Ryhmäidentifikaatiosta

Lisäilty 7.11.2014 09:00

Kunnioitettu Jouni Kitti kirjoitti 22.1.2014 Veikko Väänäsen "kollumeilta Koilliseen" -blogissa saamelaiskäräjälain muutoshankkeesta: "Mikäli lakiesitystä ei muuteta siten, että siitä poistetaan ryhmähyväksyntä ja viittaus saamenkielisiin sukuyhteisöihin, merkitsee se kiistan jatkumista jäätyneenä konfliktina."

En osaa sanoa, onko saamelaiskäräjälaki oikea paikka ryhmähyväksynnän ja sukuyhteisöjen mainitsemiselle. Näkisin kuitenkin, että kielikriteerin jatkuva mukanakuljettaminen saamelaismääritelmässä on vastoin kansainvälistä käytäntöä ja ILO:n alkuperäiskansasopimusta, joka ei mainitse kieltä alkuperäiskansan kriteerinä - tämä siksi, että oman kielen menettäminen ryhmä- tai yksilötasolla on ennnemminkin ollut sääntö kuin poikkeus niissä siirtomaavallan jälkeisissä oloissa, joihin ILO 169 luotiin.

Mitä tulee ryhmäidentifikaatioon, olen yhdestä asiasta varma: saamelaiskäräjien vaalilautakunta on aivan liian keskitetty taso sen harjoittamiselle. Jouni Kitti osuu naulan kantaan todetessaan, että viime vuosisadalta lähtien on yllin kyllin näyttöä siitä, että virallinen saamelaiseksi hyväksyminen jää tällä menettelyllä auttamattomasti syrjiväksi. Käytäntö on nähty, eikä ole mitään perustetta sille odotukselle, että tämä syrjintä jollain tapaa vähenisi tai lakkaisi uudistetun lain myötä. Näin varsinkin, kun tiedetään pohjoissaamelaisten hallitseman saamelaiskäräjien kohtelevan KHO:n tuoreinta ratkaisua asiassa niin kuin muinoin kohdeltiin ruton kantajaa.

Vaikka ryhmäidentifikaation tulisi nähdäkseni tapahtua n.s. ruohonjuuriryhmien tasolla, ryhmäidentifikaatiosta ei kuitenkaan voida luopua kokonaan. Muodollisten ja virallisten asioiden ulkopuolella se on yksilöiden ja ryhmien välisessä vuorovaikutuksessa normaali ilmiö, vaikka yksityisesti yksilö toki voi identifioitua ryhmään myös ilman että ryhmä tai laajempi yhteisö identifioi hänet jäsenekseen. Yksipuolinen identifioituminen virallisempiinkin ryhmiin on mahdollista, suomenruotsalaiseksi "ilmoittaudutaan" panemalla rasti äidinkieltä koskevaan ruutuun, eikä kielitaitoa tarkasta kukaan. Arkipäivässä suomenruotsalaisen yksilön ja erilaisten yhteisöjen dynamiikka elää sitten omaa elämäänsä.

Yksilön identifioituminen alkuperäiskansaan kuuluvaksi voi olla yksilön sisäinen tunne, ja sen ulkoiset piirteet ja toimet voivat jäädä yksilön yksityiselle tasolle. Yksilön ja yhteisöjen arkiseen vuorovaiktukseen en tässä mene. Mutta kun puhutaan virallisista yhteyksistä, kuvaan astuu yhteisön taholta tulevan "kollektiivisen identifikaation" eli "vastaidentifikaation" tarve. Muodollinen identifikaatio on kaksisuuntainen tai -osainen prosessi, jonka jälkimmäistä osaa voitaisiin nimittää myös tunnustamiseksi. Tunnustaminen perustuu tunnistamiseen.

Tunnustamisen taso ja menetelmät ovat yleisesti ottaen ryhmän päätettävissä, mutta tästäkin on poikkeuksia. Osa "pakkojäsenyyksistä" määräytyvät peräti keskeisistä ihmisoikeusperiaatteista ja -säädöksistä jotka kieltävät erinäisissä yhteyksissä syrjinnän ihonvärin, rodun, kielen, uskonnon jne jne perusteella.

Joitakin näistä "avointa erotuksetta kaikille" -periaatteista ovat meille kaikille tai useimmille jo selviö. Osa säädöksistä tuottaa ongelmia toteutusvaiheessa ja käytäntö niiden kohdalla on horjuvaa.

Alkuperäiskansojen jäsenille (engl indigenous individuals, mikä kääntyy huonosti suomeksi: "alkuperäisyksilöt") on taattu oikeus kuulua alkuperäiskansaan. YK:n alkuperäiskansojen julistuksen 9. artikla sanoo:"Indigenous peoples and individuals have the right to belong to an indigenous community or nation, in accordance with the traditions an customs of the community or nation concerned. No discrimination of any kind may rise from the exercise of such a right".

Artiklan rakenne on kylläkin sanajärjestykseltään hiukan outo. On vaikea nähdä, miten alkuperäiskansa voisi olla alkuperäiskansayhteisön henkilötason jäsen. Luonnollisempi olisi logiikka, jonka mukaan yksilöllä on oikeus kuulua yhteisöön ja yhteisöllä vuorostaan oikeus kuulua laajempaan kokonaisuuteen (nation, suomeksi kansakunta, vrt. esim. "Sioux nation"). Sekavuudelta näyttävä sanamuoto saa ehkä selityksensä siitä, että jäsenyyden "kiinnittyminen" (affiliaatio) tapahtuu eri yhteisöillä ja kansoilla näiden tavoista ja perinteistä riippuen vaihtelevasti joko paikallisella tasolla tai korkeammalla, "kansakunnan" tasolla.Tähän asiaan en ole pidemmälle perehtynyt.


Alkuperäiskansoille on taattu oikeus valita itse jäsenensä. YK:n alkuperäiskansojen julistuksen 33. artikla sanoo: "Indigenous peoples have the right to determine their own membership in accordance with their customs and traditions". Pelkän sanamuodon perusteella tämän voi tulkita tarkoittavan että alkuperäiskansoilla on ensinnäkin oikeus päättää, mihin laajempaan yhteisöön ne haluavat kuulla. Toisekseen niillä on oikeus päättä ketkä yksilöt kuluvat heihin, siis ketkä ovat kyseisen alkuperäiskansan jäseniä. Viimeksi mainitun oikeuden kohdalla kiinnittyy kuitenkin huomio artiklassa sovellettuun sananvalintaan. Jos kerran oli tarkoitus ilmaista että alkuperäiskansalla on oikeus valita jäsenensä, tapojensa ja perinteidensä mukaisesti, miksi ei silloin käytetty ilmaisua "determin their own members"vaan "membership"? Asiaa olisi mielenkiintoista tutkia julistuksen syntyvaiheisiin liittyvistä dokumenteista ja kertyneen sovelluskokemuksen pohjalta. Koska YK:n elimet ovat kallellaan tapausoikeuteen nojaavaan anglosaksiseen oikeusperinteeseen, artiklan "oikea" tulkinta ei ole löydettävissä niinkään artiklan sanamuodosta kuin sen tulkintahistoriasta.

On huomattava, että sekä yksilöiden että yhteisöjen kohdalla on mainittu "tapojen ja perinteiden mukaisesti". En ole myöskään paneutunut siihen miten ratkaistaan ristiriitatilanne jossa yksilöä ei oteta jäseneksi tai häneltä otetaan pois jäsenyys, ja hän katsoo että tämä rikkoo yhteisön tapoja ja perinteitä. Lähtökohtaisesti voisi olettaa, että alkuperäiskansalla on suvereeni oikeus tulkita itse perinteitään ja tapojaan. Ruotsin Kitokin tapaus viittaa tähän suuntaan, mutta kuten sanottua, en ole perehtynyt tällaisia kiistoja koskeviin tapauksiin.  9. artiklan lause "No discrimination of any kind may rise from the exercise of such a right" viitannee ensisijaisesti siihen että alkuperäiskansayhteisön ulkopuolella ei saa kohdistaa sen jäseneeseen minkäänlaista syrjintää sen johdosta että hän on alkuperäiskansan jäsen, mutta tämä ei ole ainoa mahdollinen tulkinta. YK:n alkuperäiskansasopimus ja -julistus eivät anna alkuperäiskansalle oikeutta rikkoa YK:n ihmisoikeuksien julistusta tai kaikenlaisen rotusyrjinnän vastaista sopimusta. Näin alkuperäiskansaa sitovat jäsenyysasioissa sekä sen omat tavat ja perinteet että mainitut sopimukset.


Kun on ratkaistavana kysymys siitä onko yksilö katsottava kuuluvaksi alkuperäiskansaan,  ensisijainen kriteeri eli ratkaisuperuste on kansainvälisen oikeuden (CERDin yleisohje numero 8) mukaan kyseisen henkilön oma identifioituminen alkuperäiskansaan kuuluvaksi. Päinvastoin kuin Suomessa yleisesti tyrkytetään, itseidentifioitumiskriteeri ei siis suinkaan ole olemassa, esimerkiksi Suomen saamelaiskäräjälaissa,vain jotta sillä estettäisiin henkilön identifioiminen alkuperäiskansan jäseneksi vastoin kyseisen henkilön tahtoa. Toistan: ensisijainen peruste sille tuleeko henkilö, joka haluaa tulla identifioiduksi alkuperäiskansaan kuuluvaksi, katsoa alkuperäiskansaan kuuluvaksi, on tämän henkilön oma identifioituminen.

Kollektiivisella identifikaatiolla on alkuperäiskansayhteyksissä vähintään kaksi merkitystä. Tarkastelen ensin koko alkuperäiskansaa tai alkuperäiskansan alaryhmää koskevaa kollektiivista identifikaatiota. Tämä vastaa yksilön itseidentifikaatiota, eli se on subjektiivista, mutta luonteeltaan kollektiivista eli koko ryhmää koskevaa. Kysymys tässä kuuluu, katsooko ryhmä kokonaisuudessaan olevansa alkuperäiskansa tai kuuluvansa sellaiseen. Tämä itsekäsitys on olennainen, mutta aivan pelkkä oma halua käydä alkuperäiskansasta ei riitä. Suomessa, ja muutamissa muissakin maissa, on vielä liian tuoreessa muistissa Iriadamanttien "heimo", joka juurrutti suomenkieleen käsitteen elämäntapaintiaanit. Ihmiset saavat toki harrasta inkkarina olemista, mutta jos ja kun puhutaan vakavalla tasolla alkuperäiskansasta, tämän on täytettävä joukko objektiivisiä kriteereitä eli tunnusmerkkejä, joita on lueteltu ILO:n alkuperäiskansasopimuksessa. Luetteloa ei kuitenkaan ole tulkittava tyhjentäväksi. Alkuperäiskansasopimuksen 1 artikla, jossa määritellään alkuperäiskansan ulkoiset (objektiiviset) tunnusmerkit, sisältää kuitenkin myös 2-kohdan, joka kuuluu: "2. Self-identification as indigenous or tribal shall be regarded as a fundamental criterion for determining the groups to which the provisions of this Convention apply.". Tämä ryhmän kollektiivista identiteettiä koskeva kohta vastaa hyvin pitkälti CERD:in yksilön identiteetin määrittelyohjetta. CERD:in mukaan yksilön kohdalla tämän itseidentifioituminen alkuperäiskansaan kuuluvaksi on ensisijainen peruste, ILO 169 1 artiklan 2-kohdan mukaan yhteisön itseidentifioituminen alkuperäiskansaksi on perustavaa laatua oleva peruste (fundamental criterion).

Myös ryhmän itsekäsitystä eli omaa kollektiivista identifikaatiota on kuitenkin täydennettävä muun yhteiskunnan taholta tapahtuvalla "vastaidentifikaatiolla", muutoinhan jokainen itsensä alkuperäiskansaksi tunteva kansa olisi automaattisesti sellainen. Iriadamant-elämäntapaintiaanien muisto lienee Suomessa jo vaipumassa unholaan, mutta tapaus kannattaa palauttaa mieliin tämän pohdinnan ymmärtämiseksi.

Milloin kriteereiden täyttyminen on vähän kiikun kaakun, ryhmän omalla itseidentifioinnilla saattaa ILO 169 1 artiklan 2-kohdan mukaan olla ratkaiseva merkitys. "Fundamental criterion" pitänee ryhmän ja yksilön kohdalla tulkita samoin, kummankin kohdalla itseidentifikaatio, subjektiivinen käsitys, ei ole mikään toisarvoinen oheiskriteeri, vaan perustavaa laatua oleva (fundamental) kriteeri. Tällä perusteella Suomessa asuvat poro- eli pohjoissaamelaiset voidaan katsoa alkuperäiskansaksi myös Suomessa, vaikka he nykyisten elinolojensa puolesta eivät juuri erottu  ILO 169 1 artiklan 1a-kohdan mukaisesti muusta väestöstä, ja vaikka he konkreettisen asutushistoriansa ja instituutioiden säilymisen puolesta eivät juuri täytä 1- artiklan 1b-kohdan määritelmää. Sama ILO 169 1 artiklan 2-kohdan mukainen kollektiivisen itseidentifikaation etu kuuluu kuitenkin Suomessa tasavertaisesti kaikkille saamelaisiksi tai lappalaisiksi alkuperäiskansaryhmiksi muodollisesti pyrkiville ryhmille. Kun muilla Suomen saamelaisilla/lappalaisilla kuin pohjoissaamelaisilla (ja tulkinnasta riippuen ehkä koltilla)  lisäksi on puolellaan kiistaton polveutuminen väestöstä joka on tosiasiallisesti asunut alueella ILO 169:n 1 artiklan 1a-kohdan tarkoittamalla tavalla, tämän Suomen Lapin todellisen alkuperäisväestön alkuperäiskansastatuksen kiistäminen tuntuu sitäkin kestämättömämmältä.

Takaisin yksilöön kohdistuvaan, ryhmän toimesta suoritettavaan kollektiiviseen identifikaatioon eli vastaidentifikaatioon, josta tässä kirjoituksessa varsinaisesti on kysymys. Sen tulee siis tapahtua "tapoja ja perinteitä noudattaen". Saamelaiskäräjien vaalilautakunta ei edusta tapoja ja perinteitä, vaan on puhtaasti uuden ajan luomus. Käsitykseni mukaan yksilön muodollisen hyväksymisen  saamelaiseksi/lappalaiseksi tulisi siis tapahtua lähtökohtaisesti paikallisella tai alueellisella tasolla. Tässä astuvat kuvaan lapinkylät, joille tämäkin tehtävä luontevasti kuuluu. Jouni Kitti kertookin ehdottaneensa että saamelaiskäräjälakiin luotaisiin uudenlainen järjestelmä, joka takaisi sen, että yhdenkään saamelaisyhteisön näkemykset eivät jäisi jonkun dominoivan ryhmän äänen alle. Yhteisen itsemääräämisoikeuden harjoittamisen lisäksi eri saamelaisyhteisöille olisi soveltuvissa asioissa luotava mahdollisuus päättää omista asioistaan samalla painolla kuin Saamelaiskäräjät päättäisivät omista asioistaan. Näin siis Jouni Kitti.

Tämä jos mikä olisi askel tilanteen tervehdyttämisen suuntaan. Terveen ja toimivan demokratian peruslähtökohta on, että kaikki tuntevat että he voivat osallistua päätöksentekoon ja ettei heidän ääntään tukahduteta tai hukuteta. Kun on kyse vähemmistöistä ja vähemmistöjen vähemmistöistä, pelkkä enemmistödemokratia ei toimi. Se voisi toimia, jos enemmistö tuntisi ja osoittaisi vastuunsa ja todellakin huolehtisi pienempien ryhmien eduista. Aivan samoin kuin saamelaiskäräjien vaalilautakunnan harjoittaman syrjinnän kohdalla meillä on kuitenkin jo vuosikymmenien näyttö siitä, että saamelaiskäräjiä hallitsevalla porosaamelaisten  saamenkielisellä sukuyhteisöllä on juuri päinvastainen tarkoitus, muiden saamelais/lappalaisryhmien sulkeminen saamelaiskäräjien ja alkuperäiskansa-aseman ulkopuolelle. Tämä kestämätön tilanne ei voi jatkua, eikä se tule jatkumaan, vaikka se yritettäisiin betonoida vielä vireillä olevalla saamelaiskärälain muutosesityksellä. Se muodostaisi vain padon, joka ei voi kestää sen taakse muodostuvaa painetta. Ihminen ei ole luotu päähän potkittavaksi, vaan hänellä on sitkeä taipumus nousta kun mitta on täysi.

Muuten olen sitä mieltä, että saamelaisasiat olisi siirrettävä pois niitä jo kyllin suhmuroinneesta oikeusministeriöstä vaikkapa sisäasiainministeriöön, ehkäpä vähemmistövaltuutetun vastuualuelle.