu kulttuuristen tunnusmerkkien tunnistamisen kyvyttömyyteen, vaiko vastentahtoisuuteen, haluttomuuteen tai omien henkilökohtaisten ja oman yhteisön asemien suojeluun saamelaisten itsehallintoelimessä. Yhtä kaikki lopputulemana on nopea ja summittainen hylkäyspäätös.

Kun edellä karrikoiden sanottiin, että saamelaiseksi tunnistettaisiin mieluiten vain oman saamelaisyhteisön jäseniä, joku asioihin perehtymätön voi tietysti spontaanisti kysyä, miksi ihmeessä muitten yhteisön jäsenet ylipäätänsä osallistuvat viralliseen yksilön saamelaiseksi ”tunnistamiseen” ja tunnustamiseen. Vastaus on, että asia on uskottu heille lain voimalla, tarkemmin sanottuna saamelaiskäräjälain voimalla.

Saamelaisryhmät Suomen nykyalueella
ennen vuoden 1809 Haminan rauhaa

Seuraavassa hahmotellaan Suomessa 1700-luvun alusta eteenpäin eläneiden ja nykyään elävien saamelaisryhmien historiallista taustaa ja piirteitä. Esitys on ylimalkainen, mutta antanee jonkinlaisen yleiskuvan.

Ennen vuosien 1808–1809 Suomen sodaksi kutsuttua Ruotsin ja Venäjän välistä sotaa Suomi kuului Ruotsin valtakuntaan. Useista maakunnista koostuva Suomi oli kylläkin maantieteellisesti, hallinnollisesti ja jossain määrin poliittisesti oma kokonaisuutensa, mutta silti se ei ollut oma ”maa” ja vielä vähemmän valtakunta tai valtio. Vaikka varsinkin kouluopetuksessa käytettävissä oppikirjoissa on mielellään viljelty ilmaisua ”Ruotsi-Suomi”, ei näiden kahden valtakunnanosan välillä ollut minkäänlaista personaaliunionia tai muuta liittoa, vaan Suomi oli Ruotsin valtakunnan elimellinen osa, ja Suomen asukkaat Ruotsin valtakunnan tasavertaisia alamaisia samoilla perusteilla kuin varsinaisen Ruotsin asukkaat. Ilman juuri minkään asteen kärjistystä voidaan sanoa, että ennen Haminan rauhaa Suomea ei ollut valtiollisesti olemassa.

Sillä Haminan rauhaa edeltävällä alueella, jota yllä mainituilla perusteilla ja rajoituksilla nimitettiin Suomeksi, lappalaisiksi kutsuttuja saamelaisia asui nykyistä saamelaisaluetta etelämpänä. Ruotsin valtakunnan hallinnon eli kruunun ulottaessa valtansa pohjoiseen, koilliseen ja itään, vanhemman Suomen pohjoispuolelle luotiin Kemin lapiksi nimetty hallinnollinen alue.

Lapinmaat eli lapit (ruots. lappmark) olivat erityisen lainsäädännön alaisia hallintopiirejä, joita voidaan verrata keskiaikaisiin eurooppalaisiin rajamaakuntiin (markkeihin) tai jossain määrin vaikkapa Pohjois-Amerikan myöhempiin territorioihin.

Lappalaisten (nykyaikaisittain saamelaisten) verotusta ja kruunun ja kirkon toimesta tapahtuvaa muuta hallintoa varten lapinmaat oli jaettu lapinkyliin, joiden lähtökohtana olivat lappalaisten omat yhteiskuntarakenteet. Käsitteellä lapinkylä oli monta merkitystä, sillä tarkoitettiin oma yhteisön muodostavaa lappalaisväestöä, tämän itsehallinnollista neuvottelu- ja päätöksentekoyksikköä, yhteisön talviasutuspaikkaa sekä kylän maa- ja vesialuetta kokonaisuutena. Maa- ja vesialueet jakautuivat sukujen ja perheiden kesken, ja olivat ainakin historiallisena aikana yksityisomistuksessa perheen päämiehen nimissä. Käytännössä tämä tarkoitti, että perheen hallinnoi yksinoikeudella oikeutta hyödyntää mailtaan ja vesiltään metsästyksen, kalastuksen ja keräilyn kautta saatavia luonnonvaroja. Nämä yksityisoikeudelliset oikeudet olivat siirrettävissä mm. perinnöllä, kaupalla ja väliaikaisesti vuokraamalla. On perusteita olettaa, että esihistoriallisena aikana tällaisista asioista on neuvoteltu, sovittu ja päätetty kylän päämiesten kokouksessa. Tällöin myös perheiden muuttuvat tarpeet ja alueiden hyödyntämiseen käytettävissä oleva työvoima ovat voineet vaikuttaa asioihin. Milloin asiat ovat koskeneet kahta tai useampaa lapinkylää, asiat on hoidettu kylien välisin neuvotteluin.

Jo ennen varsinaisen valtakunnanhallinnon levittäytymistä saamelaisten alueille lapinkylät, käytännössä niiden talvikylät, toimivat paikkoina joissa verottajakauppiaat eli birkarlit tapasivat lapinkylän väen verottamista ja kaupankäyntiä varten. Kruunun ja kirkon levittäessä vaikutustaan lapinmaihin, lapinkylät pysyivät markkinapaikkojen ohella niinä paikkoina jossa viranomaiset, kuten pappi, tuomari ja lapinvoudit – joille verottajakauppiaan toimet olivat siirtyneet – tapasivat saamelaisväestön virallisia toimituksia ja kaupankäyntiä varten. Tämän ohella ja sen kanssa vuorovaikutuksessa lapinkylät jatkoivat itsehallinnollisia toimintojaan asukasperheiden neuvottelu- ja päätöksentekoeliminä. Uudistilan perustamiseen edellytettiin kauan sen lappalaisen suostumusta, jonka perintömaille uudisasukas mieli asettua.

Kemin lappi käsitti alueen jonka eteläraja noudatteli Ounas- ja Kemijokea aina näiden yhtymäkohtaan asti, kuitenkin niin että Kemijärven seutu ja Kuusamo kuuluivat siihen aluksi kokonaisuudessaan. Lännessä raja varsinaiseen Ruotsiin luettuun Tornion lappiin noudatti mahdollisesti aikaisemmin Kemijokea, mutta myöhemmin Torniojoen ja Ounasjoen vedenjakajaa.

Kemin lapin lappalaiset harjoittivat elämänmuotoa, joiden perusteella tutkijat ovat luokitelleet heidät kalastaja- ja metsälappalaisten ryhmään. Vain tutkijat ja viranomaiset käyttivät tätä nimikettä, lappalaiset eivät itseään metsälappalaisiksi kutsuneet.

Käsite metsä- ja kalastajalappalaiset juontui tämän väestön elinkeinoista, jotka loivat niihin sopeutuvan elämänmuodon ja muun kulttuurin. Elinkeinoina oli lohen ja muun kalan kalastus, metsästys pääriistoina villipeurat, majavat ja muut turkiseläimet, sekä luonnonantimien keräily. Elämä sujui niin sanotun lyhyen vuotuiskierron merkeissä siten, että perheet asuivat sulan maan aikana sukumaittensa siinä osassa, missä kalastus, metsästys tai keräily vaati läsnäoloa ja antoi parhaimman tuloksen. Talveksi kokoonnuttiin lapinkylän pääpaikkaan, talvikylään. Eräitä toimia, kuten laajamittaisempaa peuranpyyntiä, toteutettiin yhteishankkeina. Villipeuroista kesytettyjä poroja perheillä oli korkeintaan kourallinen, käytettäviksi ajokkaina, vetojuhtina ja peurapyynnissä houkutuseläiminä ja hiivintäsuojana. Ainakin keskisessä Kemin lapissa lienee esiintynyt myös varsinaisen poronhoidon metsäsaamelaista muotoa, jossa koossa pidettyä jopa useampisatapäistä porotokkaa paimennettiin siirtyen talvi- ja kesälaidunten välissä reittiä, joka oli selkeästi lyhempi kuin porosaamelaisten suurimittakaavaisessa pitkässä vuotuiskierrossa.

Kuusamon suunnan lappalaiset

Kirkollisen ja maallisen alue- ja paikallishallinnon kehitys Kemin lapissa noudatti pääosin rintamaiden kehityskaava, eli uudet yksiköt syntyivät vanhemmista suuryksiköistä ikään kuin kuroutumalla. Noin vuonna 1250 perustettu Kemin seurakunta käsitti koko Kemin lapin. Vuonna 1673 seurakunta jaettiin Kemin seurakunnaksi ja Kemin lapin seurakunnaksi.

Kemijärvi oli alun perin saamelaisaluetta, 1500-luvulla jo kemiläisten ja saamelaisten kalastusaluetta. Suomalaisperäisen asutuksen lisääntyessä lapinraja eli Kemin lapin eteläraja siirrettiin tai siirtyi Kemijärven pohjoispuolelle. Kemijärvi sai oman, paikkakunnalla asuvan kappalaisen 1640. Samoihin aikoihin rakennettiin ensimmäinen kirkko, joka lahonneena korvattiin uudella ja suuremmalla 1690-luvulla. Seurakunta itsenäistyi 1779

Kemin lapin seurakunta jaettiin 1673 niin että itäiset osat erotettiin Kuusamon eli Maanselän seurakunnaksi länsiosien jäädessä Kemin seurakuntaan. Kuusamon ensimmäinen kirkko rakennettiin 1687 tai 1688.

Sodankylän ensimmäinen, edelleen säilynyt kirkko valmistui 1689, mutta seurakunta perustettiin vasta 1747.

Inarin ensimmäinen kirkko rakennettiin Pielpajärvelle 1646–1648. Lahonnut kirkko korvattiin samalle paikalle vuonna 1760 rakennetulla, yhä säilyneellä kirkolla.
Kittilän ensimmäinen saarnahuone rakennettiin 1777. Seurakunta itsenäistyi 1854. Ensimmäinen, edelleen säilynyt kirkko rakennettiin 1829–1831, mutta seurakunta sai ensimmäisen oman kirkkoherransa vasta 1877.

Pohjoispohjanmaalta ja etenkin Savosta Kuusamoon ja jokivarsia pitkin levittäytyvä kaskiviljely ja myöhemmin kiinteä maanviljely työnsi Kemin lapin etelärajaa pohjoisemmaksi. Kuusamon, jokivarsien ja järvikylien alkuperäinen lappalaisväestö ja suomalaisperäinen väestö sulautuivat toisiinsa naimakauppojen kautta ja lappalaisuutensa säilyttäneiden elämänmuoto ja tavat siirtyivät suomalaiseen suuntaan. Syntyi peräpohjalainen erätalonpoikaiskulttuuri, jossa alueelliset lapinkielet murteineen vaihtuivat suomeksi. Kuusamossa lapinkylät ja keminlapin kieli olivat hiipuneet 1700-luvun aikana. Kulkutaudeilla oli oma osuutensa lappalaisväestön vähenemisessä. Sen sijaan varhaisempi vallitseva käsitys, jonka mukaan lappalaiset olisivat väistyneet suomalaisasutieltä siirtymällä yhä pohjoisemmaksi, lienee nykyään siirrettävä omien aikojensa historiallisten totuuksien romukoppaan.

Kemin lapin lappalaisten jälkeläiset ovat meidän aikanamme jossain määrin tuoneet esille lappalaisuuttaan eli nykyaikaisemmin ilmaistuna saamelaisuuttaan. Erika Sarivaara väitteli vuonna 2012 tohtoriksi aiheesta "Statuksettomat saamelaiset", tuoden tämän käsitteen suomalaiseen saamelaisuuskeskusteluun. Itseään metsälappalaisina pitävät uutta ovat pienessä mittakaavassa elvyttäneet tätä identiteettiään ainakin Savukoskella, Sodankylässä, Enontekiöllä ja Kuusamossa.

Järvikylien lappalaiset

Keskisessä Kemin Lapissa keminsaamen eri murteet lienevät vaihtuneet suomeksi 1800-luvun aikana. Pienissä järvikylissä vanha lappalainen elämänmuoto säilyi pisimmin, perustuen kalastukseen, metsästykseen, keräilyyn ja aikaa myöten yhä suuremmassa määrin poronhoidolla, täydennettynä metsätöillä. Itsenäisyyden mukanaan tuoman suomalaiskansallisen virtauksen myötä tämä väestö alkoi hävetä ja perinpohjaisesti kieltämään omat lappalaiset juurensa. Näkökulmasta riippuen tämä väestö ei enää ole saamelaista; ainakin siltä puuttuu saamelaisuuden subjektiivinen tekijä eli sen jäsenet eivät pidä itseään saamelaisena, tai jos joku pitää, niin ei ainakaan ole tuonut sitä vahvasti esille julkisessa keskustelussa.

Inarinsaamelaiset

Pohjoisessa Inarin lapinkylä luettiin Kemin lappiin. Inarilaisilla oli ja on oma saamenkielensä, joka kuolleen keminsaamen lailla luetaan itäsaamelaisiin kieliin. Inarinsaamelaiset on luettu metsä- ja kalastajalappalaisiin, ja elinkeinot ovat olleet samat kuin muilla tähän ryhmään luokitelluilla lappalaisilla eli saamelaisilla. Itse inarinsaamelaiset ovat omalla kielellään kutsuneet itseään yksinkertaisesti inarilaisiksi.

Inarinsaamelaisten historiaan on vahvasti vaikuttanut se, että heidän alueensa on kautta vuosisatojen ollut rauhan ja sodan asioilla liikkuvien ihmisten läpikulkupaikka. Inarilaiset harjoittivat pääelinkeinojaan kalastusta ja metsästystä paimentolaissaamelaisiin verrattuna selkeästi lyhyemmän vuodenkierron puitteissa ja olivat helpommin pappien ja maallisten viranomaisten tavoitettavissa. Suojellakseen omia taloudellisia etujaan keskinäisessä kilpailussa ja kilpailussa lisääntyvään suomalaisen uudisasutuksen kanssa inarilaiset antoivat perustaa itselleen tiloja omille perintömailleen. Tilat olivat ensisijaisesti kalastustukikohtia ja talviasumiseen käytettäviä asuintiloja, mutta niillä saatettiin harjoittaa myös pienimuotoista karjataloutta.

Tilojen yleistymisen myötä inarilaisten lapinkylä menetti asteittain merkityksensä ja yhteisten asioiden hoito siirtyi pitäjänhallintoon. Näiden tekijöiden vaikutuksesta inarilaisia kohtasi sama kielen vaihtumisen prosessi, jonka muut Haminan rauhaa edeltävän Suomen alueella asuneet saamelaiset olivat jo läpikäyneet. He alkoivat menettää saamenkielensä. Vahvimmin kielisiirtymään vaikutti Suomen itsenäistymisen johtanut ja sitä seurannut suomalainen kansallisuusaate, joka piti suomenkieltä suomalaisen valtion luonnollisena ja ainoana hyväksyttävänä kielenä. Saamen kielen katsottiin edustavan alkeellisempaa ja sellaisena heikompaa ja väistymään tuomittua kulttuuria, ja se antoi puhujalleen tätä vastaavan sosiaalisen stigman. Useissa perheissä lopullinen kielenvaihdos tapahtui siinä vaiheessa, kun koululaiset pakotettiin asuntolakouluissa puhumaan suomea, ja opettaja selvitti vanhemmille kuinka tärkeä suomen kielen oppiminen oli lasten tulevaisuusnäkymien kannalta. Kun suomenkielisiksi ja suomalaisille tavoille opetetut koululaiset tulivat lomille, he eivät enää suostuneet puhumaan vanhemmilleen saamea. Koska opettaja oli selittänyt että lapsille on tärkeä oppia suomea, vanhemmat puhuivat lapsilleen suomea sen minkä osasivat. Saamesta tuli salakieli jolla vanhempi väki puhui keskenään asioita joita ei haluttu lasten ymmärtävän. Tällä mekanismilla saamen kieli vaihtui perheessä suomeksi yhden sukupolven aikana.

1918–19 espanjantaudiksi nimetty, aallottain leviävä yleismaailmallinen pandemia tappoi arviolta 30–100 miljoona ihmistä. Tauti saapui Inariin 1920, jossa se verotti väestöä poikkeuksellisen kovasti vaatien 190 henkeä, lähes 10 prosenttia väestöstä. Maan sanomalehdissä levisi kauhukuvia taudin kourissa kärsivästä Inarista. Inarinlappalaisille espanjantauti merkitsi raskasta iskua.

Edelleen inarinsaamelaisten tilanteeseen vaikutti 1800- ja 1900-luvulla entisen Inarin lapinkylän alueelle siirtyneet muita saamelaiskieliä ja -kulttuureja edustaneet saamelaiset, joista tulee puhe hiukan alempana.

Inarinsaamelaisia on eri arvioiden mukaan 700–900 henkeä ja inarinsaamen kielen puhujia noin 450. Muiden saamelaisryhmien jäsenten tavoin merkitsevä osa inarinsaamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella.

Porosaamelaiset

Tutkijoiden ryhmittelyssä oli metsä- ja kalastajasaamelaisten ohella näistä elinkeinoiltaan, elämänmuodoltaan ja kulttuurinsa puolesta merkitsevästi eroava ryhmä, tunturisaamelaiset. Nämä puhuivat omaa saamenkieltään, joka jakautui alueittain eri murteisiin. 1700-luvun alkupuoliskolle tultaessa tunturisaamelaisia asui Ruotsissa ja Norjassa, mutta ei tähän asti pääasiallisena tarkastelukohteena olleessa Kemin lapissa.

Enontekiö ja Utsjoki kuuluivat Norjaan vuoteen 1752, jolloin ne liitettiin Ruotsiin Strömstadin rauhassa. Strömstadin rauhansopimuksen liittyi lappalaisia koskeva, omana aikanaan edistyksellinen lisäpöytäkirja, jossa sovittiin että valtakuntien mahdolliset uudet sodat eivät koske lappalaisia, ja että nämä saavat niin rauhan kuin sodan aikana määrämuotoja noudattaen ylittää valtakuntien välisen rajan porotokkineen perinteisen vuotuiskierron puitteissa, ja molemmissa valtakunnissa virkamiesten oli kohdeltava heitä samoilla ehdoilla kuin oman maan lappalaisia.

Vuonna 1752 Ruotsiin liitetyt Enontekiö ja Utsjoki kuuluivat vuoteen 1809 asti hallinnollisesti Ruotsin Västerbottenin eli Länsipohjan lääniin ja Tornion lappiin. Enontekiön ja Utsjoen saamelaisten pääasialliseksi perinteiseksi elinkeinoksi oli tällöin muodostunut laajamittainen poronhoito, jota harjoitettiin seuraamalla ja ohjailemalla jopa tuhatpäisiä poroeloja pitkää vuotuiskiertoa noudattaen metsämaiden talvilaitumilta tuntureiden yli Jäämeren rantaan ja sieltä takaisin. Elinkeino edellytti liikkuvaa eli nomadista elämänmuotoa, jossa asumuksina toimivat avoimella tulisijalla varustetut kodat. Elinkeinonsa mukaan näitä saamelaisia kutsutaan muiden toimesta myös porolappalaisiksi. Itse he kutsuivat itseään omalla kielellään saamelaisiksi.

Utsjoen Ruotsiin liittämisen seurauksena Ruotsin alamaisiksi tuli myös Tenojoen itärannalla asuneet ja sinne jääneet jokilappalaiset, joiden pääelinkeinona oli lohenpyynti. Vaikka jokilappalaiset on Suomessa harvoin käytetty nimitys, tätä saamelaisväestöä elää Suomessa yhä.

Haminan rauhan rajat rajasivat
osan porosaamelaisista Suomeen

Haminan rauha (1809) päätti sodan Ruotsin ja Venäjän välillä. Sodan seurauksena Suomi irrotettiin Ruotsin valtakunnasta ja liitettiin autonomisena eli itsehallinnollisena suuriruhtinaskuntana Venäjän valtakuntaan. Suomen suuriruhtinaana toimi asemansa oikeutuksella Venäjän tsaari, joka peri Suomen osalta ne valtaoikeudet ja velvollisuudet jotka olivat siihen asti olleet Ruotsin kuninkaalla. Venäjällä tsaari oli itsevaltias, mutta Porvoon valtiopäivillä (täsmällisesti ottaen maapäivillä eli Suomen säätyjen edustajien kokouksessa) Venäjän tsaari oli luvannut pitää Suomessa voimassa Ruotsin valtakunnan lait.

Haminan rauhassa 1809 Enontekiö ja Utsjoki, jotka olivat hallinnollisesti kuuluneet varsinaiseen Ruotsiin, liitettiin Suomeen. Vasta tällöin voidaan sanoa, että Suomessa asui vähääkään merkitsevässä määrin porolappalaisia. Jos Enontekiön ja Utsjoen saamelaiset 1800-luvun alussa otetaan yhtenä ryhmänä, ei kuitenkaan voida sanoa että he olisivat tulleet Suomeen. Tässä tapauksessa saamelaiset pysyivät lähinnä paikoillaan, mutta valtakunnanrajoja siirreltiin, ja sen mukana näiden saamelaisten asuma-alueita siirrettiin valtakunnasta toiseen. Niiden saamelaisten, jotka jäivät paikoilleen, tuli vannoa uskollisuuden vala uudelle hallitsijalle, ja heistä tuli uuden valtakunnan alamaisia. Yksi elämää hankaloittava seuraus oli, että joet, kuten Könkämäeno, Inarijoki ja Teno, jotka ennen olivat olleet niiden molemmin puolin asuvien saamelaisten kulkutie ja yhdysside, muuttuivat nyt rajajoiksi. Toistaiseksi tämä ei kuitenkaan liikoja häirinnyt – voidaan sanoa, että raja oli jokien veteen piirretty viiva, ja periaatteessa Strömstadin sopimuksen lappalaisia koskeva lisäpöytäkirja suosi saamelaisten kulkua rajojen yli.

Rajasulut

Vuonna 1829 Utsjoen nimismies raportoi että Norjan lappalaisten porot aiheuttivat kohtuutonta haittaa Suomen puolella. Tästä 1830 alkaneiden rajaneuvottelujen hoitaminen uskottiin ensin Suomen senaatille, mutta aikaa myöten Venäjän viranomaiset ottivat asian hoitoonsa sillä perusteella että kysymys koski suhteita ulkovaltoihin.

Neuvotteluihin osallistuva Ruotsi nosti esille ajatuksen vaihtokaupasta jossa Ruotsi ostaisi Enontekiön. Suomen aloitteesta neuvotteluihin kytkettiin kysymys kalastusoikeuksista jäämerellä. Venäjä vaati Suomen puolesta että kaikille Suomen lappalaisille, ei siis vain porolappalaisille, ja lisäksi suomalaisperäisille Lapin asukkaille, piti taata oikeus kalastukseen Jäämerellä. Suomessa oli kehitelty ehdotus, jonka mukaan Suomi saisi vaihtokaupoissa Norjalta oikeuden omaan kalastussatamaan jäämereltä. Norja ei suostunut Venäjän vaatimuksiin epäilleen satamahankeen takana olevan sotilaallisia syitä, saaden torjuvaan kantaansa tukea Englannista. Neuvottelut Tukholmassa 1851 päättyivät tuloksettomina, ja Norja ja Venäjä määräsivät kukin tahollaan Suomen ja Norjan välisen rajan suljettavaksi porolappalaisten poroeloilta ja Suomen puolelta Ruijan kalastukseen suuntaavan väen kulkemiselta. Paikallisena ongelmana alkanut konfliktikysymys oli laajentunut ja lopulta liittynyt kansainvälisiin jännitteisiin. Suomen viranomaiset määräsivät rajasulun astumaan voimaan 15.9.1852. Rajanylityskiellon konkreettinen jalkauttaminen maastoon porolappalaisten ja paikallisviranomaisten tietoon kesti luonnollisesti aikansa. Vuotta myöhemmin puhkesi Krimin sota, jossa Venäjä ja mm. Englanti olivat vastakkain. Ehkä painavin selitys ja syy vuoden 1852 rajasululle löytyykin kansainvälisistä jännitteistä, kaukaa saamelaisalueiden ulkopuolelta.

Mainittakoon että Kautokeinon kapinana tunnettu meteli tapahtui 8.11.1852. Saamelaiseksi kansannousuksi tulkitut tapahtumat saivat ulkoisesti väkivaltaisen uskonnollisen hurmoksen muodon, mutta sen taustalla voidaan nähdä saamelaisten ja esivallan väliset jännitteet, ja uutiset rajasulusta ovat hyvinkin voineet sytyttimen tavoin vaikuttaa yhteiskunnallisen räjähdyksen ajoitukseen.

1850-luvun jälkipuoliskolla
tuli uusia porosaamelaisia

Enontekiön ja Utsjoen saamelaiset eivät siis tulleet Suomeen, vaan Suomi Ruotsiin heidän alueelleen. 1850-luvun jälkeen Suomen alueen porosaamelainen väestö kuitenkin sai lisäyksiä sen kautta, että kokonaisia uusia perhekuntia siirtyi maahan.

Yhtenä seurauksena rajasuluista Utsjoen porosaamelaiset ulottivat talvilaitumensa aiempaa etelämmäksi Tenon latvajoen Inarijoen metsämaihin. Tällöin oli pääasiassa kyse liikkeistä vastamuodostuneen autonomisen Suomen rajojen sisällä. Laidunahtaudesta kärsivät Norjan puolen porosaamelaiset yrittivät kiertää rajasulun vaikutuksia kuljettamalla poroelojansa rajajoen yli salaa. Yksi tapa yrittää kiertää uusia rajoituksia perustuivat siihen, että vain poroelot vaihtoivat valtakuntaa, toisessa valtakunnassa asuvien sukulaisten ottaessa elon huostaansa rajalla. Aikaa myöten molempien valtakuntien viranomaiset tehostivat toimintaansa ja yhteistyötään rajarauhan ylläpitämiseksi.

Ajanjaksolla 1864–n. 1910 joukko väljempiä ja parempia laidunmaita tavoittelevia porosaamelaisperheitä siirtyi tuhatpäisine eloineen Norjasta Suomeen ilman rajamuodollisuuksia, asettuen lopulta Suomeen pysyvästi ja siirtyen muodollisesti Suomen alamaisiksi. Suomen puolelle siirtyi lisää Norjasta lähteneitä porosaamelaisia myös Ruotsin kautta kiertäen. Osa ryhtyi Suomen alamaisiksi, osa palasi, Jokunen perhe vaihtoi valtakuntaa virallisesti useammankin kerran kokeillessaan mikä olisi toimivin ratkaisu. Tämä muuttoliike suuntautui lännestä itään, synnyttäen pitkin matkaa porosaamelaista asutusta, joista itäisin on Vuotson porosaamelaisyhteisö Sodankylän pohjoisimmassa osassa.

Vaikka Suomen viranomaiset suhtautuivat aluksi kielteisesti maahan muuttaneisiin uusiin porosaamelaisiin, suhtautuminen kääntyi myönteisemmäksi, kun ruvettiin näkemään laajamittaisen poronhoidon avaamat näkymät. Kun villipeurat olivat loppuneet, poronhoito ei ainoastaan korvaisi metsästystä elintarvikelähteenä, vaan tuottaisi lisäksi verotuloja. Siinä missä inarinlappalaiset olivat perustaneet itselleen tiloja 1800-luvun puolella, porosaamelaiset ”ryhtyivät talosille” selkeästi myöhemmin. Halukkaille merkittiin asuintilojen paikkoja edullisin ehdoin. Ympärivuotinen kotaelämä kävi osavuotiseksi, ja sen sijaan että perhekunnat kaikkineen olisivat siirtyneet kotapaikasta toiseen, muutos kävi siihen suuntaan että osa väestä jäi kotitilalle ja kodassa asuivat ensisijaisesti vain poroeloa vartioiva väki sekä heidän hoidossaan ja opissaan mahdollisesti olevat lapset.

Ympärivuotinen kotaelämä hiipui lopullisesti 1950-luvulla. Tänään yksikään saamelainen tai saamelaisperhe Suomessa ei toteuta perinteistä kotaelämää kaikkineen, ja saamelaisten perinteistä toimeentulokeinoa, poronhoitoa, toteutetaan tänään nykyaikaisin menetelmin. Maastossa toteutetun lisäruokinnan ohella porojen tarhaus on yleistynyt. Samalla porojen omistus on keskittynyt, ja suurin osa saamelaisista – porosaamelaiset mukaan lukien – saa pääasiallisen toimeentulonsa muista kuin n.s. saamelaiselinkeinoista. Monet saamelaiset pitävät poronhoitoa identiteettinsä ytimessä olevana, perinteisiä kulttuurisia ja yhteisöllisiä arvoja ilmentävinä ja sukupolvelta toiselle siirtävänä toimintana. Kuitenkin suuri osa heistä omistaa vain niin pienen määrän poroja, ja osallistuvat porovuoden töihin ensisijaisesti niiden tarjoaman yhteisöllisen ja kulttuurisenkokemuksen vuoksi. Heillä toiminta on ymmärrettävää vain tästä näkökulmasta eikä taloudellisesti kannattavana elinkeinon harjoittamisena. Tällä ei ole sanottu, että kokemukset eivät voisi olla arvokkaita ja tärkeitä, eikä tarkoituksena ole niiden vähättely. Vastoin saamelaiskäräjien ylläpitämää kuvaa saamelaiset eivät kuitenkaan ole homogeeninen, maata omistamaton ja poronhoidosta ja muista saamelaiskulttuuriin kuuluvista perinteisistä elinkeinoista toimeentulonsa saava kaikin puolin ja raskaasti sorrettu kansa.

Oliko kyse ”tulokkaista”?

Usein kuulee sanottavan että valtakunnanrajat ja rajasulut loivat esteen saamelaisten siihen asti vapaalle liikkumiselle ja katkaisivat heidän perinteiset muuttoreittinsä. Kannattaa kuitenkin pohtia onko vuoden 1852 jälkeen tapahtunut, nimenomaan Norjan puolen laidunten ylisyöttämisen ja itse rajasulun liikkeelle sysäämä asuinpaikan ja kansallisuuden vaihtaminen katsottava saamelaisten ”perinteiseksi liikkumiseksi”. Kun ottaa huomioon, että Suomeen vuoden 1852 rajasulun jälkeen siirtyneet porosaamelaisperheet eivät olleet asuneet ennen Suomessa eivätkä heidän talvilaitumensa olleet sijainneet Suomessa, puheilta ikiaikaisista perinteistä putoaa pohja.

Ruotsissa aatteellisesti johtavat saamelaiset ovat korostaneet oppia, jonka mukaan saamelaiset eivät ole ruotsalaisia, vaan ainoastaan saamelaisia, ja että Ruotsissa asuu kaksi kansaa, ruotsalaiset ja saamelaiset. Tämän opin mukaan saamelaiset eivät ole vähemmistö Ruotsissa, vaan siis oma kansansa, Ruotsin alkuperäiskansa. Sen sijaan kaikki muut maassa asuvat väestöryhmät, jotka eivät ole kantaruotsalaisia – vaikkapa ruotsinsuomalaiset, meänkieliset ja lukuisat maahanmuuttajaryhmät – ovat vähemmistöjä. Suomessa saamelaiset eivät ole ainakaan vielä julistaneet tällaista kahden kansan oppia. Jos olisivat, Suomeen 1800-luvun keskivaiheen jälkeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläiset eivät ehkä lainkaan, tai ainakaan eivät yhtä vimmatusti, kieltäisi sitä että heidän esivanhempansa aikoinaan millään tavoin muuttivat Suomeen. Hehän ainoastaan muuttivat Saamenmaan sisällä, heidän maansa riistäneen ja kolonialisoineen ”valkoisen miehen” vääryydellä piirtämien rajojen yli.

Voisi sanoa, että vaikka vuoden 1852 jälkeisen muuttoaallon sysäsi liikkeelle ”valkoinen mies” sulkemalla rajat, sen todelliset taustasyyt ovat löydettävissä porosaamelaisten Norjassa harjoittaman suurimittakaavaisen, markkinoille suuntautuvan porotalouden vahvassa kasvussa: poromäärien vahva kasvu, siitä johtunut laidunahtaus ja laidunten kuluminen, siitä seurannut porojen heikentynyt ravitsemustila ja vastustuskyky, ja edelleen laumojen tiheys, joka edesauttoi pororuttona tunnettujen tarttuvien tautien leviämistä. Edelleen voidaan nähdä, että porolappalaiset itse myötävaikuttivat vahvasti rajasulun määräämiseen siirtämällä vuodesta 1830 alkaen vähintäänkin 50 000 poroaan aivan uusille talvilaiduntamisalueille Suomen puolelle rajaa, jossa se aiheutti ongelmia Suomen lappalaisille. ”Valkoinen mies” ei siis sulkenut rajoja pahaa pahuuttaan, vaan niiden ongelmien takia joita Norjassa asuvat ja siellä porojaan siihen asti laiduntaneet porolappalaiset aiheuttivat Suomessa asuville lappalaisille yrittäessään ratkaista Norjassa itselleen aiheuttamiaan ongelmia.

Tässä pohdinnassa ei luonnollisesti ole kyse jälkikäteen annettavasta oikeudellisesta tai moraalisesta tuomiosta, vaan tapahtumaketjun tosiasiallisesta kulusta ja sen vuorovaikutuksen logiikasta. Tai myönnettäköön, että tietoa jaetaan tässä siksi, että tieto ja siitä syntyvä ymmärrys voi olla tarpeen moraalisen vastuun pohdinnalle silloin, kun porosaamelaisten perilliset pyrkivät sysäämään vastuun yksipuolisesti pääväestöä edustaville kolonialistisille viranomaisille ja näkemään rajasulut yksinomaan pahantahtoisena siirtomaaherruuden ilmentymänä. Esimerkki tästä sisältyy Suomen Saamelaisnuoret ry:n 8.5.2013 lausuntoon saamelaismääritelmästä: ”Vuoden 1852 ja 1889 rajasulut aiheuttivat saamelaisen yhteiskunnan pirstoutumisen sekä sen, että porosaamelaissuvut, jotka olivat perinteisesti jutaneet poroineen nykyisen Suomen pohjoisista outametsistä Norjan rannikolle, joutuivat siirtämään kirjansa yhteen maahan.”

Korjataan ohimennen ilmaisu ”outametsistä”, koska se tarkoittaisi ”metsämetsistä”. Saamelaisnuorten hakema ilmaisu olisi pitänyt kuulua pohjoissuomalaisittain ”outamaista”. Eri asia, missä määrin porosaamelaissuvut ”olivat perinteisesti jutaneet poroineen nykyisen Suomen pohjoisista outametsistä – siis outamaista –Norjan rannikolle”. Ehkä Enontekiöltä ja Utsjoelta, mutta tuskin syvältä Inarin lapinkylän mailta jossa porosaamelaisten talvilaitumia ei tiettävästi ollut ennen vuoden 1852 rajasulkua. Ja että ”joutuivat siirtämään kirjansa yhteen maahan”? Käytäntö oli kyllä sellainen, että vaikka saamelaisia pahimmillaan verottivat kahden tai jopa kolmen valtakunnan verottajat, niin kukin perhe olivat kirjoilla vain yhdessä pitäjässä ja siten vain yhden maan alamaisia.

Kuten olemme nähneet, tosiasiallinen tilannekuva oli hiukan toisenlainen kuin millaisena saamelaisnuorten yhdistys sen haluaa nähdä, samoin rajasulkuihin liittyvät syy- ja seuraussuhteet.

Porosaamelaiset tänään

Joka tapauksessa Suomessa asui 1900-luvun alkuun tultaessa määrältään merkitsevä porosaamelainen väestö, joka tänään muodostaa maan lukumääräisesti suurimman saamelaisryhmän. "Porosaamelaisten" saamelainen alaryhmä pitää tänä päivänä sisällään edellä luonnehdittujen vanhan ajan porosaamelaisten jälkeläiset. Itse nimitys porosaamelaiset (tai pelkästään "saamelaiset") perustuu siihen, ja on perusteltavissa ryhmän historiallisilla juurilla, jossa tämän väestöryhmän harjoitama nomadinen poronhoito muokkasi omapiirteisen kulttuurin, elämäntavan ja identiteetin. Siitä huolimatta, että vain pieni osa porosaamelaisista on tänä päivänä porosaamelaisia siinä mielessä, että he harjoittaisivat esivanhempiensa elinkeinoa edes sen nykyaikaisissa muodoissa, nomadisen poronhoidon perinne on edelleenkin keskeinen porosaamelaisessa identiteetissä ja ryhmän etnonationalistisessa ideologiassa. Lähinnä ulkopuoliset ovat käyttäneet tästä saamelaisryhmästä sen oman kielen, pohjois-saamen, perusteella myös nimitystä pohjoissaamelaiset. Tämä on kuitenkin kohdannut arvostelua porosaamelaisten taholta. Liioittelun ja yksinkertaistamisen uhalla voisi tähän heittää, että jos asia olisi yksinomaan porosaamelaisten vallassa he käyttäisivät luultavasti itsestään yksinkertaisesti nimitystä "saamelaiset", eivätkä soisi muiden käyttää tätä nimitystä  laiisinkaan.

Saamelaisten lukumäärästä on vaikeasti saatavilla tarkkaa tietoa. Jos Suomessa arvioidaan olevan karkeasti ottaen 10 000 saamelaista, ja vähennetään näistä, edelleen arviolta, noin 900 inarinsaamelaista ja noin 500 kolttasaamelaista, päädytään siihen että Suomessa asuisi nykyään noin 7 000 porosaamelaista – ja enemmän kuin puolet näistä saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella.  On syytä korostaa, että laskelma on erittäin summittainen ja että se perustuu epävarmoihin lähtölukuihin.

Kolttasaamelaiset

Suomen kansalaisiksi tulemista mittapuuna käyttäen kolttasaamelaiset eli koltat edustavat Suomen alueella asuvista saamelaisryhmistä nuorinta. Heidän perinteinen kulttuurinsa eroaa ominaispiirteiltään eniten porosaamelaisuudesta, joka yleensä mielletään tyypilliseksi saamelaisuudeksi. Näihin eroihin kuuluvat mm. kieli, uskonto ja perinteiset asut.

Kolttasaamelaisia asui vuoteen 1920 Suomen itärajan pohjoisimman osan itäpuolella Neuvosto-Venäjällä – Petsamon alueella ja Kuolan niemimaalla – sekä Norjan Etelä-Varangissa. Kun Petsamo liitettiin Suomeen Tarton rauhassa 1920, siellä asuvista koltista tuli Suomen kansalaisia. Suomen ja silloisen Neuvosto-Venäjän suora rajalinja jakoi elämänmuodoltaan vanhakantaisimpana säilyneen Suenjelin (suom. Suonikylän) kolttayhteisön eli siidan alueen kahtia niin että yhteisön talvikylä jäi rajan itäpuolelle. Suomen valtio rakennutti 1920-luvun lopulla siidalle uuden talvikylän, joka nimettiin entisen talvikylän mukaan.

Talvi- ja jatkosodan seurauksena koltat evakuoitiin Suomeen, ja oman valintansa mukaan he päättivät pysyä sodan loputtua Suomen kansalaisina. Muutamien kodittomien vuosien koltat asutettiin – edelleen oman valintansa mukaan – 1950-luvun alkuvuosina Inarin vanhan lapinkylän alueen koillis- ja itäosiin. Kolttasaamelaisten asuttamisen 70-vuotisjuhlaa vietetään 24.8.2019 Sevettijärvellä.

Jouni Kitti on laatinut erinomaisen yksityiskohtaisen, sotien jälkeiseen kehitykseen painottuvan esityksen kolttien historiasta:
http://jounikitti.fi/suomi/maaoikeudet/koltat.html

1955 säädettiin ensimmäinen n.s. kolttalaki, Laki kolttien asuttamisesta (273/55). Lain syntyhistoriasta ilmenee, että se on asutuslaki, jonka tavoitteena oli pelkän asuttamisen lisäksi suojella kolttiaan ja heidän kulttuuriaan, ottaen huomioon heidän haavoittuvainen asemansa, kulttuurinen erityislaatunsa ja elinkeinolliset tarpeensa. Lain avulla säilytettiin Petsamon kolttien vanha venäläistyyppinen itsehallinnollinen järjestelmä kyläkokouksineen ja kolttavanhimpineen. Järjestelmä toimii yhä, mutta muunnetussa muodossa ja muodollisesti pelkästään neuvoa-antavaksi typistettynä.

Kolttien oma kieli, koltansaame, luetaan inarinsaamen tavoin itäsaamelaisiin kieliin. Koltankielessä on kohtalaisen monta äännettä, joita ei suomenkielessä ole, ja joiden merkkien tuottaminen tavanomaisilla kirjoitusohjelmilla tuottaa usein ylivoimaisia ongelmia. Läheistenkin saamenkielten puhujien keskinäistä ymmärtämistä vaikeuttaa kielten todellisten erojen lisäksi usein niiden poikkeavat kirjoitustavat eli ortografiat. Tämä on seurausta eri kieliä pioneereina tutkineiden kielitieteilijöiden – jotka usein olivat alueella toimivia kirkkoherroja – itse kehittämistä ortografioista, joiden paremmuutta kukin kehittäjä kiivaasti puolusti. Tämän lisäongelman sanotaan hankaloittavan myös inarinsaamelaisten ja kolttien välistä saamenkielellä tapahtuvaa kommunikointia.

Uskonnoltaan koltat ovat perinteisesti kreikkalaiskatolisia.

Vuonna 1995 kolttien lukumääräksi Suomessa arvioitiin 500 henkeä, uudemmat arviot vaihtelevat välillä 500–700. Myös koltansaamen puhujien tarkemmasta lukumäärästä on vaikea löytää tietoa. Määrä voisi liikkua noin 300 puhujan tienovilla. Vielä vuonna 2006 arvioitiin, että nuorin koltankieltä äidinkielenään puhuva oli yli 30-vuotias, mutta sen jälkeen kielipesätoiminta lienee parantanut tilannetta.

Kilpailu alkuperäiskansa-asemasta

Sen enempää Suomen nykyisellä alueella asuvat norjalaislähtöiset porosaamelaiset kuin inarinsaamelaiset ja muut metsä- ja kalastajalappalaisten jälkeläiset – koltat mukaan lukien – eivät täytä kaikkia ILO:n alkuperäiskansasopimukseen (ILO169) kirjattuja alkuperäiskansan tunnuspiirteitä ideaalisen täydellisesti ja tyhjentävästi, vaan ainoastaan osin ja soveltamisperusteita venytellen. Inarinsaamelaisten ja muiden metsä- ja kalastajalappalaisten jälkeläisten käsitykset ja vaatimukset siitä että he ovat oman alueensa alkuperäiskansaa nojaavat kuitenkin vähintäänkin yhtä vahvaan historialliseen ja oikeudelliseen pohjaan kuin porosaamelaisten samansisältöiset vaatimukset. Välttämättömänä välihuomautuksena on tässä sanottava, että koko tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole yhdenkään täällä mainitun väestöryhmän alkuperäiskansa-aseman kiistäminen, vaan sen seikan kriittinen tarkastelu, että eräät näistä ryhmistä kiistävät alkuperäiskansa-aseman toisilta ryhmiltä. Paitsi että kiistämisperusteet vaikuttavat hyvinkin kestämättömiltä, kiistämisen seuraukset ovat ilmeisen epäedulliset myös kiistäjille itselleen.

Henkilön saamelaisaseman virallistaminen eli muodollisen saamelaisstatuksen saaminen toteutuu sillä, että henkilö merkitään hakemuksestaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Suomen saamelaisten rajaaminen ei ole ongelma niille saamelaisille, joilla on tämä virallistettu saamelaisasema. Heidän mielestään saamelaiskäräjien vaalilautakunnan hyväksyntä, ja vain se, antaa henkilölle virallisen saamelaisaseman, eikä muunlaista saamelaista ole, koska vailla virallista statusta oleva saamelainen ei ole muodollisesti saamelainen. Vaalilautakunta taas perustaa päätöksensä saamelaiskäräjälakiin, sellaisena kuin lautakunta sitä tulkitsee ja päätöksenteossaan käyttää, ja pohjimmiltaan siihen, että vaalilautakunta ”tunnistaa” hakijan saamelaiseksi, mikä voidaan ilmaista myös niin, että saamelainen yhteisö tunnistaa hänet saamelaiseksi, eli hän kuuluu johonkin vaalilautakunnan saamelaiseksi tietämään sukuun ja on elävän saamelaisen sukuyhteisön jäsen. Juuriltaan saamelaisia ja usein myös saamelaista elämäntapaa sen nykymuodoissa harjoittavia henkilöitä, jotka saamelaiskäräjät ei ole kelpuuttanut vaaliluetteloonsa on ryhdytty nimittämään statuksettomiksi saamelaisiksi. On enemmän kuin selviö, että hylkäyspäätösten tekijät ja kannattajat pitävät pelkkää ajatustakin tällaisten saamelaisten olemassaolosta loogisena mahdottomuutena.

Vuoden 1990 asetus saamelaisvaltuuskunnasta määritteli saamelaisen näin:
”Saamelaisella tarkoitetaan tässä asetuksessa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen, että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenä.”

Nykymuotoisen saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmässä vaalilautakunta panee painoa kieliperusteelle, eli kohdille joiden mukaan saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen
– että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään; tai

– että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaiskäräjien (tai sen edeltäjän saamelaisvaltuuskunnan) vaaleissa.

Näiltä osin saamelaisen määritelmä on täysin kieliperustainen: hyväksymisen ehdot perustuvat saamen kielen oppimiseen ensimmäisenä kielenä. Hakijan omakohtaista saamen kielen oppimista ensimmäisenä kielenä ei kuitenkaan vaadita, kunhan ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Kerran saavutettu merkintä vaaliluetteloon, tai pelkästään se, että henkilö olisi voitu merkitä vaaliluetteloon, on ominaisuus, joka periytyy vanhemmilta (yksikin vanhempi riittää) näiden lapsille, vaikka saamenkielen taito olisi jo jäämässä yhä kauemmaksi sukupolvien taa. Suomen noin 10 000 saamelaisista noin 3 000 puhuu äidinkielenään jotain Suomen alueen kolmesta saamelaiskielestä – pohjoissaamea, inarinsaamea tai koltansaamea. Suomen saamenkielisestä väestöstä noin 70–80 prosenttia käyttää saamea puhuessaan pohjoissaamea, ja ja inarin- ja koltansaamea kumpaakin käyttää vajaat 15 prosenttia. Kun kuitenkin noin 60 prosenttia Suomen saamelaisista ei puhu äidinkielenään jotain saamenkieltä vaan suomea, päästään suhteellisen yksinkertaisella laskutoimituksella siihen karkeaan tulokseen, että Suomen saamelaisten äidinkielten jakauma olisi seuraavantapainen: suomenkieli noin 7 000, pohjoissaame noin 2100, inarinsaame noin 450 ja koltansaamea noin 450. Varsinkin viimeksi mainittu luku vaihtelee eri lähteissä.

Suomen alamaisiksi Haminan rauhan myötä vuonna 1809 tulleet Enontekiön ja Utsjoen saamelaiset puhuivat omaa, länsisaameen luokiteltua pohjoissaamen kieltään. Suomessa asuva pohjoissaamea puhuvien kieliryhmä sai tuntuvan vahvistuksen siitä pohjoissaamea puhuvasta väestöstä, joka pääosin kaudella 1864–noin 1910 muutti poroineen Suomeen Norjasta joko suoraan tai Ruotsin kautta. Tämän suurimittakaavaista poronhoitoa harjoittavan saamelaisväestön eristynyt ja liikkuva elämänmuoto auttoi heitä säilyttämään saamenkielensä elävänä suhteellisen kauan.

Haminan rauhaa edeltävän Suomen alueen alkuperäisestä saamelaisväestöstä periytyvät saamelaiset olivat kielihistorialtaan erilaisessa asemassa.

Kuusamon saamelaisten keminsaamen kieli oli hiipunut jo 1700-luvun aikana, ja keskisessä Kemin Lapissa keminsaamen eri murteet lienevät vaihtuneet suomeksi 1800-luvun aikana. Edellä kuvatut kehityskulut selittävät, että 1900-luvun jälkimmäiselle puoliskolle tultaessa oli kirkonkirjojen mukaan juuriltaan selkeästi saamelaisia henkilöitä, jotka eivät saamelaisuutensa virallistamiseksi voineet vedota isovanhempiensa saamenkielisyyteen. Heitä ajatellen saamelaiskäräjälakia vuonna 1995 säädettäessä saamelaisen määritelmään lisättiin kohta, jonka mukaan saamelaisella ymmärretään myös henkilö, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa. Tässä ei puhuta lainkaan saamen kielestä saamelaisuuden perusteena. Hallituksen esityksessä tälle henkilön saamelaisuuden vaihtoehtoiselle perustelulle oli asetettu takarajaksi vuosi 1875. Vuosiluku oli määrä sisällyttää lakia täydentävään asetukseen.

Perustuslakivaliokunta lausui mietinnössään (PeVM 17/1994 vp):

”Saamelaiskäräjiä koskevan lakiehdotuksen 3 §:ssä määritellään saamelaisen käsite. Valiokunta, yhtyen sinänsä lakitekstiin, huomauttaa, ettei laki tavanomaisten tulkintasääntöjen perusteella oikeuta esityksen perusteluissa mainittua mahdollisuutta, jonka mukaan asetuksella voitaisiin säätää vuoden 1875 luettelot laissa tarkoitetuiksi yksinomaisiksi viranomaisrekistereiksi. Valiokunta ei myöskään pidä tarkoituksenmukaisena täydentää lakia tässä suhteessa erillisin asetuksenantovaltuuksin.”

Perustuslakivaliokunnan kanta johti siihen että vuosiluku 1875 ei tullut lainsäädäntöön. Tästä huolimatta saamelaiskäräjien vaalilautakunta nosti sen hallituksen esityksestä ja ryhtyi soveltamaan sitä. Valitusasteena toimiva Korkein hallinto-oikeus piti aluksi tätä tulkintaa lainmukaisena, mutta kehitteli sittemmin kantaansa päinvastaiseen suuntaan. KHO sorvaili päätöstään kieli keskellä suuta, ristitulessa maaten. Toinen vertaus olisi, että KHO joutui purjehtimaan Skyllan ja Kharybdiksen välistä YK-komiteoiden ohjaillessa sen kurssia ristiriitaisten ukaasiensa välityksellä, saamelaiskäräjien taholta tulleita viestejä kuunnellen.

Viimeistä lukua tässä tragikoomisessa jatkokertomuksessa ei ole vielä kirjoitettu, sillä Suomen valtio ja sen kautta KHO on tunnetusti saanut jälleen kerran reput, tällä kertaa YK:n ihmisoikeuskomitealta. Komitealle oli tehty kaksi samansuuntaista valitusta. Toisen takana on saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja. Toisen on tehnyt saamelaiskäräjien nykyinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio saamelaiskäräjien hallituksen antamalla valtuutuksella. Asian periaatteellisen luonteen vuoksi valituksen tekemiseen olisi saamelaiskäräjien työjärjestyksen mukaan vaadittu yleiskokouksen päätös. Asiaa ei milloinkaan tuotu yleiskokouksen päätettäväksi tai edes jälkikäteen. Tässä ei kuitenkaan ole tilaa käydä yksityiskohtaisemmin tähän muotovirheeseen.

Saamelaisesta kiihkonationalismista

Saamelaiskäräjät on erittäin kiihkeästi ja voimaperäisesti ajanut ja vaatii edelleen ”lappalaisperusteen” poistamista saamelaismääritelmästä. Mutta miksi saamelaiskäräjät on valinnut tämän Suomen alueen saamelaisten joukkoa rajoittavan ja hajottavan linjan? Selityksiä on monta. Keskeisin piilee siinä. että Haminan rauhaa edeltävän Suomen alueen saamelaisten rajaaminen mahdollisimman pitkälti saamelaisuuden ulkopuolelle on jo vuosikymmeniä ollut keskeinen osa saamelaiskäräjien poliittisen johdon kuningashanketta, jonka tavoitteena on todistella että saamelaiskäräjiä nyt hallitsevat saamelaiset ovat Suomen alkuperäisiä saamelaisia joille tällä perusteella kuuluvat maan rajojen sisäpuolella olevat, saamelaisille ennen kuuluneet maat ja vedet.

Tähän historiaa väärentävään rakennelmaan kuuluu väite, jonka mukaan Haminan rauhaa edeltävällä Suomen alueella vuosisatoja ellei vuosituhansia eläneet saamelaissuvut ovat hylänneet saamenkielensä vapaaehtoisesti ja luopuneet saamelaisuudestaan ryhdyttyään uudistilallisiksi. Varmemmaksi vakuudeksi rakennelmaan on sisällytetty myös räikeää historianväärennöstä edustava väite, jonka mukaan nuo saamelaisuutensa hylänneet eivät koskaan ole mitään saamelaisia olleetkaan, vaan ovat he kaikki kautta linjan suomalaisperäisten uudistilallisten jälkeläisiä.

Toisekseen näiden saamelaisryhmien määrittäminen saamelaisuuden ulkopuolelle noudattaa tyypillisiä kiihkonationalistisia kaavoja. He ovat ”hyvä vihollisia”, joista saamelaiskäräjien johto on maalaillut kuvia saamelaisvastaisina saamelaisuuteen soluttautujina jotka muodostavat saamelaisuuden pahimman uhan koska ne ovat valtaamassa saamelaiskäräjiä ja nakertamassa sitä sisältä käsin. Edellä mainittujen YK:n ihmisoikeuskomitealle suunnattujen valitusten teksteistä nämä ajatuksenkulut ilmenevät kaikessa alastomuudessaan.

Saamelaismääritelmää koskeva kiista on ajautunut pelon ja vihan kierteeksi, joka uhkaa muuttaa kiihotuspuheet itsensä toteutettavaksi profetiaksi. Hajottavilla vaihtoehdoilla on taipumus nujertaa kompromisseille perustuva demokraattinen maltillisuus. Saamelaiskäräjien tavoittelema, vääristeltyyn historiaan perustuva ratkaisu on ristiriidassa tämän päivän yhteisöllisyyttä korostavan trendin kanssa. Sen tenhovoima puree kuitenkin etnisin perustein rajattuun saamelaiseen yhteisöön, ja puhuttelee vahvasti eräitä tämän yhteisön jäseniä jotka löytävät sen kautta itselleen elämäntehtävän ja keinon pukea omia ahdistuksiaan näennäisen rakentavaan muotoon. Kotiseudun tyhjenemisestä, työttömyydestä, palveluiden vähenemisestä, poismuutosta ja uusilla kotipaikkakunnilla kohtaavat ongelmat ja tunnot saadaan ulkoistettua kun syntipukiksi sonnustetaan ei-saamelainen väestö.

Niille, joilla vain toinen vanhemmista on saamelainen, kiihkeä aktiivisuus saamelaisnationalistisessa liikkeessä on ikään kuin taika-avain, jolla oman kaksoisidentiteetin mukanaan tuomat sisäiset ristiriidat saa painettua taka-alalle.

Saamelaiset juuret avaavat mahdollisuuden liittyä saamelaisen kiihkonationalismin kirkasotsaiseen etujoukkoon. Kauniista saamenpuvusta tulee tässä käytössä saamelaisen etnonationalismin aatteellinen sotisopa, joka ei tässä funktiossaan olemukseltaan poikkea kommunistisen nuorisoliikkeen sini- ja punapaidoista, tai muista erivärisistä, poliittista kantaa julistavista pukukoodeista. Saamelaisen etnonationalismin tie näyttäytyy ylivertaisen sankarillisen taistelun tienä, sorrettujen saamelaisten itsepuolustuksen tienä, jonka päässä kangastelee rajat ylittävän Suur-Saamen aamunkoitto. Vaikka saamen värit ovat monipuolisemmat, liikeen eräät ilmentymät muistuttvat paljossa sinivalkoista Suur-Suomi -hanketta, joita oman aikansa kirkasotsat ajoivat AKS:n ja IKL:n väreissä. Silloin käytiin päin inhaa itää, nyt käydään päin kolonistista Suomen valtiota ja sen kätyreitä, saamelaiskäräjiä kritisoivia tai sen ulkopuolelle suljettuja saamelaisia. Aikamme saamelaiskansallinen sankari on mustanaamioinen suopunkiterroristi, jonkinasteinen myyttisen Päiviön uusi tuleminen.

Oikeusministeriö pää hiekassa

Suomen valtion oikeusministeriön kautta tähänastista saamelaispolitiikkaa voisi lähinnä luonnehtia puuttumattomuuspolitiikaksi. Yksi selitys siihen, ettei valtio ole puuttunut määrättyjen saamelaisten syrjintään lienee siinä, että suomalaiset huippupoliitikot pelkäävät saamelaisten itsehallintoon sekaantumista, koska se olisi helposti leimattavissa kansainvälisillä foorumeilla. Päinvastoin, huippupoliitikkojen tavoitteena on ollut Suomen kansainvälisen maineen kiillottaminen kohtelemalla ”omaa” alkuperäiskansaa esimerkillisesti. Suuntauksen aloittaneella presidentti Tarja Halosella lienee ollut tähtäimessä korkea YK-virka.

Mielenkiintoinen historiallinen kytkentä löytyy siitä, että Halosen saamelaispoliittisen uran alkuaskeleina hänen läheisenä kumppaninaan oli vasemmistolainen juristi Martin Scheinin, joka myöhemmin ansioitui ihmisoikeusjuristina toimien mm. YK:n ihmisoikeuskomitean jäsenenä. Nyt sama Martin Scheinin toimii saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion avustajana tämän samalle YK:n ihmisoikeuskomitealle tekemässä, Suomen valtioon kohdistuvassa valitusasiassa.

Puuttumattomuuspolitiikka on ilmennyt siinä. että saamelaiselle kiihkonationalismille umpisokea oikeusministeriö on vähät välittänyt saamelaisen itsehallinnon ajautumisesta tämän suuntauksen työkaluksi.

Sulkemalla silmänsä saamelaiskäräjien harjoittamalle määrätynlaisia saamelaisia syrjivälle politiikalle ministeriö, ja sen kautta Suomen valtio, on käytännössä tuhonnut demokraattisen, kaikki saamelaiset kattavan saamelaisen itsehallinnon edellytykset. Suomalaiset poliitikot ovat aliarvioineet saamelaiskäräjien johdon armottomuuden ja luulivat pystyvänsä käyttämään sitä poliittisena sätkynukkena, joka toteuttaisi heidän naiiveja käsityksiään hyvistä saamelaisista. Saamelaiskäräjien johto kuitenkin tiesi mitä se halusi, sinisilmäiset poliitikot eivät. Nykyinen tilanne, jossa Suomen valtio ja saamelaiskäräjät ovat tiukassa vastakkaisasetelmassa, on nimenomaisesti seuraus näiden molempien osapuolten saamelaispoliittisista suuntauksista.

Saamelaispolitiikasta kärsimään joutuvien uhrien kannalta on ollut traagista, että suuri osa järjestystä ja arvostusta kipeästi kaipaavista saamelaisista on ollut valmiita seuraamaan uhkarohkeaa saamelaisnationalistista eliittiä. Se pystyi vetoamaan saamelaisten huonoimpiin vaistoihin: kaunaan, suvaitsemattomuuteen, röyhkeyteen ja, mikä kaikkein vaarallisinta, rodulliseen ylemmyyden tunteeseen. Rippeetkin tasa-arvoon, toimivaan demokratiaan ja lainkuuliaisuuteen perustuvasta oikeusvaltiosta murenivat käräjien johdon ottaessa ohjenuorakseen, että saamelaisten itsehallinnon tulee palvella uutta järjestystä, joka perustuu saamelaisten ikivanhaan traditioon. Todelliset hyvät perinteet korvattiin kuitenkin niiden romantisoidulla versiolla, joka nykykäytäntöön tuotuna tarkoitti sitä, että julkisten instituutioiden – tuomioistuinten ja tutkimuslaitosten – tulee tuottaa sellaisia tuomiota ja tutkimuksia, joita saamelaiset haluavat. Muut julistetaan sorroksi, saamelaisvastaisuudeksi ja epätieteeksi.

Saamelaiskäräjien johdon tärkein avu on ollut huomata vastustajien, oikeusministeriön ja syrjimiensä saamelaisten heikkoudet ja käyttää niitä hyväkseen. Norjassakin saamelaiset yrittivät kokeilla tätä tietä, mutta huonolla menestyksellä. Pääministeri Gro Harlem Bruntland vihelsi pelin poikki. Suomessa saamelaiset käräjien johto on päihittänyt statuksettomat saamelaiset helposti, koska nämä luottivat siihen, että meidän oikeusjärjestyksemme puolustaisi heitä. Tämäkin kertoo viranomaisten passiivisuudesta ja todellisuuden tajun puutteesta. Suomessa toimi 2002–2015 vähemmistövaltuutettu -niminen viranomainen, jonka tehtäviin kuului lain mukaan etnisen syrjinnän ehkäisy, hyvien etnisten suhteiden edistäminen, etnisten vähemmistöjen aseman ja oikeuksien turvaaminen sekä etnisen syrjimättömyyden periaatteen valvonta. Vähemmistövaltuutettu ei tiettävästi kertaakaan millään lailla puuttunut saamelaiskäräjien harjoittamaan määrättyjen saamelaisten syrjintään. Vähemmistövaltuutetun virkaa hoiti vuosina 2007–2010 Johanna Suurpää. Suurpään seuraajaksi vähemmistövaltuutetun virkaan 2010–2015 tasavallan presidentti Tarja Halonen nimitti Eva Biaudet (ruots.). Biaudetin puuttuvan muodollisen pätevyytensä vuoksi hänen valintansa tapahtui erivapaudella. Saamelaisasioissa Biaudet jatkoi edeltäjänsä – ja presidentti Halosen – linjaa eli ei puuttunut saamelaisten sisäiseen syrjintään.

Vähemmistövaltuutetun virasta Johanna Suurpää nimitettiin 2010 oikeusministeriön demokratia-, kieli- ja perusoikeusyksikön johtajan virkaan 2012–2013 Työskenneltyään ihmisoikeusasiantuntijana Maailmanpankissa USA:ssa Suurpää jatkoi oikeusministeriön demokratia-, kieli- ja perusoikeusyksikön johtajan virassa. Anna-Maja Henrikssonin (ruots.) oikeusministerikaudella Suurpää nimitettiin ministeriön demokratia-, kieli- ja perusoikeusyksikön johtajan virkaan uudelle seitsenvuotiskaudelle 2015–2022. Hänen johtamansa oikeusministeriön yksikkö huolehtii mm. perusoikeus- ja syrjimättömyyspolitiikan toimeenpanoon liittyvistä tehtävistä. Yksikköön perustettiin 2013 uusi saamelaisasioista vastaavan neuvottelevan virkamiehen virka, johon valittiin Lainsäädäntöneuvos Camilla Busck-Nielsen. Hänet määrättiin virkaan 1.9.2013 alkavaksi viiden vuoden määräajaksi.

Yle Sápmi uutisoi 19.11.2015, että oikeusministeriö ei puutu saamelaiskäräjien päätöksiin. Saamelaiskäräjien hallitus oli edellisenä päivänä valitusten perusteella päättänyt järjestää uudet vaalit joissa äänestysoikeutta ei olisi annettu niille henkilöille, jotka KHO oli määrännyt merkittäväksi vaaliluetteloon vastoin saamelaiskäräjien tahtoa. Jutussa haastateltu Busck-Nielsen toteaa, että oikeusministeriön tehtävänä ei ole saamelaiskäräjien päätösten laillisuuden vahtiminen, vaan tällaiset asiat on käsiteltävä oikeusasteissa.

Voimme tässä todeta, että nyt YK:n ihmisoikeuskomiteassa vireillä oleva valitusasia on nähtävä näiden tapahtumien jatkumona. YK:n ihmisoikeuskomitea oli kirjannut Tiina Sanila-Aikion valituksen saapuneeksi 2.10.2015. Vuoden 2016 alussa KHO kumosi ja poisti saamelaiskäräjien hallituksen tekemän päätöksen järjestää uudet vaalit sillä perusteella, että saamelaiskäräjien hallituksella ei ollut toimivaltaa ottaa käsiteltäväkseen asiaa, jonka KHO oli jo ratkaissut. YK:n ihmisoikeuskomitea kirjasi Klemetti Näkkäläjärven valituksen saapuneeksi 23.3.2016.

5.4.2019 YLE Sápmi uutisoi, että saamelaiskäräjät hakee purkua KHO:n 2011 ja 2015 tekemiin päätöksiin joilla KHO määräsi merkittäväksi vaaliluetteloon 97 henkilöä vasten saamelaiskäräjien tahtoa. YLE:n uutisesta poiketen päätöksen oli tehnyt saamelaiskäräjien hallitus, ei yleiskokous, jolla tällainen asia saamelaiskäräjien työjärjestyksen mukaan sen laajakantoisuuden vuoksi kuuluu. Purkuhakemusta käräjien hallitus perusteli ihmisoikeuskomitean Sanila-Aikion ja Näkkäläjärven valitusten johdosta antamilla päätöksillä.

Lappalaisten ja Suomen valtion passiivisuus on rohkaissut saamelaiskäräjien poliittista johtoa jatkamaan valitsemallaan tiellä, joka tarkoittaa sitä että statuksettomien saamelaisten suhteen ei suostuta minkäänlaisiin myönnytyksiin tai kompromisseihin, heidän kanssaan ei neuvotella, eikä saamelaiskäräjät tule mukaan mihinkään neuvotteluihin joissa statuksettomat olisivat mukana, tai inarinsaamelaiset edustettuina näiden itse valittujen edustajien kautta.

 Vietelleessään suurta yleisöä puolelleen käräjät alkoi puhua ihmisoikeuksista, samalla kun statuksettomien saamelaisten ihmisarvoa loukkaavia hylkäämispäätöksiä tuotettiin liukuhihnalta. Kaikkein selvimmin tämä näkyi inarinsaamelaisten syrjimisenä. Saamelaiskäräjien jyrkät kannanotot panivat kuitenkin hälytyskellot soimaan. Vähitellen tuli entistä selkeämmin esille, että käräjien politiikka tähtäsi siihen, että statuksettomilta saamelaisilta riistettäisiin oikeus omaan kulttuuriin ja perinteisiin maihinsa.

Saamelaiskäräjien hallitus suositteli käräjien yleiskokoukselle että kokous hylkäisi Hallbergin toimikunnan esitykset saamelaiskäräjälain muuttamiseksi – siis esityksen, jonka valmistelleessa työryhmässä käräjien edustajilla oli ollut vahva asema. Tämä outo, neuvotteluteknisesti vähintäänkin harvinainen liike paljasti, että käräjät oli valinnut strategiakseen päästä päämääräänsä oikotietä YK:n ihmisoikeuskomitean kautta koukkaamalla. Suomen tekeillä oleva hallitus, jonka ohjelma julkaistiin näiden rivien kirjoittamista edeltävänä päivänä, on saamelaispolitiikkansa yksityiskohtaisen muotoilun ja jalkauttamisen kohdalla tiukan paikan edessä ja ristitulessa. Voisi sanoa että ajan puolesta lanka palaa, mutta, kuten alussa tuli sanottua, kyllä tässä toivokin kipinöi.

Lopuksi

Lausunnoissaan saamelaiskäräjälain uudistusta valmistelleen Hallbergin työryhmän yksimielisestä mutta tyssänneestä ehdotuksesta useat lausunnonantajat toivat esille, että saamelaisten itsehallintojärjestelmä saattaisi olla paras uudistaa siida- eli lapinkylä/saamelaiskylä -pohjalle. Itse asiassa ehdotukselle on löyhästi ilmaisten näytetty tai ainakin vilkuteltu vihreää valoa niin kiihkosaamelaiselta suunnalta kuin saamelaiskäräjien inarinsaamelaisen vähemmistön ja statuksettomien saamelaisten suunnalta, josta syystä olisi yllättävää jos oikeusministeriön ei tarttuisi tähän mahdollisuuteen. Vaikka ajatus voi monessa mielessä olla hyvä, sukualueiden rajat ovat epätarkkoja historiallisesti ja kiistanalaisia, mikä luo pohjan potentiaalisille kiistoille, mikäli saamelainen itsehallinto yritetään siirtää siidapohjalle. Yksi vaihtoehto voisi olla paluu todellisuuteen, saamelaiskäräjien sisäisen ja ulkoisen elämän päivittäminen nykyaikaan, demokratiaan ja kaikki ryhmät osallistaviin tavanomaisiin neuvottelukäytäntöihin. Ehkäpä kolttasaamelaisten oman itsehallinnon vahvistaminen neuvoa-antavasta päättäväksi, ja inarinsaamelaisten oman julkisoikeudellisen itsehallintoelinten luominen samankaltaista mallia vapaasti soveltaen voisi toimia ensiaskeleena ja riittää tämän vaalikauden saavutukseksi.

Ehkäpä Utsjoen jokisaamelaisilla ja Itälapin metsäsaamelaisilla olisi kiinnostusta ja voimaa seurata esimerkkejä. Tästä seuraava luonteva askel olisi ehkä että näiden saamelaisryhmien edustajat saamelaiskäräjille valittaisiin näiden omien itsehallintoelinten toimesta. Näiden asioiden pohdinta kuuluu luonnollisesti kullekin saamelaisryhmälle, uudelle hallitukselle ja sen oikeusministerille, joka toivottavasti on ottanut opikseen tähänastisista kokemuksista eikä enää anna viedä itseään kuin käristykseksi päätyvää poroa. Hyvä olisi muistaa ja näyttää, että ministeri johtaa ministeriötään, eikä toisin päin. Saamelaisten aseman edistäminen ja saamelaisen itsehallinnon sisäisten epäkohtien korvaaminen kestävällä pohjalla olevalla perinpohjaisesti uudistetulla järjestelmällä on täysin mahdollista, mutta vaatii kaikilta yhtä lailla neuvotteluhalua kuin neuvottelukykyä, jämäkkyyttä ja poliittista tahtoa.

Kiitän pitkäaikaista saamelaisparlamentaarikkoa Jouni Kittiä
mahdollisuudesta vaihtaa ajatuksia tätä kirjoitusta laatiessani.
Varsinkin kansanedustajille, ministereille ja virkamiehille
suosittelen perehtymistä hänen saamelaiskäräjälain uudistamista
valmistelleen Hallbergin työryhmän mietinnöstä
antamaansa lausuntoon.