Kansainvälisillä sopimuksilla joilla suojataan alakynnessä olevia ihmisiä
ja ryhmiä on tarkoitus poistaa sorto, köyhyys ja muita epäkohtia ja
edistää tasa-arvoa. Tasa-arvoksi ei tällöin riitä muodollinen tasa-arvo eli
että kaikki ovat samalla lähtöviivalla ja sitten kukin pärjätköön omillaan ja
vahvempi voittakoon. Tukitoimia on usein jatkettava kauan, niin pitkään kuin tarvetta on.
Etenkin taloudellisesti ja muutenkin kehittyneillä yhteiskunnilla on taloudellisesti ja henkisesti varaa antaa erityisasema pahasti alakynnessä oleville, ja niinpä tuemme muun muassa lapsia, vammaisia, vanhuksia ja useita erityisryhmiä. Myös niissä yhteiskunnissa, joiden taloutta ja arkea leimaa niukkuus, on tai on järjestettävissä järjestelmiä joissa sosiaalinen yhteisvastuu toteutuu. Osa näistä järjestelmistä on perinteisiä, osa uudempaa perua ja ehkä ulkopuolelta tuettuja.
Tukitoimien mitoituksessa joudutaan huomioimaan niiden kustannukset ja sosiaaliset seuraukset. Ulkopuolelta annettavaan tukeen liittyy sen taipumus aiheuttaa kielteisiä vaikutuksia, kuten tuen saajapuolen ajautuminen klienttiasemaan, jolle on ominaista omanarvotunteen ja aloitekyvyn heikkeneminentuen. Mahdollisesti tarvittavan katastrofituen tai välittömän "sosiaalisen ensiavun" jälkeen tukitoimet pyritään suuntaamaan ja muotoilemaan niin, että tuen tarvetta voidaan aikaa myöten vähentää. Tämä riippuu luonnollisestikin tukitarpeen perussyyn tai -syiden luonteesta. Mikäli tuen tarve nousee tilanteesta jonka voidaan odottaa kohentuvan, tukitoimet suunnataan ja muotoillaan niin, että niillä edistetään tuen tarpeessa olevan yksilön, ryhmän, yhteisön tai maantieteellisen alueen väestön pyrkimyksiä kohentaa oma tilannettaan mahdollisimman omaehtoisesti, ja jos mahdollista, irtautua tuen tarpeesta.
Oikedellisella tasolla erilaisten tukitoimien perustelu on johdateltavissa tasa-arvon periaatteessa. Tuet ja erityiskohtelu saattavat näyttää tämän periaatteen vastaisilta, mutta ne ovat nimenomaan osa pyrkimystä kohti tasa-arvoa. Siksi on otettu käyttöön itsessään outo ilmaisu "positiivinen syrjintä". Tällä pyritään ilmaisemaan, että lainsäädäntö ja toimet, jotka mekaanisen oikeudellisen ajattelun valossa rikkovat tasa-arvon periaatetta ovat sallittuja, kun niillä on tarkoitus kompensoida alakynnessä olevien puutetta, hätää, kärsimyksiä, toimintakunnon vajeita jne.
Mikäli tuen tarve nousee seikoista jotka eivät ole nopeasti tai lainkaan poistettavissa, tuen tarve voi olla pitkäaikainen tai jatkuva. Tasavertaisuuden periaate vaatii kuitenkin, että mikäli tuettavan heikompi asema johtuu syystä joka on poistettavissa, tukeminen lakkaa kun tasa-arvoa on saatu luotua riittävässä määrin, eli "positiivinen syrjintä" oikeutusperusteena hiipuu tai lakkaa kun ja siltä osin kuin epätasa-arvo on tukitoimilla kompensoitu.
Alkuperäiskansojen asema erityislainsäädännön ja erilaisten tukitoimien piirissä on siitä mielenkiintoinen, että siinä ei tiukkaan ottaen ole kyseessä tällaisesta määräaikaisesta tukemisesta eli "positiivisesta syrjinnästä" tosiasiallisen tasa-arvon toteuttamiseksi, vaan taattavista erityisoikeuksista, jotka periaatteessa ovat jatkuvia. Siksi niihin vetoaminen on houkuttelevaa silloinkin, kun siihen ei oikeastaan ole tarvetta, sanotaan jos siirtomaasortoa ei ole ollut, tai jos epäkohdat ovat jo korjautuneet. Alkuperäiskansoja koskevien sopimusten ja julistusten tarkoitus ei ole luoda etuoikeutettuja ryhmiä kestämättömillä perusteilla.
Kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat epäilemättä tuiki tarpeellisia. Niitten toteuttamista varten luodut organiosaatiot toteavat raporteissaan usein tyytyväisinä kuinka kyseinen sopimus on antanut paikallistason ryhmille "vipuvoimaa" (engl. leverage) asiansa ajamiseen. Suomessa on pitkä kokemus siitä, että joku ryhmä yrittää ajaa omia vähemmänkin oikeutettuja etujaan ja tavoitteitaan hakemalla vipuvoimaa ulkomailta. Ruotsin vallan aikana eteenpäin pyrittiin Tukholman kautta koukkaamalla, tsaarinaikana Pietarista, puhuttiin "Pietarin tien kulkemisesta", aikoinaan joitakin asioita hoidettiin Moskovan kautta, sitten EU:n myötä tuli Brysselin tie.Tätä toimintaa ei juuri ole hyvällä katsottu. Se vastaisi tilannetta jossa olisi käynnissä vaikkapa jalkapallokuppi, ja sitten yksi joukkue vaatisi saada pelata eri säännöillä, tai saada tuoda kentälle oman lisätuomarinsa.
Nykyään oikeutta haetaan kauempaakin, kansainvälisistä tuomioistuimista. Tämä saattaa joskus olla tarpeen, mutta siihen liittyy riskinsä. Yksi näistä on, että näiden kansainvälisten järjestelmien oikeusperinteet, oikeuslähteet, ajattelutavat, prosessi jne. saattavat olla vieraita niille vastaaville seikoille joiden kautta ja avulla oma yhteiskuntamme om rakentunut.
Niin arvokkaita kuin kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja niiden kaltaiset sopimukset ovatkin, jokainen niistä on myös synnyttänyt ympärilleen organisaatiokoneiston. Kun jokaisella sopimuksella on oma koneistonsa, ne muodostavat yhdessä uskomattoman laajan, labyrinttimaisen rakennelman, josta tuhannet ja taas tuhannet ihmiset, jotka eivät välttämättä lainkaan kuulu erityissuojan tarpeessa oleviin ryhmiin, hyötyvät erilaisissa tehtävissä. Kun koneisto on kyllin monimutkainen, siellä suunnistaminen ja toimiminen vaatii jo sekin erityisasiantuntemusta. Suomen valtion edustajilla tämä saattaa joskus olla puutteellista.
Kun koneisto on kyllin raskas, se pyrkii jatkamaan omaa liikettään. Aivan kuten byrokratia kasvattaa itseään lähes luonnonvoimaisesti, niin tämäkin koneisto kasvattaa itseään. Historiallisista syistä YK:n alainen Kansainvälinen työjärjestö ILO, jonka juuret ulottuvat YK:n edeltäjään Kansainliittoon asti, hoitaa edelleen alkuperäiskansakysymyksiä, vaikka toiminnan sijoittuminen nimenomaan ILO:n alle voi tuntua oudolta. ILO ei kuitenkaan ole ainoa ihmisoikeuksia eikä ainoa alkuperäiskansojen asioita hoitava YK:n elin. Ja jos ei ole saatu aikaiseksi kansainvälistä sopimusta, niin ainhan voidaan synnyttää edes julistus, ja jos ei julistus, niin suositukset kuitenkin, vaikkapa vapaaehtoiset. Kyllä niidenkin ympärille saadaan komiteoita, sihteeristöjä, tarkkailijoita ja toimistoja, ja ennen kaikkea budjetti.
Voisi sanoa että kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ympärille syntynyt ja edelleen kasvava koneisto on kuin antiikin tarujen hydra, lohikäärme.jolla oli enemmän päitä kuin mitä maljakkomaalarit mahtuivat kuvaamaan. Jos hydralta hakkasi yhden pään, se kasvatti kaksi tilalle. Tämä on vain vertaus ja viittaa vain tuohon kasvuominaisuuteen. Lohikäärme sinänsä voi olla niin hyvän kuin pahan vetauskuva, eli en siis tarkoita että ihmisoikeussopimukset sinänsä ovat pahoja, päin vastoin. Tuolla niiden ympärille paisuvilla koneistoilla on kuitenkin myös ikävät piirteensä. Voisi puhua loismaisuudesta tai syövästä siinä mielessä, että ne tunkevat tai ne vedetään tavanomaiseen kansalaisyhteiskuntaan ja demokraattiseen prosesiin antamaan jollekin ryhmälle "vipuvoimaa". Kansallisella tasolla noiden voimakeskusten olemassaolon huomaa esimerkiksi silloin kun niiden tarkkailijat vierailevat Suomessa ja tekevät maamme asioita koskevia raporttejaan ja antavat suosituksiaan.
Nuo oman demokraattisen järjestelmämme ulkopuoliset järjestelmät, joihin Suomi on kytkeytynyt sitoutumalla kansainvälisiin sopimuksiin tai hyväksymällä jonkin julistuksen, saavat huomattavan osan maatamme koskevasta informaatiosta joko erilaisilta kotoisilta kansalaisjärjestöiltä tai Suomen valtion edustajilta sopimusjärjestöissä. Puolittain leikkimielisesti nämä kansainväliset sopimukset, komiteat, pysyvät sihteeristöt, vuosittaiset kongressit, työryhmät jne voisi nähdä vanhojen shamanististen jumalien tai suojeluspyhimysten moderneina vastineina, ja näitä asioita ajavat kansainväliset ja kansalliset kansalaisjärjestöt niiden palvojina. Niillä on omat shamaaninsa joilla yksin on voima lentää niiden luokse hakemaan apua, milloin New Yorkiin, milloin Montrealiin, milloin minnekin puolelle maailmaa jossa joku kongressi pidetään. Niillä on pappinsa, jotka yksin osaavat selittää mitä nämä voimahamot oikeasti sanovat ja miten niiden sanoma on tulkittava. Ironisesti voidaan sanoa että onneksi nämä nykyajan voimatekijät yleensä julkaisevat nelivärioppaita näistä tulkinta-asioista, niin että emme ole ihan pelkästään kotoisten shamaaniemme "Vipusessakäyntien" varassa.
Aivan kuten vanhoina aikoina palvoskohteita ja pyhimyksiä oli paljon, niin on myös kansainvälsiä sopimuksia, joita kotimaiset tahot voivat manata avukseen saadakseen enemmän vipuvoimaa asiansa ja etujensa ajamisessa. Tuskin olimme jaksaneet kaivaa itsemme ILO 169 juurille ymmärtääksemme mitä kyseinen sopimus sanoo ja mitä se ei sano, mikä se on ja mikä se ei ole, ja tämä vei vuosia, niin eiköhän hydralla ala heilua uusi pää, eiköhän ala kuulua uusi mantra: "Akwé Kon". Näyttää siltä, että myös ympäristöasioita hoitavat YK:n elimet ovat nekin halunneet ikään kuin oman "intiaaniasioiden virastonsa", ja on odotettavissa että kotivihreämme ottavat tämän ilmiön siipiensä suojaan ja ympäristöministeriön huostaan. Eiköhän se siellä jo liene.
Kotoinen Metsähallituksemme on kuitenkin jo ehtinyt apajille ja napannut kiinni ja vieläpä ahneesti. Sillä on niin oikeudellinen kuin ideologinen tarve suojella omaa maanomistustaan ja -hallintaansa, jonka perustuminen lailliseen saantoon voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Nyt metsävaltion piirissä on ilmeisesti saatu äläynväläys, että solmimalla strategisen tai ainakin väliaikaisen taktisen liiton Saamelaiskäräjien ja sen edustaminen "rekisterisaamelaisten" kanssa muka "Akwé Kon"-suositusten hengessä voidaan, tosin kyseisten suositusten kanssa täysin ristiriidassa, näppärästi sivuuttaa kaikki muut paikalliset yhteisöt.
Akwé Kon-erikoisasiantuntemusta hoitaa, kuten ehkä jo arvasitte, kansainvälisen biodiversitettisopimuksen sihteeristö, Secretariat of the Convention on Biological Diversity. Asiaa koskeva neliväripainate löytyy PDF-muodossa ainakin osoitetteesta
http://sacrednaturalsites.org/wp-content/uploads/2011/10/akwe-brochure-en.pdf
Etenkin taloudellisesti ja muutenkin kehittyneillä yhteiskunnilla on taloudellisesti ja henkisesti varaa antaa erityisasema pahasti alakynnessä oleville, ja niinpä tuemme muun muassa lapsia, vammaisia, vanhuksia ja useita erityisryhmiä. Myös niissä yhteiskunnissa, joiden taloutta ja arkea leimaa niukkuus, on tai on järjestettävissä järjestelmiä joissa sosiaalinen yhteisvastuu toteutuu. Osa näistä järjestelmistä on perinteisiä, osa uudempaa perua ja ehkä ulkopuolelta tuettuja.
Tukitoimien mitoituksessa joudutaan huomioimaan niiden kustannukset ja sosiaaliset seuraukset. Ulkopuolelta annettavaan tukeen liittyy sen taipumus aiheuttaa kielteisiä vaikutuksia, kuten tuen saajapuolen ajautuminen klienttiasemaan, jolle on ominaista omanarvotunteen ja aloitekyvyn heikkeneminentuen. Mahdollisesti tarvittavan katastrofituen tai välittömän "sosiaalisen ensiavun" jälkeen tukitoimet pyritään suuntaamaan ja muotoilemaan niin, että tuen tarvetta voidaan aikaa myöten vähentää. Tämä riippuu luonnollisestikin tukitarpeen perussyyn tai -syiden luonteesta. Mikäli tuen tarve nousee tilanteesta jonka voidaan odottaa kohentuvan, tukitoimet suunnataan ja muotoillaan niin, että niillä edistetään tuen tarpeessa olevan yksilön, ryhmän, yhteisön tai maantieteellisen alueen väestön pyrkimyksiä kohentaa oma tilannettaan mahdollisimman omaehtoisesti, ja jos mahdollista, irtautua tuen tarpeesta.
Oikedellisella tasolla erilaisten tukitoimien perustelu on johdateltavissa tasa-arvon periaatteessa. Tuet ja erityiskohtelu saattavat näyttää tämän periaatteen vastaisilta, mutta ne ovat nimenomaan osa pyrkimystä kohti tasa-arvoa. Siksi on otettu käyttöön itsessään outo ilmaisu "positiivinen syrjintä". Tällä pyritään ilmaisemaan, että lainsäädäntö ja toimet, jotka mekaanisen oikeudellisen ajattelun valossa rikkovat tasa-arvon periaatetta ovat sallittuja, kun niillä on tarkoitus kompensoida alakynnessä olevien puutetta, hätää, kärsimyksiä, toimintakunnon vajeita jne.
Mikäli tuen tarve nousee seikoista jotka eivät ole nopeasti tai lainkaan poistettavissa, tuen tarve voi olla pitkäaikainen tai jatkuva. Tasavertaisuuden periaate vaatii kuitenkin, että mikäli tuettavan heikompi asema johtuu syystä joka on poistettavissa, tukeminen lakkaa kun tasa-arvoa on saatu luotua riittävässä määrin, eli "positiivinen syrjintä" oikeutusperusteena hiipuu tai lakkaa kun ja siltä osin kuin epätasa-arvo on tukitoimilla kompensoitu.
Alkuperäiskansojen asema erityislainsäädännön ja erilaisten tukitoimien piirissä on siitä mielenkiintoinen, että siinä ei tiukkaan ottaen ole kyseessä tällaisesta määräaikaisesta tukemisesta eli "positiivisesta syrjinnästä" tosiasiallisen tasa-arvon toteuttamiseksi, vaan taattavista erityisoikeuksista, jotka periaatteessa ovat jatkuvia. Siksi niihin vetoaminen on houkuttelevaa silloinkin, kun siihen ei oikeastaan ole tarvetta, sanotaan jos siirtomaasortoa ei ole ollut, tai jos epäkohdat ovat jo korjautuneet. Alkuperäiskansoja koskevien sopimusten ja julistusten tarkoitus ei ole luoda etuoikeutettuja ryhmiä kestämättömillä perusteilla.
Kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat epäilemättä tuiki tarpeellisia. Niitten toteuttamista varten luodut organiosaatiot toteavat raporteissaan usein tyytyväisinä kuinka kyseinen sopimus on antanut paikallistason ryhmille "vipuvoimaa" (engl. leverage) asiansa ajamiseen. Suomessa on pitkä kokemus siitä, että joku ryhmä yrittää ajaa omia vähemmänkin oikeutettuja etujaan ja tavoitteitaan hakemalla vipuvoimaa ulkomailta. Ruotsin vallan aikana eteenpäin pyrittiin Tukholman kautta koukkaamalla, tsaarinaikana Pietarista, puhuttiin "Pietarin tien kulkemisesta", aikoinaan joitakin asioita hoidettiin Moskovan kautta, sitten EU:n myötä tuli Brysselin tie.Tätä toimintaa ei juuri ole hyvällä katsottu. Se vastaisi tilannetta jossa olisi käynnissä vaikkapa jalkapallokuppi, ja sitten yksi joukkue vaatisi saada pelata eri säännöillä, tai saada tuoda kentälle oman lisätuomarinsa.
Nykyään oikeutta haetaan kauempaakin, kansainvälisistä tuomioistuimista. Tämä saattaa joskus olla tarpeen, mutta siihen liittyy riskinsä. Yksi näistä on, että näiden kansainvälisten järjestelmien oikeusperinteet, oikeuslähteet, ajattelutavat, prosessi jne. saattavat olla vieraita niille vastaaville seikoille joiden kautta ja avulla oma yhteiskuntamme om rakentunut.
Niin arvokkaita kuin kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja niiden kaltaiset sopimukset ovatkin, jokainen niistä on myös synnyttänyt ympärilleen organisaatiokoneiston. Kun jokaisella sopimuksella on oma koneistonsa, ne muodostavat yhdessä uskomattoman laajan, labyrinttimaisen rakennelman, josta tuhannet ja taas tuhannet ihmiset, jotka eivät välttämättä lainkaan kuulu erityissuojan tarpeessa oleviin ryhmiin, hyötyvät erilaisissa tehtävissä. Kun koneisto on kyllin monimutkainen, siellä suunnistaminen ja toimiminen vaatii jo sekin erityisasiantuntemusta. Suomen valtion edustajilla tämä saattaa joskus olla puutteellista.
Kun koneisto on kyllin raskas, se pyrkii jatkamaan omaa liikettään. Aivan kuten byrokratia kasvattaa itseään lähes luonnonvoimaisesti, niin tämäkin koneisto kasvattaa itseään. Historiallisista syistä YK:n alainen Kansainvälinen työjärjestö ILO, jonka juuret ulottuvat YK:n edeltäjään Kansainliittoon asti, hoitaa edelleen alkuperäiskansakysymyksiä, vaikka toiminnan sijoittuminen nimenomaan ILO:n alle voi tuntua oudolta. ILO ei kuitenkaan ole ainoa ihmisoikeuksia eikä ainoa alkuperäiskansojen asioita hoitava YK:n elin. Ja jos ei ole saatu aikaiseksi kansainvälistä sopimusta, niin ainhan voidaan synnyttää edes julistus, ja jos ei julistus, niin suositukset kuitenkin, vaikkapa vapaaehtoiset. Kyllä niidenkin ympärille saadaan komiteoita, sihteeristöjä, tarkkailijoita ja toimistoja, ja ennen kaikkea budjetti.
Voisi sanoa että kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ympärille syntynyt ja edelleen kasvava koneisto on kuin antiikin tarujen hydra, lohikäärme.jolla oli enemmän päitä kuin mitä maljakkomaalarit mahtuivat kuvaamaan. Jos hydralta hakkasi yhden pään, se kasvatti kaksi tilalle. Tämä on vain vertaus ja viittaa vain tuohon kasvuominaisuuteen. Lohikäärme sinänsä voi olla niin hyvän kuin pahan vetauskuva, eli en siis tarkoita että ihmisoikeussopimukset sinänsä ovat pahoja, päin vastoin. Tuolla niiden ympärille paisuvilla koneistoilla on kuitenkin myös ikävät piirteensä. Voisi puhua loismaisuudesta tai syövästä siinä mielessä, että ne tunkevat tai ne vedetään tavanomaiseen kansalaisyhteiskuntaan ja demokraattiseen prosesiin antamaan jollekin ryhmälle "vipuvoimaa". Kansallisella tasolla noiden voimakeskusten olemassaolon huomaa esimerkiksi silloin kun niiden tarkkailijat vierailevat Suomessa ja tekevät maamme asioita koskevia raporttejaan ja antavat suosituksiaan.
Nuo oman demokraattisen järjestelmämme ulkopuoliset järjestelmät, joihin Suomi on kytkeytynyt sitoutumalla kansainvälisiin sopimuksiin tai hyväksymällä jonkin julistuksen, saavat huomattavan osan maatamme koskevasta informaatiosta joko erilaisilta kotoisilta kansalaisjärjestöiltä tai Suomen valtion edustajilta sopimusjärjestöissä. Puolittain leikkimielisesti nämä kansainväliset sopimukset, komiteat, pysyvät sihteeristöt, vuosittaiset kongressit, työryhmät jne voisi nähdä vanhojen shamanististen jumalien tai suojeluspyhimysten moderneina vastineina, ja näitä asioita ajavat kansainväliset ja kansalliset kansalaisjärjestöt niiden palvojina. Niillä on omat shamaaninsa joilla yksin on voima lentää niiden luokse hakemaan apua, milloin New Yorkiin, milloin Montrealiin, milloin minnekin puolelle maailmaa jossa joku kongressi pidetään. Niillä on pappinsa, jotka yksin osaavat selittää mitä nämä voimahamot oikeasti sanovat ja miten niiden sanoma on tulkittava. Ironisesti voidaan sanoa että onneksi nämä nykyajan voimatekijät yleensä julkaisevat nelivärioppaita näistä tulkinta-asioista, niin että emme ole ihan pelkästään kotoisten shamaaniemme "Vipusessakäyntien" varassa.
Aivan kuten vanhoina aikoina palvoskohteita ja pyhimyksiä oli paljon, niin on myös kansainvälsiä sopimuksia, joita kotimaiset tahot voivat manata avukseen saadakseen enemmän vipuvoimaa asiansa ja etujensa ajamisessa. Tuskin olimme jaksaneet kaivaa itsemme ILO 169 juurille ymmärtääksemme mitä kyseinen sopimus sanoo ja mitä se ei sano, mikä se on ja mikä se ei ole, ja tämä vei vuosia, niin eiköhän hydralla ala heilua uusi pää, eiköhän ala kuulua uusi mantra: "Akwé Kon". Näyttää siltä, että myös ympäristöasioita hoitavat YK:n elimet ovat nekin halunneet ikään kuin oman "intiaaniasioiden virastonsa", ja on odotettavissa että kotivihreämme ottavat tämän ilmiön siipiensä suojaan ja ympäristöministeriön huostaan. Eiköhän se siellä jo liene.
Kotoinen Metsähallituksemme on kuitenkin jo ehtinyt apajille ja napannut kiinni ja vieläpä ahneesti. Sillä on niin oikeudellinen kuin ideologinen tarve suojella omaa maanomistustaan ja -hallintaansa, jonka perustuminen lailliseen saantoon voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Nyt metsävaltion piirissä on ilmeisesti saatu äläynväläys, että solmimalla strategisen tai ainakin väliaikaisen taktisen liiton Saamelaiskäräjien ja sen edustaminen "rekisterisaamelaisten" kanssa muka "Akwé Kon"-suositusten hengessä voidaan, tosin kyseisten suositusten kanssa täysin ristiriidassa, näppärästi sivuuttaa kaikki muut paikalliset yhteisöt.
Akwé Kon-erikoisasiantuntemusta hoitaa, kuten ehkä jo arvasitte, kansainvälisen biodiversitettisopimuksen sihteeristö, Secretariat of the Convention on Biological Diversity. Asiaa koskeva neliväripainate löytyy PDF-muodossa ainakin osoitetteesta
http://sacrednaturalsites.org/wp-content/uploads/2011/10/akwe-brochure-en.pdf
Mowawkinkielinen ilmaisu Akwé Kon lausutaan
suunnilleen agway-goo, suomlaisittain ehkä "agvey-guu", mutta jos
"herrojen kee" tuottaa vaikeuksia voinee sanoa reilusti
"akveekuu". Tuo on hyvä osata, sillä saanemme kuulla tämän vielä
useinkin niiltä, jotka katsovat että heillä on hallussaan korkeampi tieto
Voimasta. Käsite Akwé Kon on lainattu Montrealin lähellä vaikuttavalta
Kahnawake-yhteisöltä, jonka pyhistä alueista neuvoteltaessa käsite nousi esille
ja jossa yhteydessä suositukset muotoiltiin. Käsite liittyy kyseisen yhteisön
maailmankäsitykseen jossa koko luomakunta on henkinen. "Akwé Kon"
kääntyy suomeksi suunnilleen "koko luomakunta". Ihmisistä puhuttaessa
oletan että se on sama kuin kaikki.
Nyt älkää käsittäkö minua väärin. Yhtä vähän kuin vähättelen kansainvälisten ihmisoikeussopimusten merkitystä, yhtä kaukana on minusta että pilkkaisin alkuperäiskansan tai minkään muunkaan käsitystä pyhistä asioista, no, tietyissä rajoissa. Uskallan vain epäillä, että Metsähallituksen vaikuttimina sen innostuttua Akwé Kon-suosituksiin ei ole kovinkaan henkiset arvot, vaan tarve maksimoida sen omikseen katsomansa alueiden tuotto samalla kun minimoidaan sen metsäpolitiikkaan kohdistuva kritiiki. Metsäsertifiointiin vaikuttaa suotuisasti jos suhteet alkuperäiskansaan näyttävät olevan mallikelpoisella tolalla. Jos Akwé Kon auttaa metsävaltiota sivuuttamaan muun paikallisväestön kuulemisen neuvottelemalla vain maanälkäisen Saamelaiskäräjien kanssa, Akwé Kon on noille molemmille osapuolille kullan arvoinen löytö.
Silläkin uhalla että pilaan löytäjien lähes lapsenomaisen ilon muistutan, että Akwé Kon -suositukset koskevat ensisijaisesti pyhiä paikkoja ja sitten kyllä toissijaisesti alueitten muuta käyttöä alkuperäiskansojen ja muitten paikallisyhteisöjen toimesta. Sopii ruveta miettimään kenen pyhiä paikkoja Suomen Lapissa on missäkin, ja mitkä ihan aikuisen oikeesti ovat ne paikalliset yhteisöt jotka ovat mitäkin alueita perinteisesti käyttäneet.
Jos oikein pahasti ja kulttuurirasistisesti haluaisi heittää, voisi sanoa että Aké Kon vetäminen keskusteluun on yritys siirtää ajatustenvaihto pois rationaaliselta alueelta mumbojumbo-alueelle. Pois minusta kulttuurirasismi. On kuitenkin henkisyyttä ja henkisyyttä. Mieleen tulee iltayö Rajavartioston pimeässä tuvassa. Porukat ovat palailleet lomalta. Yksi pieraisee äänekkäästi. Sitten toinen. Pimeydestä kuuluu ääni kuin haudasta: "Henget puhuvat meille, mutta me emme ymmärrä mitä ne sanovat".
Jotkut katsovat kuitenkin ymmärtävänsä mitä nykyajan sopimushenget sanovat ja tarkoittavat, ja meidän muitten raukkojen on vain tyydyttävä uskomaan heitä. Kun jonkin sopimuksen tai sen artiklan alakohdan suojelijoitten piiriin kuuluva päällikkö on puhunut ja sanonut Ugh! niin siinähän se on. Kukapa tohtii shamaania hänen tiedonhankintalennoilleen seurata.
Vähemmän henkisellä tasolla voisi sanoa että mitäpä se Akwe Kon -suositusten yli-innokas ja yksipuolinen "toteuttaminen" meillä on kuin yritys siepata biodiversiteettisopimuksen tulkintaetuoikeus ja ulottaa sen voimapiiri kauas sopimuksen ydinalueen ulkopuolelle. Lyhyesti: antamaan Metsähallitukselle ja Saamelaiskäräjille vipuvoimaa Ylä-Lapin maaoikeuskiistassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti