Olenko Charlie?

Tämä blogikirjoitus käsittelee
vaihteeksi muuta kuin saamelaisuutta.

HUOM: Tekstissä olevien linkkien takana on osin aika rajuja
lehtien kansikuvia ym., mutta suosittelen niiden avaamista,
koska nimenomaan ne antavat yhdessä tekstin kanssa kuvan
siitä minkä lajin lehti Charlie Hebdo on. 


Suis-je Charlie? Olenko Charlie? Olemmeko kaikki Charlie? Pitäisikö minun olla? Pitääkö minun kantaa huonoa omatuntoa ellen tahdo olla? Olen tietenkin Charlie siinä mielessä, että ihmisenä, maailmankansalaisena, suomalaisena ja toimittajana en voi hyväksyä uskonnollisten tai poliittisten erimielisyyksien ratkaisemista väkivallalla, ja sananvapautta tulee puolustaa silloinkin kun sen käyttö tai käyttäjä ei miellytä. Mutta olenko muuten Charlie?


Charlie Hebdo edustaa rajua ranskalaista satiirin perinnettä, jonka juuret ulottuvat kauas kansanomaiseen toriteatteriin, Gutenbergin irtokirjasinkeksintöäkin edeltäviin poliittisiin herjapiirroksiin ja vuoden 1789 Suuren vallankumouksen lentolehtisiin ja kiihotuslehdistöön.

Ranskan poliittinen historia näyttää etenevän poliittisten skandaalien kautta. Satiirilehdet paljastavat ja ruoskivat armotta skandaaleihin sekaantuneita vallanpitäjiä. Charlie Hebdo ottaa askelen pitemmälle. Lehti on itse harrastanut tutkivaa journalistiikkaa ja tehnyt paljastuksia, mutta myöhemmin painottunut satiiriin ja varsinkin piirroksiin. Charlie ei kuitenkaan ainoastaan ruoski skandaalien osallistujia ja peittelijöitä, vaan se aiheuttaa itse julkaisuskandaaleja. Lehden ilmaisu on niin rajua, että sen kansien ja sisäsivujen pilapiirrosten julkaiseminen on Suomen lakien vastaista.

Kun USA:n tiedotusvälineet ovat välttäneet Charlie Hebdon kuvien julkaisemista muuten kuin sumennettuina tai kriittiset kohdat peitettyinä, tämä voidaan osin selittää maan vaikutusvaltaisella juutalaisilla painostusjärjestöillä ja sillä että varotaan provosoimasta islamilaisia. USA:lla on ollut omasta takaa aivan tarpeeksi turvallisuusongelmia niin kotimaassa kuin ulkomailla jotta sen pitäisi vielä poimia Ranskankin kastanjat hiillivalkeasta. Toinen selitys pidättyvälle julkaisupolitiikalle on kuitenkin USA:n omat lehdistövapauslait ja sanavapausperinne, joka sallii hyvin paljon, mutta ei kaiken.

En ole mitenkään ranskalaisen satiiri- ja kiihotuslehdistön asiantuntija, mutta olen yrittänyt paneutua hiukan aihepiiriin. Oikeastaan haluaisin tässä aluksi kertoa hiukan lehdistön roolista Suuren vallankumouksessa, mutta tuo osa-aihe on vielä työstämättä. Sanottakoon kuitenkin, että Charlie Hebdolla on ollut edeltäjänsä jo tuolloin.

* * *

Vallankumouslehdistön rajun tarinan jäädessä vielä odottamaan aloitan kuitenkin Charlie Hebdon tarinan jäljittämisen 1950-luvun varhaisvuosilta:

1954 tammikuussa toimittaja ja pilapiirtäjä François Cavanna (1923–2014) tapaa Zéro-lehden toimituksessa Georges Bernierin (1929–2006), joka on juuri palannut Indokiinan sodasta jossa hän taisteli vapaaehtoisena ensin merijalkaväessä ja sitten laskuvarjojoukoissa. Sodassa Bernier on kokenut pohjia myöten Kaukoidän, sodan helvetin, prostituution, huumeet. Nämä kokemukset ovat leimanneet miehen ja leima siirtyy edelleen satiirilehtiin. Vanhempana Bernier kertoo armeijanaikaisista homokokemuksistaan, joissa hän oli omien väitteittensä mukana tarkonut, miten sen sanoisi, aktiivipalveluaan vastaaottavaisina oleville alipäällystön (ei voi sanoa jäsenille... ) edustajille. Voisi ajatella, että lehtien piirroksissa jatkuvasti toistuva sodomisointiteema heijastaa näitä kokemuksia, mutta toisaalta voi yksinkertaisesti olla kyse paljon vanhemmasta propagandististen kuvien perinteestä.

Cavanna osallistuu Jean Novin edellisen vuoden lopussa perustaman Zéron tekoon sen toisesta numerosta alkaen, ja kohoaa pian toimitussihteeriksi keskittyen kirjoittamiseen ja lehden taittamiseen.

Zéroa levitetään yksinomaan lehteä huutamalla mainostavien katumyyjien toimesta. Bernier osoittautuu tehomyyjäksi ja kohoaa myyntipäälliköksi. Kaupustelijat edustavat sekalaista seurakuntaa joiden toimeentulo on tiukoilla. Bernier saavuttaa kaupustelijoittensa luottamuksen pitämällä huolen heistä. Tässä näytteitä Zéron (ja Cordées-lehden) kansista.

1958 Zéron nimi viitannee ärhäkkään japanilaisen hävittäjäkoneeseen Mitsubishi A6ME, joka tunnetaan parhaiten nimellä Zéro (nolla). 1958 Cavanna muuttaa Zéro-lehden nimen vähemmän haastavaksi, lehdestä tulee Cordées (suom. vaikkapa ”turvaköyden toisiinsa liittämät, tai lyhyemmin ”sitoutuneet”). Cavanna, Bernier ja lehden avustajien enemmistö kokee Jean Novin ajaman linjan liian varovaiseksi, he kaipaavat ja haluavat tarjota lukijoille vahvempia kicksejä.

1959 Jean Novi kuolee yllättäen sydänkohtaukseen. Kustantamonjohdossa jatkaa hänen leskensä, jonka rinnalla Cavanna lähtee luomaan uutta kärkevämpää satiirilehteä, esikuvanaan amerikkalaisen crazyhuumorin pää-äänenkannattaja Mad. Yhdessä Cordées-lehden pääpiirtäjien kanssa Cavanna houkuttelee Bernieriä liittymään hankkeeseen, ennen kaikkea koska tämän takana on uudelle lehdelle välttämättömien katukaupustelijoiden joukko. Bernier irrottautuu Cordéen kustantamosta vieden mukanaan katumyyjät. Novin leski joutuu myymään kaikkien lehtiensä julkaisuoikeudet parin viikon sisällä.

1960 Hara-Kiri: Toukokuussa 1960 Georges Bernier kokoaa myyjäjoukkonsa osoitteeseen rue Choron, jossa hänellä on vuokrahuoneisto. Yhdessä François Cavannan ja muiden samanhenkisten kanssa hän perustaa uuden satiirilehden, jolle annetaan nimi Hara-Kiri
Lehden toimituksen osoitteen mukaan George Bernier – jonka nimi syntymätodistuksessa on Georget – tunnetaan tästedes nimellä ”Professori Choron”. Hara-Kirin ensimmäinen numero ilmestyy syyskuussa. Ensimmäinen painos on 10 000 kappaletta. Bernierin katumyyjät antavat lehdelle hyvän alkupotkun, ja pian lehteä myydään myös lehtikojuista.

Hara-Kirin kahden ensimmäisen numeron kannessa komeilee versioituna sama kuva-aihe, japanilaisittain tyylitelty puupiirroksenomainen kuva harakiriä tekevästä samuraista. Soturi ei kuitenkaan avaa vatsaansa veitsellä vaan vetoketjulla, ja vatsasta kurkistaa aivan eri tyyliin piirretty iloinen veitikka. Tässä näytteitä lehden ja sarjan ulkopuolisten albumien varhaisista kansista.

Myöhemmin veitikoita tuli esiintymään lehden kannessa ja sivuilla useinkin, eikä silloin ollut kyseessä mikään iloinen ukkeli. Hara-Kiriä on luonnehdittu sävyltään kyyniseksi ja rivoksi Tässä makunäytteitä – lehden kansia eri vuosilta.

Hara-Kiri ilmestyy alkujaan kuukausilehtenä. Se kielletään kahteen otteeseen, 1961 ja 1966. 1960-luvun lopussa Pariisista tulee ylioppilasvallankumouksen ja järjestysvoimien välisen taistelun näyttämö. Voidakseen nopeammin käsitellä ajankohtaisia aiheita toimitus perustaa toukokuusssa 1969 kuukausilehden rinnalle joka toinen viikko ilmestyvän lehden, jonka nimeksi annetaan Hara-Kiri Hebdo. ”Hebdo” on lyhytmuoto ranskankielisestä sanasta ”hebdomadaire” joka tarkoittaa juuri joka toinen viikko tapahtuvaa asiaa, josta merkitys on siirtynyt tarkoittamaan erityisesti joka toinen viikko ilmestyvää lehteä.

Hara-Kiri Hebdoa myydään pääosin lehtikojuista, mutta satunnaisesti myös katumyynnissä. Hyvään menekkiin vaikuttaa lehden huokea hinta, 1 frangi. Tässä vaiheessa lehden avustajaksi tulee mukaan uusi voima, Georges Wolinski (1934–2015) . Wolinskin äiti oli ranskalais-italialainen juutalainen, isä puolanjuutalainen ja poika itse näki maailman valon Tunisiassa. Mainospiirtäjänä uransa aloittanut Wolinski vaikuttaa vahvasti vuoden 1968 Pariisin kevään aikana luodun grafiikan tyyliin. Hän tulee toimimaan eri vaiheissa huomattavien ranskalaisten lehtien piirtäjänä. Vuonna 2005 hän saa ansioistaan kunnialegioonan ristin. Mutta eipä riennetä asioiden edelle.

1969 sarjakuvalehti Charlie: Vuonna 1969 Cavanna, George Bernier alias Professori Choron ja pilapiirtäjä Henri Roussel alias Delfeil de Ton perustavat kuukausittain ilmestyvän huumori- ja sarjakuvalehden ”Charlie”. Hara-Kiri Hebdoa on tarkoitus julkaista edelleen. ”Charlie” ei ole satiirilehti, nimi ”Charlie” viittaa yksinkertaisesti Peanuts-sarjakuvan Charlie Browniin, suomalaisittain Tenavat-sarjakuvan Jaska Jokuseen. Ensimmäisen numeron kannessa esiintyy tuttu hahmo tutussa tilanteessa. Charlie-sarjakuvalehden esikuvana on italialainen sarjakuvalehti ”Linus” – Linus taas on suomalaisittain turvariepuaan kantava Eppu. Italialaisen esikuvansa Linuksen mukaisesti myös uusi ranskalainen sarjakuvalehti Charlie julkaisee Peanuts-sarjakuvan lisäksi runsaasti muita sarjakuvia. Lehti tunnetaan sekä pelkkänä "Charliena" tai nimellä "Charlie Mensuel" (suom. kuukauslehti Charlie). Viimeistään 1970 Charlie Mensuel alkaa muuttua kaikkea muuta kuin lastenlehdeksi. Lehti kehittyyedellen satiiriseen ja niinsanotusti pikanttiin suuntaan. Se lakkaa ilmestymästä syyskuussa 1981, mutta jatkuu omistajanvaihdosten kautta seuraavan vuoden huhtikuussa. 1986 Charlie fuusioidaan toiseen samanhenkiseen lehteen, Piloteen. Lehden nimenä on vuoteen 1988 "Pilote & Charlie", minkä jälkeen nimeksi tulee pelkkä Pilote. Vuonna 1959 perustettu Pilote sammuu kuitenkin 1989.

1970 Hara-Kiristä tulee Charlie Hebdo. Vuoden 1970 lopussa Harakiri Hebdo julkaisee kenraali de Gaullen kuolemaa hiukan ikävästi kommentoivan kansiotsikon, jonka johdosta sisäministeri kieltää lehden julkaisemisen. Vastatoimena julkaisijat perustavat uuden lehden, joka on olevinaan kustantamon kuukausittain julkaistavan Charlie-sarjakuvalehden kahden viikoin välein julkaistava versio. Uusi satiirilehti saa nimekseen Charlie Hebdo, siis kahden viikon välein julkaistava Charlie. Kannessa todetaan, että uuden lehden tarkoitus on antaa toimituksen väelle ja avustajille työtä kunnes Hara-Kirin julkaisemista voidaan jatkaa. Varmemmaksi vakuudeksi uuden satiirinlehden keskelle nidotaan neljä sivua väripohjalle painettua sarjakuvasivua. Tuolla hetkellä syntyy satiirilehti Charlie Hebdo, jonka seuraavista numeroista sarjakuvasivut hävisivät.

Vaikka nimiä harvemmin käännetään, suomalaisittain Charlie Hebdo olisi siis syntyhistoriansa perusteella ”Jaska kahden viikoin välein” tai jotain sinne päin. Professori Choron kylläkin on väittänyt, että nimi viittasi myös presidentti de Gaulleen. Choron toimii julkaisujohtajana ja Cavanna päätoimittajana. Lehteä julkaistaan vuoden 1981 loppuun, jolloin se lopetetaan riittämättömän lukijamäärän vuoksi.

1992 Charlie Hebdo syntyy uudelleen. Osa Charlie Hebdon tekijäkaartia on kertynyt vuonna 1991 perustettuun, lyhytikäiseksi jääneeseen satiirilehteen La Grosse Bertha (suom. Paksu Bertha), mutta ovat tyytymättömiä sen julkaisujohtajaan. Nämä lehdentekijät haluavat oman lehden, jossa he voisivat levittää vapaasti omia satiirisia yhteiskunnallisia kommenttejaan. Päivällisillä jossa muistellaan vanhoja aikoja ja pohditaan sopivaa nimeä uudelle lehdelle, piirtäjä Georges Wolinski heittää ajatuksen: ”Miksi ei Charlie Hebdo, nimi on vapaana!” idea hyväksyttään siltä istumalta, ensimmäiseen numeroon tarvittava pääoma kerätään. Lehti lanseerataan vanhan Charlie Hebdon jatkajana, sen maineen ja tunnettujen tekijöiden nimillä. Ensimmäistä numeroa myydään 120 000 kappaletta.

”Professori Choronille” ei tarjota tälle kelpaavaa asemaa uudessa lehdessä, ja hän käynnistää kilpailevan kahden viikoin välein julkaistavan Hara-Kirin, mutta tämä hanke samoin kuin pari muuta yritystä tyssäävät. Alkoholismiin taipuvainen Choron osoittaa jatkossa humoristikykynsä muilla sektoreilla ja areenoilla. Yhtestyössä mm. Philippe Vuilleminin ja Charlie Schlingon kanssa Choron julkaisee 1991–1992 noin vuoden verran ilmestynyttä Grodada-nimistä lastenlehteä, joka vielä yrittää menestyksettä uutta alkua vuodenvaihteessa 1995–1996. Lehti joutuu alusta alkaen viranomaisten hampaisiin. Makunäytteitä Grodadan kansista. 

Vaikka lehdistön vapaus on Ranskassa korkeassa kurssissa, laki on tiukka lapsille ja nuorille suunnattujen lehtien kohdalla. Grodadan anarkistiset, brutaalit ja osin seksualisoidut eläinhahmot ylittävät nämä rajat. Tekijätiimi julkaisee myös ainoastaan aikuisille tarkoitettuja kirjoja. Lopulta Choron esiintyy jopa chansonistina, siis laulujen sepittäjän ja esittäjänä. Hiukan tyylinäytteitä.

Uusvanha Charlie Hebdo omaksuu tekijöidensä yleisvasemmistolaisen linjan, mutta vanhasta Charlie Hebdosta poiketen ilman sen selvempää poliittista suuntausta. Satiiristen kuvien lisäksi lehti on aktiivinen myös tutkivan journalismin sektorilla, aivan kuten kilpailija ”Le Canard enchainé”.

Linjan osalta Charlie Hebdossa luotetaan tekijöiden kykyihin ja heidän suuntautumisiinsa. Aina ei ole helppoa sanoa onko näiden taiteilijoiden ”yleisvasemmistolaisuus” kaikkiin poliitikkoihin kohdistuvaa kyynisyyttä vai poliittista sokeutta – heille vasemmistokin tuntuu olevan oikeistoa. Kun tekijöiden poliittiset näkemykset vielä poikkeavat tuntuvasti toisistaan, tämä ei välttämättä edistä lehden vastaanottoa lukijoiden joukossa. Sisäiset ristiriidat johtavat myös irtisanoutumisiin. Vuonna 2004 levikki on 60 0000 kappaleen luokkaa.

2005: Ranskassa komisen viikkoa kestäneitä mellakoita, joiden yhteydessä loukkantuu satoja poliiseja. Noin 10 000 autoa ja kymmeniä julkisia rakennuksia poltetaan.

2006: Profeetta-piirrokset nostavat levikkiä. Vuonna 2006 Charlie Hebdon keskimääräinen painos on140 000 kappaletta. Helmikuun 8. päivänä lehdestä otetaan 160 000 kappaleen painos joka myydään nopeasti loppuun, ja sen päälle kaksi lisäpainosta, yhteensä 400 000 kappaletta. Tuossa numerossa Charlie Hebdo julkaisee tanskalaisen Jyllands-Posten -lehden viikkoa aikaisemmin julkaisemat Muhammed-pilapiirrokset ja lisäksi Charlie Hebdon omien piirtäjien töitä samasta aiheesta. Tanskalaislehden piirrokset ovat tuoreeltaan nostattaneet protestiaallon islamilaisessa maailmassa; tiukimpien koraanin tulkintojen mukaan ihmisen kuvan julkaiseminen ei ole sallittua, ja kaikki vähemmänkin jyrkät islamilaisuuden suunnat kieltävät Allahin tai profeetta Muhammedin kuvien julkaisemisen, puhumattakaan häntä esittävistä räävittömistä herjakuvista. Ranskan islaminuskoisten neuvottelukunta vaatii lehden numeron takavarikointia.

* * *

2015 Attentaatti. Tammikuun 7. päivänä 2015 Charlie Hebdossa on käynnissä toimituskokous, kun lehden tiloihin hyökkää kaksi raskaasti aseistautunutta muslimiveljestä. Nämä ovat Ranskan kansalaisia, mutta ovat hankkineet itselleen sotilaallisen pikakoulutuksen ulkomailla omaksuttuaan kapean fundamentalistisen käsityksen islamista. He ovat ottaneet tehtäväkseen kostaa oikeauskoisten puolesta Charlie Hebdolle profeetan pilakuvien julkaisemisesta.

Toimitukseen tehdyn hyökkäyksessä surmataan yhteensä 12 henkilöä:

 - Kadulla partioinut poliisi Ahmed Merabet

- 81-vuotias piirtäjäveteraani Georges Wolinski, jonka oma isä ammuttiin aivan eri syistä työpöytänsä viereen 1936

- Piirtäjä, julkaisujohtaja Stéphane ”Charb” Charbonnier

- ”Charbin” henkivartija, poliisi Franck Brinsolaro

- Piirtäjä Jean ”cabu” Cabut

- Piirtäjä Philippe Honoré

- Piirtäjä Bernard ” Tignous ” Verlhac

- Taloustoimittaja, lehden osakas Bernard Maris

- Psykoanalyytikko, kronikoitsija Elsa Cavat

- Kokoukseen kutsuttu vieriailija Michel Renaud,

- Oikolukija Mustapha Ourad

- Huoltoteknikko Frédéric Boisseau.


Charlie Hebdon toimitukseen tehtyä iskua seuraa muita hyökkäyksiä, joissa tulee lisää uhreja. Ranskan valtio käynnistää ennen näkemättömän turvallisuus- ja etsintäoperaation, johon komennetaan noin 100 000 poliisia, santarmia ym. Surmatöiden toteuttajat surmataan syntyneiden piiritystilanteiden purkamisen yhteydessä.

* * *

Islam on ehkä pohjimmiltaan se rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonto, jota meille vakuutetaan sen olevan. Tässä suhteessa islam olisi kristinuskon kaltainen. Molemmat uskonnot – niin kuin niin monet muutkin uskonnot ja ismit – soveltuvat vain valitettavan hyvin vihan lietsontaan ja kuolemaa kylvävien liikkeiden ja valtiollisten hankkeiden perusteluun. Molempien nimissä on käyty lukemattomia sotia ja tapettu miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä. Tulee mieleen englanninkielinen sanonta ”Haters gonna hate”, vihaajat tulevat aina vihaamaan. Populistiset kansankiihottajat eivät koskaan ole epäröineet tarttua ilmiöihin, jotka he kokevat tai ainakin voivat kuvata kannattajiensa uskonnon vastaisiksi. Mitä valistumattomammat kiihotettavat ovat, sen helpompi tehtävä on, mutta historia on osoittanut että sivistys ei anna suojaa demagogiaa vastaan. Olennaista ei ole uskon tai valtion suojaaminen, vaan omien asemien parantaminen kansanjoukkojen raivoa lietsomalla.

Heti attentaatin jälkeen Charlie Hebdo päätettiin julkaista aikataulunmukaisesti, mutta lehdestä otettiin miljoonan kappaleen painos käännettynä 16 kielelle. Tammikuun 11 päivänä vajaa 4 miljoonaa ihmistä osallistui Ranskassa mielenosoituksiin sananvapauden puolesta. Yksin Pariisissa mielenosoittajia oli eri arvioiden mukaan lähes 2 miljoonaa, näiden joukossa Ranskan presidentti Hollande, huomattava määrä valtionpäämiehiä ja muita korkeita valtioiden edustajia.
Mielenosoittajien tunnuksena oli ”Je suis Charlie” (suom. Olen Charlie).

Joidenkin päivien päästä islamilaisessa maailmassa käynnistyi vastamielenosoitusten sarja. Tšetšenian pääkaupungissa Groznyssa pidettiin 19.1.2014 mielenosoitus, johon osallistui eri ilmoitusten mukaan 0,8 – 1 miljoona ihmistä. Tällä ilmansuunnalla protestiliikettä johtaa maan venäläismielinen presidentti Ramzan Kadyrov, jonka mukaan kampanja suuntautuu ”niitä vastaan, jotka loukkaavat muslimien uskontoa. Emme tule milloinkaan antamaan tukeamme kenellekään, keitä sitten ovatkaan, jotka loukkaavat profeettamme.”

Gazassa nuoret islamistit ovat Le Monden mukaan polttaneet Ranskan lipun Ranskan kulttuurikeskuksen edessä huutaen ”Ranskalaiset, poistukaa Gazasta tai leikkaamme kurkkunne”. Mielenosoittajien kerrotaan kantaneen kolmen Ranskassa ammutun iskun tekijän kuvia julistaneen, että ”Ristiin uskovat” saavat varautua odottamaan uusia islamin sankareita. Nigerissä on lehtitietojen mukaan tapettu kymmenen kristittyä ja poltettu 45 kirkkoa. Maassa on tuhottu ei-muslimien liikkeitä, hotelleja sekä yksi koulu ja orpokoti. Teheranissa Ranskan suurlähetystön edessä mielenosoittajat ovat huutaneet ”Kuolema Ranskalle! Kuolema Israelille! Rakastamme Profeettaa!”, vaatien lähetystön sulkemista. Jalalabadissa, Afganistanin itäosassa, on poltettu Ranskan lippuja mielenosoittajien huutaessa ennen kaikkea ”Kuolema Ranskalle!”. Maan presidentti, joka oli ensin tuominnut Pariisin attentaatit, oli yhtynyt vastalauseisiin kutsuen Charlie Hebdon uuden numeron piirrosten julkaisemista loukkaavaksi ja vastuuttomaksi. Pakistanissa mielenosoitukset ovat jatkuneet eri puolilla maata kolme päivää. Perjantairukousten jälkeisen mielenosoituksen yhteydessä ranskalaisen uutistoimiston AFP:n valokuvaaja loukkaantui vakavasti luodista Karachissa Ranskan suurlähetystön edessä. Nämä tiedot ovat peräisin Le Mondesta.

Voisikohan islamilaisessa maailmassa vallita jonkinlainen väärinkäsitys toisaalta Charlie Hebdon ja Ranskan valtion ja toisaalta kristinuskon välillä? Ranskan valtiohan nimenomaan ei ole kristitty, ja Charlie Hebdon entinen tiimi, jonka islamistiasemiehet siirsivät oman käsityksensä mukaan helvettiin, edustivat valtion ja kirkon eron ääripuolustajia ja rienasivat kristinuskoa sydämensä kyllyydestä.

* * *

Vaikka sillä ei tietenkään voi perustella Charlie Hebdon profeetankuvien hyväksyttävyyttä, etenkään islamilaisille, todettakoon että islamin kuvakielto ei perustu välittömästi Koraniin. Vaikka sen juuret ovat sieltä löydettävissä, niitä voi etsiä myös siitä kulttuurista jossa Muhammed eli ja jossa islam syntyi. Koranissa kuvien tekemiskielto mainitaan yhden kerran, viidennessä suurassa, jossa annetaan mm. ohjeita sallitusta ruuasta, vihollisten ja rikollisten kohtelusta. 90. säe kuuluu: ”Te, jotka uskotte! Päihdyttävät juomat ja uhkapelit ja (uhripalvelus) pystytettyjen kivien edessä sekä nuolilla arpominen ovat pelkkää riettautta, paholaisen aikaansaamaa; karttakaa kaikkea tätä, jotta olisitte onnelliset”.

Kuvakielto kehittyi islamin muissa, varhaisissa kirjoituksissa. Missään kohti Korania ei kielletä nimenomaan Muhammedin kuvan tekemistä, mutta uskonnon perussuhtautuminen kuviin on kielteinen, eikä kuvia käytetä sen riiteissä eikä moskeijoissa. Kuvattomuuden piirre on yhteinen islamin, juutalaisuuden ja protestanttisen kalvinismin kanssa. Islamin kuvien karttaminen ei kuitenkaan ulotu maalliseen elämään – käytäntö tosin riippuu uskonsuunnasta.

Damaskuksen varhaisten kalifien (661–750 ja muun ylhäisön palatsien seinämaalauksissa kuvattiin eläimiä ja ihmisiä, samoin Intian mogulihallitsijoiden (1300–1500-luvulla) palatseissa. Profeettakin kuvattiin persialaisissa miniatyyreissä, pääosin stereotyyppisesti istuen valtaistuimella enkelien ympäröimänä. 1600-luvulla häntä alettiin kuvata ilman kasvonpiirteitä; kasvoja peitti valkoinen harso. Profeettaa ympäröi usein hänen pyhyyttään kuvaava sädekehä tai liekki – Muhammedin yhteyttä ”profeetalliseen valoon” alettiin korostaa näinä aikoina. Vastaavanlaista kuvallista esitystä kerrotaan tänään käytettävän Iranissa lapsille suunnatuissa, kuvitetuissa uskonnon oppikirjoissa. Nykyaikana suhtautuminen profeetan kuviin eroaa vivahteiltaan yhdestä islamin suuntauksesta toiseen, ollen jyrkkää sunnilaisessa suuntauksessa, kun taas shiialaisen papiston sanotaan suhtautuvan maltillisemmin kansanomaiseen palvontaan paikoin liittyviin kuviin.

* * *

Tuntuu vaikealta, ehkä turhalta ja jopa provokatiiviselta mennä pohtimaan tunnuksen ”Je suis Charle” (suom. Olen Charlie) ja sen muunnelmien (Olemme kaikki Charlie jne) sisältöä, varsinkin kun se löi itsensä läpi hetkessä sosiaalisessa mediassa. Spontaanina reaktiona se on sekä älykäs että tunteikas, ja ottaen huomioon Ranskan sananvapausperinne, myös hyvin ymmärrettävä ja osuva. Tarkastelen kuitenkin asiaa hiukan ja toivon voivani täydentää tietoja myöhemmin.

Voisi ajatella että oma sananvapausperinteemme olisi peräisin Ranskan Suuresta vallankumouksesta. Monessa muussa maassa se on ranskalaista alkuperää, eikä siinä mitään. Voimme kuitenkin olla ylpeitä siitä, että sanan- ja lehdistön vapauden periaate on meillä ihan kotimaassa tuotettu. Se ei tullut meille edes silloisesta pääkaupungistamme Tukholmasta, vaan päinvastoin se tuotiin Tukholmaan Suomesta.

Sotkamossa 1729 syntynyt Kokkolan kirkkoherra, lääkäri, luonnontutkija, keksijä, taloustieteilijä ja valtiopäivämies Anders ”Antti” Chydenius toi vuoden 1765–1766 valtiopäiville ajatuksen sananvapaudesta, jonka hän oli löytänyt ulkomaisesta kirjallisuudesta. Valtiopäivien hyväksymä sananvapausasetus noudatti hyvin pitkälle Chydeniuksen muistioissaan esittämiä linjauksia. Laki oli maailman ensimmäinen sananvapauslaki, ja päätös siitä tehtiin 23 vuotta ennen Ranskan vallankumousta ja kuusi vuotta ennen USA:n itsenäisyysjulistusta. Chydenius oli muutenkin aikaansa edellä: hän julkaisi ajatuksen kansantaloutta markkinataloudessa ohjaavasta ”näkymättömästä kädestä” – tosin juuri tätä termiä käyttämättä – kymmenisen vuotta ennen Adam Smithiä.

Englannissa Loistava vallankumous oli johtanut lehdistön vapauttamiseen vuonna 1695. Ranskan painovapaus syntyi osana vuoden 1789 Ihmisen ja kansalaisen oikeuksien julistusta. Tämän uraauurtavan asiakirjan 11. artikla kuuluu: ”Ajatusten ja mielipiteiden vapaa vaihtaminen on yksi ihmisen arvokkaimmista oikeuksista: siksi kaikilla kansalaisilla on oikeus puhua, kirjoittaa ja painaa vapaasti, paitsi että heidän on vastattava tämän vapauden väärinkäyttämisestä tapauksissa joista säädetään laissa” (käännös GP). Lehdistövapauden seurauksena Ranskassa näki päivänvalon noin 500 säännöllisesti ilmestyvää lehteä, näistä 330 Pariisissa.

Vallankumouksen jälkeen Ranskan kaikki hallitukset, niin tasavaltaiset kuin keisarilliset ja kuninkaalliset, julistivat pysyttävänsä voimassa sananvapauden, mutta pyrkivät tosiasiassa kehittämään sille rahoituksellisia, verotuksellisia, hallinnollisia ja oikeudellisia esteitä. En mene tässä tarkemmin tuohon historiaan, mutta todettakoon että välillä Ranskassa sallittiin vain yksi lehti departementtia (maakuntaa) kohti.

Tilanne kääntyi 29.7.1881, jolloin parlamentti hyväksyi suurella äänten enemmistöllä laini lehdistön vapaudesta. Laki voidaan nähdä Suuren vallankumouksen lehdistövapauden uudelleen syntymisenä, mutta se sisältää myös määräyksiä lehdistön vastuun toteuttamisesta. Näitä voidaan käyttää myös lehdistövapauden tukahduttamiseen. Lehdistövapauden toteutuminen on siitäkin eteenpäin riippunut Ranskan valtion ulkoisesta ja sisäisestä tilasta.

Ranskan lehdistölaki lienee ollut esillä silloin, kun Suomessa on muotoiltu vastaavia määräyksiä, sillä Ranskanlaki sisältää monta tuttua periaatetta.

Tässä vaiheessa ehdin vain todeta, että Ranskan lehdistölaki ei salli rasistista yllytystä. Alusta lähtien vuoden 1881 lehdistölakiin määriteltiin rangaistavaksi rikokseksi henkilön tai ryhmän solvaaminen heidän etnisen, kansallisen rodullisen tai uskonnollisen alkuperänsä vuoksi. Rangaistuksena oli kuukausi vankeutta tai sakkoja. Alkuperäisiä rangaistusrajoja on päivitetty. Ranskassa on myös lakeja jotka kieltävät rotuvihan lietsonnan.

* * *

Oman näkemykseni mukaan Charlie Hebdon piirrosten suurin ongelma ei ole niiden räikeys ja räävittömyys sinänsä, olkoonkin että niin kansissa kuin sisäsivuilla erittäin rakas teema näkyisi olevan että joku piirretty hahmo sodomisoi toista, ellei sitten ole kyse ryhmä- tai joukkosodomisoinnista. Lehden satiiriseen poliittiseen ilmaisuun kelpaa myös piirrokset jossa esiintyy takamuksia, genitaaleja ja eri uskontokuntien symboleja ja keskeisiä hahmoja, usein samassa kuvassa. Molemmat tai ainakin toinen hahmo kuvissa jotka esittävät eri asennoissa ja eri ruumiinaukkojen kautta toteutettuja yhdyntöjä in monesti tunnistettavissa julkisuuden henkilöksi. Vuonna 1993 lehden erään kannen piirroksessa tunnistettavaa henkilöä edustava, vyötäröstä alaspäin alaston aliupseeri sodomisoi Tuntematonta sotilasta esittävää luurankoa. Silloinen Ranskaa ravistellut ajankohtainen skandaali koski kovaksi mutta nuhteetonta virallista mainetta kantavaa kouluttajaupseeria, jonka väitettiin kohdistaneen alaisiinsa seksuaalista väkivaltaa. Hänet kytkettiin ainakin lehdistössä vuosina 1980–87 eräässä sotilasyksikössä tapahtuneisiin kuuden sotilaan ja kahden siviilin katoamisiin. Näistä kahden ruumiit löydettiin. Skandaali ei ollut niinkään itse väkivallanteoissa, vaan tutkinta- ja oikeusjärjestelmän toimimattomuudessa. Tapaus kulki oikeusistuimesta toiseen ilman että asiaan saatiin selvyyttä. Tutkinnan alainen epäilty riisti itseltään hengen prosessin ollessa vielä kesken 2003. Kaksi vuotta myöhemmin Ranskan valtio tuomittiin raskaisiin korvauksiin uhrien omaisille. Oliko Charlien kansikuva siis oikeutettu?

Menkööt rajut piirrokset sinänsä ranskalaisen satiiriin ja sananvapauden tiliin, vaikka meillä ei menisikään. Charlie Hebdo on rajuudestaan huolimatta ollut yleensä hyvällä asialla siinä mielessä, että sen varsinaisina kohteina on vääryydet, peittely, tekopyhyys, taikausko, fanatismi, lahjonta, skandaalit, syrjintä – you name it – katsomatta kuka, mikä tai ketkä näitä harjoittavat.

Vaikka mikään ei tunnu olevan Charlie Hebdolle pyhää, on kuitenkin yksi arvo jota lehti on puolustanut raivoisasti: laïcitée, maallisuus, maallikkoisuus – termi on vaikea kääntää suomeksi. Kyse on valistuskauden ja Suuren vallankumouksen ihanteesta, jonka mukaan Ranskan valtio on kytketty irti kaikista uskonnoista ja kaikesta uskonnollisuudesta. Tavallaan voidaan katsoa, että lehden suuret ongelmat ja nyt syntynyt, kansainvälisesti leviävä kriisi on lähtöisin juuri tästä asiasta. Charlie Hebdo julkaisi profeettapiirrokset, koska yksikään uskonto ei sen tekijöiden mielestä oikeuta niitä tekoja joita niiden nimissä tehdään, eivätkä lehden tekijät hyväksy sitä, että teokraattiset johtajat kätkeytyvät uskontonsa kilven taakse. Tämä kanta ei ole millään lailla suuntautunut pelkästään islamia vastaan, ei ylipäätänsä islamia vastaan vaan sen väärinkäyttöä ja minkä tahansa uskonnon väärinkäyttöä vastaan. Tätä on kuitenkin mahdoton ymmärtää maissa, jossa uskonto läpäisee kulttuurin, ajattelun, arjen ja juhlan, ja jossa henkiset ja poliittiset johtajat saarnaavat pyhää sotaa ranskalaista satiiria kohtaan.

Laïtée on kuitenkin yksi Ranskan valtion perusajatus. Sananvapauden perinteen ohella tämä selittää, miksi niin monet ranskalaiset reagoivat niin voimakkaasti attentaattiin, ja miksi tunnus ”Olen Charlie” löi niin vahvasti läpi. Sen voisi kääntää vaikkapa ”Pidämme sananvapautta pyhänä, pidämme valtion uskonnottomuutta ja uskonnon yksityisluonnetta pyhänä, emme hyväksy murhia ja kaikkein vähiten näiden arvojen edustajiin kohdistuneita murhia, olkootkin että Charlei Hebdon tekijät ovat Ranskan kauhukakaroita. Tai juuri siksi.”

Kannattaa huomata, että johtavat ranskalaiset poliitikot, jotka taatusti eivät rakasta Charlieta joka on pilkannut heitä törkeimmän päälle silti suojelevat lehden ilmaisuvapautta. Sille nostan hattua, niin kauan kuin se on aitoa. Pariisin suuressa mielenosoituskulkueessa Ranskan presidentin rinnalla kulki kuitenkin myös valtionpäämiehiä ja muita korkeita edustajia maista, joiden ei auta ylvästellä sananvapaudellaan.

Mistä sitten kenkä puristaa Charlie Hebdon kohdalla minun mielestäni? Näen ongelman ensisijaisesti siinä, miten lehti ja sen piirtäjät tyylittelevät hahmonsa ja ehkä myös lehden anarkistisessa yltiövapaudessa, josta vastuukomponentti puuttuu kokonaan, paitsi vastuu lehden ketään ja mitään säästämättömästä missiosta. Charlie Hebdo ei kysele kenenkään tunteita, ja varsinkaan ei sen hampaisiin joutuneiden. Eikä se kysele hintaa.

Mainitsin tavan jolla lehden piirtäjät tyylittelevät hahmonsa. Vaikka piirroksesta poimittaisiin pois – jos se olisi mahdollista – kaikki yllä kuvaavani tavanomaista ja niin kuin ennen sanottiin poikkeavaa sukupuolisuutta kuvaavat elementit, jäljelle jäisi nuo äärimmäisyyteen asti karrikoidut stereotyyppiset hahmot. Ne ovat itsessään viesti – kiitos vain opettajille jotka aikoinaan opettivat minulle kuva-analyysi -nimistä oppiainetta – joka kylvää samoja ennakkoluuloja joita vastaan lehti ja nuo kuvat taistelevat. Charlie Hebdon katoliset papit ja paavit, muslimit ja Profeetta, juutalaiset ja rabbit, tihkuvat myrkkyä, jolle saa etsiä vastineita ensimmäisen maailmansodan greuelpropagandasta ja Der Stürmeristä.

* * *

Olisiko johtopäätöksen aika? Minun ei ole mahdoton ymmärtää ja eräällä tasolla jopa hyväksyä Charlie Hebdoa sen omassa ranskalaisessa ja etenkin pariisilaisessa ympäristössä. Voin ihailla sitä ettei Charlie kumartele mihinkään suuntaan, ne pojat tietävät mitä siitä seuraa. Lehti ei tietenkään kysy hyväksyntääni, se haistattaa paskat jokseenkin kaikille. On kuitenkin väestöryhmiä, kansoja ja maita, jossa tämän lehden ymmärtäminen on absoluuttisen mahdotonta, tai ainakin liikaa pyydettyä.

Ranskan valistusajan perinne ja idästä nouseva valo ovat laadultaan kovin erilaisia. Edellinen edustaa maallisuutta ja luottamusta ihmisen älyyn. Jälkimmäinen edustaa uskon ja papiston ylivaltaa.

Uutistoimisto AFP:n (sen samaisen jonka valokuvaajaa ammuttiin Karachissa) 70-vuotistapahtuman yhteydessä presidentti François Hollande korosti että Ranska ei loukkaa ketään puolustaessaan periaatteitaan. ”Ranska ei pidä oppitunteja yhdellekään maalle, mutta Ranska ei hyväksy minkäänlaista suvaitsemattomuutta. Ranskan lippu on aina vapauden lippu”.

Toivottavasti tämä pätee. Luotan lehdistön vapauteen sen takeena, mutta katson että lehdistön vapautta on harjoitettava vastuullisesti. Katson että vapaa -- ja vastuullinen -- lehdistö on hyvä tae myös sille, että kaikista uskontokunnista vapautettu valtio suojelee kaikkien oikeutta harjoittaa uskontoaan ja omaa kulttuuriaan, niin kauan kun se pysyy tasavallan yleisen mielipiteen ja sen lakien määrittelemissä puitteissa. Näihin kuuluu muun muassa, että toisten uskonnon harjoittamien rauhaa ei häiritä ja ettei väestöryhmiä yllytetä toisiaan vastaan. Ja vielä aivan pieni asia: ketään ei tapeta, ruoskita, amputoida tai lähetetä tuhoamisleirille muutaman piirroksen tähden, kohdistuipa niiden pilkka sitten mihin tahansa uskonnolliseen ryhmään tai sen pyhinä pitämiin asioihin, ja olipa kyseessä vaikka isä taivainen. Siis esimerkiksi sellaisiin, joiden kuvia Charlie Hebdo on julkaissut.

Olkoon tämä vastaukseni otsikon kysymykseen.