Saamelaistutkijat numerologeina

Oulun yliopiston Giellagas-instituutin johtaja, saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola ja Lapin yliopiston sosiologian yliopistolehtori Jarno Valkonen tuovat vieraskynäkirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 27.4. esille mielipiteensä, jonka mukaan saamelaisia ei kuunneltu riittävästi saamelaiskäräjälain uudistamista ja ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifiointia tarkoittavien lakien valmistelussa.

Paitsi että kumpikaan laki ei mennyt läpi ennen uuden eduskunnan vaaleja, tutkijoiden jalkineet näkyvät puristavan eniten saamelaismääritelmän kohdalla. Määritelmä oli se kompastuskivi, johon molemmat lakihankkeet kaatuivat. 

Saamelaisvaltuuskunta-asetuksessa (988/1990) saamelaismääritelmä oli puhtaasti kieliperusteinen: ”Saamelaisella tarkoitetaan tässä asetuksessa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen, että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään.”

 Lehtola ja Valkonen kirjoittavat: ”Vuonna 1995 saamelaiskäräjiin lisättiin pykälä, jonka mukaan saamelaiseksi voidaan hyväksyä myös lappalaisrekisteriin viime vuosisatojen aikana merkityn henkilön jälkeläinen. Saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt lisäystä. Se on ehdottanut paluuta kieleen perustuvaan saamelaismääritelmään.”

Herrat jättävät viisaasti sanomatta, että ILO-sopimus sen paremmin kuin mikään muukaan kansainvälinen alkuperäiskansasopimus ei tunne alkuperäiskansan ja sen jäsenten määrittelyä pelkästään kielen perusteella.

Vuonna 1973 perustettu saamelaisvaltuuskunta korvattiin 1996 saamelaiskäräjillä (974 / 1995). Saamelaiskäräjälain säätämisen yhteydessä vuonna lakiin otettiin kieliperusteen lisäksi tosiaankin ”lappalaisperuste”, jonka mukaan sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa, katsottiin kyseisen lain tarkoittamaksi saamelaiseksi. 

”Lappalaisrekisteristä” ei kukaan kylläkään ole tähän päivään mennessä kuullut, elleivät sitten tutkijamme ole sellaista vasta löytäneet. Saamelaistutkijoiden ja -käräjien kanta tuntien tuo rekisteri, joka epäilemättä on eräänlainen saamentutkimuksen graalin malja, on alusta loppuun täynnä suomalaisperäisiä uudisasukkaita.

* * *

Kirjoittajien mukaan hallitus veti saamelaiskäräjälain uudistusta ja ILO-sopimuksen ratifiointia koskevat ehdotuksensa pois eduskunnasta sen seurauksena, että perustuslakivaliokunta päätti äänestyksen jälkeen säilyttää nykyisen saamelaismääritelmän. Syy–seuraus -suhde voi olla oikein ilmaistu, mutta todellisuudessa tässä surullisessa valssissa oli paljon enemmän vuoroja:

Hallitus tarjosi kyllä esitystään ihan kiitettävästi eduskunnalle, joka kuitenkin äänesti tiistaina 10.3.2015 hallituksen esityksen kumoon äänin 162–28. Vastakkain oli ensimmäisessä äänestyksessä perustuslakivaliokunnan mietintö, jossa valiokunta oli palauttanut voimassa olevan lain mukaisen saamelaismääritelmän, ja hallituksen esitys, jossa määritelmää oli kavennettu.

Kun eduskunta oli näin selvin numeroin murskannut hallituksen saamelaiskäräjien kanssa valmistellun esityksen, neuvotteluista ja lain valmistelusta vastannut oikeusministeri Henriksson ei antanut esityksen mennä toiseen äänestykseen, vaan ilmoitti jo samana päivänä vetävänsä lakiesityksen pois eduskunnasta muodollisesti valtioneuvoston istunnossa torstaina 12.3.  Poisvetämispäätöksen tekoon osallistui hallituksen saamelaisministerityöryhmä.

Vanha saamelaiskäräjälaki jäi voimaan entisellään ja lappalaisperusteineen. Oikeusministeri ilmoitti vielä tiistaina 10.3., eduskuntaäänestyksen jälkeen, että hän ei kuitenkaan vielä vedä pois esitystä ILO-sopimuksen ratifioimiseksi, vaan yrittää saada eduskunnan hyväksymään sen.

Saamelaiskäräjät oli kuitenkin jo ennakkoon ilmoittanut, että saamelaismääritelmän muuttaminen on sille kynnyskysymys; jos muutos ei menisi läpi, saamelaiskäräjät eivät enää tukisi ILO-sopimuksen ratifiointia siihen liitettyine ”selitysosineen”. Tilanne toi mieleen ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen johtaneen ketjureaktion. Seuraavaksi saamelaiskäräjät ilmoitti odotetusti, ettei se seiso enää ILO-sopimuksen ratifioinnin takana. Kyseessä ei siis ollut hallituksen tahto, kuten tutkijat antavat ymmärtää. Hallitus oli kyllä altis ja oikeusministeriö suorastaan halukas, mutta eduskunta oli kaikella toivottavalla selkeydellä ilmoittanut tahtonsa pitää saamelaismääritelmä ennallaan.

Tästä seurasi saamelaiskäräjien yhtä selkeä tahdonilmaisu, ettei se enää halua ratifiointia. Keskiviikon 11.3.2015 vastaisena yönä kirjoittamassaan blogikirjoituksessaan saamelaiskäräjien puheenjohtaja ilmoitti pyytäneensä valtioneuvosto vapauttamaan hänet virastaan välittömin vaikutuksin.

Sitten alkoikin outo piiritanssi. Käräjien puheenjohtaja oli tuskin ehtinyt ilmoittaa erostaan, kun YLE Sápmin tiesi jo kertoa, että saamelaiskäräjien ILO-kanta on muuttumassa. Uutisen mukaan varapuheenjohtajat Tiina Sanila-Aikio ja Heikki Paltto olivat asettumassa ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin kannalle. Saamelaiskäräjien yleiskokousta ei kutsuttu koolle linjakysymyksestä päättämään, mutta ei VT puheenjohtaja ihan omin luvin toiminut. ”Olen saanut sellaisen signaalin joiltakin saamelaiskäräjien jäseniltä, että ILO-sopimus täytyisi viedä loppuun asti ja minä myös olen sillä kannalla”, Sanila-Aikio sanoi YLE Sápmin verkkosivuilla.

Lehmänkäännökseen johtanut ”signaali joiltakin saamelaiskäräjien jäseniltä, että ILO-sopimus täytyisi viedä loppuun asti” liittyi saamelaiskäräjien jonkun enemmän tai vähemmän asiantuntevan aktivistin taustalla kehittelemään, julki lausumattomaan suunnitelmaan, jonka mukaan tärkeintä oli nyt saada eduskunta hintaan mihin hyvänsä ratifioimaan ILO-sopimus. Ensimmäisen vuosiraportin kommentoinnissaan saamelaiskäräjät moittisi selitysosaa, minkä jälkeen ILO toteaisi sen mitättömäksi.

Vaikka nyt johtoon asettuneet varapuheenjohtajat taustahahmoineen olivat olleet eronneen puheenjohtajansa kanssa samoilla linjoilla, Näkkäläjärvi pantiin nyt vähän samanlaiseen rooliin kuin presidentti Risto Ryti aikanaan kun Ribbentrop-sopimuksesta piti päästä irtautumaan. Käräjien äkkikäännöksen mukaista ratifiointivaatimusta ilman ehtoja tuettiin kiihkeästi puuhanaisten ja -miesten lähellä olevien järjestöjen ja henkilöiden vetoomuksilla. Myös oikeusministeri Henriksson sai "signaalin saamelaiskäräjien sisältä", kun saamelaiskäräjien jäsen, tutkija Anne Nuorgam esitti hänelle henkilökohtaisen julkisen vetoomuksen että ministeri ei vetäisi pois ratifiointiesitystä. Olisikohan kyseessä ollut sama signaali jonka Sanila-Aikio oli saanut?

Viimeinen tuki-ilmaisu ratifiointihankkeelle oli eduskunnan edustalla 13.3. järjestetty Musta Raito -mielenosoitus. Kiihkeistä viime hetken yrityksistä huolimatta eduskunta kuitenkin vihelsi pelin poikki: 13.3.2105 esitys ILO:n sopimuksen ratifioimiseksi vedettiin pois eduskunnan päiväjärjestyksestä. Pelin kuningatar, oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (RKP) oli käytännössä kaatunut, saamelaiskäräjien presidentti Klemetti Näkkäläjärvi (RKP) oli kaatanut itsensä, ja noustessaan puheenjohtajan tuoliltaan kaatanut katkeruuttaan koko shakkilaudan. Eduskunta oli kaatanut RKP-kaksikon kuningasajatuksen ja käräjien kuningasajatus oli hukassa. Tiina Sanila-Aikio oli vaihtanut itsensä käräjien varapuheenjohtajasta presidentiksi, johon virkaan hänet pian valittiinkin. Lähetit olivat kumollaan, lahjaporot laukkasivat ties missä. Pystyssä oli vain muutama lappalainen. Ja mitä! Vieläpä jonkinlainen hymy naamalla, mokomilla statuksettomilla moukilla!

* * *

Pelivertauksen viljely lähti siitä, että Lehtola ja Valkonen tarkastelevat kirjoituksessaan tapahtunutta nimenomaan jonkinlaisena pelinä, tosin ei niinkään shakkina vaan urheilukisana. Maalaillessaan selitystä tapahtuneelle he käyvät nimittäin laskemaan eduskunnan valiokuntien saamelaiskäräjien ja oikeusoppineiden lisäksi kuulemien muiden asiantuntijoiden ”voimasuhteita” jakaen nämä saamelaisiin ja saamelaiskäräjien vastustajiin. Päädyttyään siihen että vastustajilla oli enemmistö, kirjoittajat toteavat että perustuslakivaliokunta äänesti hallituksen esitystä vastaan ”tämän pohjalta” äänin 8–6, ikään kuin perustuslakivaliokunta olisi joku urheilu- tai TV-kisojen tuomariraati vailla sen suurempaa asiakysymysten analysointikykyä.

Kirjoituksensa loppupuolella tutkijakaksikko toteaa: ”Suomalaiset päättäjät mainitsevat usein, että saamelaisasioista on päästävä yhteisymmärrykseen paikallisesti ennen kuin niistä voidaan päättää vähemmistön eli alkuperäiskansan hyväksi. Vaatimus on outo.”

Myös vaatimuksen tällainen muotoilu on outo, koska ei ole ollut niinkään puhetta yhteisymmärryksestä ”saamelaisasioista” yleensä kuin nimenomaan saamelaismääritelmästä. Yhteisymmärrys on konkreettisesti tarkoittanut saamelaiskäräjien vaalilautakuntansa kautta harjoittamaa valikoivan ja syrjivän saamelaiseksi kelpuuttamisen lopettamista

”Milloin kansainvälisiä sopimuksia säädettäessä osapuolten välillä olisi ollut täysi yhteisymmärrys?” kysyy kaksikkomme. Tässä heillä täytyy olla jokin väärinkäsitys, ILO-sopimus toki on kansainvälinen, mutta se on säädetty aikoja sitten. Suomen valtio on sen osapuoli, saamelaiskäräjät ei. Saamelaiskäräjien ja Suomen valtion väliset neuvottelut koskivat ILO-sopimuksen ratifiointia, jossa valtio olisi ratifioiva osapuoli, ja saamelaiskäräjät edustivat edunsaajia. Kun kaksi tai useampi valtio neuvottelee, ne etsivät yhteisymmärrystä sovitellen näkökantoja ja hioen sanamuotoja. Tämä on diplomatian arkea ja tekniikkaa, jossa lopputuloksen ratkaisee ennen kaikkea voimasuhteet, vaikkakaan ei mekaanisesti. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse kahden valtion neuvotteluista eikä rauhansopimuksesta, ja diplomatia on totisesti loistanut tässä prosessissa poissaolollaan. Herrat puhuivat paikallisen yhteisymmärryksen puutteesta. Heitä kismittää selvästi se, että joku taho tai voima, ilmeisesti eduskunta, ei yksinkertaisesti ”säätänyt” kansainvälistä sopimusta – mikä tarkoittanee ILO-sopimusta – voimaan, vaikka siitä ei ”osapuolten välillä” ollut täyttä yhteisymmärrystä.

* * *

Ajatuksenkulku jättää tilaa ainakin kahdelle tulkinnalle. Joko kirjoittajat tarkoittavat osapuolilla eduskuntaa ja saamelaiskäräjiä, tai sitten paikallisia osapuolia, jotka he itse jakavat saamelaisiin ja saamelaiskäräjien vastustajiin. Tutkijat eivät tahdo tai uskalla mainita peikkoa nimeltä puhumalla inarinsaamelaisista ja statuksettomista saamelaisista, eli niistä saamelaisista joita saamelaiskäräjät ei sellaisiksi kelpuuta. Saamelaiskäräjät ei ottanut näiden neuvottelukutsuja kuuleviin korviinsa lakiesitysten valmisteluvaiheen aikana, mutta tutkijoiden suureksi harmiksi perustuslakivaliokunta oli valmis kuulemaan näitä ”saamelaiskäräjien vastustajia”, joiden joukossa on kunnioituksen ansaitsevia saamelaisia.

Saamelaiskäräjillä ja sen lukuisilla asiantuntijoilla oli täydet mahdollisuudet tuoda esille omat näkökantansa. Käräjillä oli lainvalmistelussa ehdoton suosituimmuusasema sen kautta, että lakihankkeet valmisteltiin pelkästään oikeusministeriön ja saamelaiskäräjien välisenä kahden kauppana. Kun sekä oikeusministeri että saamelaiskäräjien puheenjohtaja edustivat samaa pienpuoluetta, RKP:tä, tilanne oli parlamentaarisesti ajatellen pahastui ummehtunut. Ummehtuneisuutta lisäsi Suomessa valitettavan tuttu ilmiö: lakeja valmistellessa saatetaan kyllä antaa eri tahoille mahdollisuus tuoda esille näkökantansa – niiden ei vain anneta vaikuttaa esitysten sisältöön. Vasta perustuslakivaliokunnan julkiset ja valiokunnan edessä tapahtuvat kuulemiset rupesivat antamaan painoarvoa muillekin kuin saamelaiskäräjien johdolle ja sen esikuntaan kuuluville asiantuntijoille.

* * *

Vastoin kirjoittajien käsitystä saamelaisia on siis kuunneltu lainvalmistelussa vähintäänkin riittävästi saamelaiskäräjien kautta. Perustuslakivaliokunta ja kaksi muuta eduskunnan valiokuntaa kuunteli laajasti ja tarkasti erilaisia ja vastakkaisia näkemyksiä, muodostaen lopulta omansa tältä pohjalta – eikä suinkaan kuultujen henkilöiden lukumärällisiä voimasuhteita laskien.

Lainvalmistelu kaatui mm siihen että se oli huonosti ankkuroitu ”paikallisesti”, eli täsmällisemmin ilmaistuna alueellisesti. Lapin Kansan päätoimittaja Antti Kokkonen muotoili asian tuoreeltaan kolumnissaan:

”Miksi näin kävi? Suurin syy on saamelaiskäräjien epäonnistunut edunvalvonta. Käräjät haki kumppanikseen vain yhden, Etelä-Suomesta kannatuksensa hakevan pienpuolueen RKP:n. Vuoropuhelu lappilaisten ja Lapin kansanedustajien kanssa laiminlyötiin. Käräjät asettui pikemminkin avoimeen konfliktiin muun paikallisyhteisön kanssa.”

Sitten oli niitä pienempiä syitä. Lainvalmisteluu oli huonosti ankkuroitu saamelaiseen alkuperäiskansaan sen koko laajuudessa, se oli ankkuroitu huonosti perustuslakiin ja loppujen lopuksi se oli ankkuroitu huonosti myös hallitukseen kokonaisuutena – ja eduskuntaan. Suomessa lait säätää ja valtiosopimukset ratifioi eduskunta, ei hallitus, sen jälkeen kun perustuslakivaliokunta on punninnut niiden perustuslainmukaisuuden.

Saamelaiskäräjien uusi puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio kutsui tuoreeltaan eduskunnan päätöstä pohjanoteeraukseksi. Samaa on sanottava hänen nimellisellä johdollaan tapahtuneesta viime hetken ristikontrasta. Veli-Pekka Lehtola ja Jarno Valkonen huokaavat: ”Vaikuttaa siltä, että päättäjät eivät luota saamelaisten kykyyn päättää itse omista asioistaan, kuten sen määrittelystä, ketkä ovat saamelaisia ja ketkä suomalaisia.”

Häpeä tunnustaa, mutta minullekin hiipi mieleen sama epäluottamuksen tunne viimeistään tuon lopputanssin alkaessa. Hallituksen jallitus oli sinänsä kovan luokan saavutus, mutta eduskunta oli liian kova nakki. Hetkittäin on käväissyt mielessä että olisiko aika vaihtaa kansa, mutta sitten olen herännyt ajatuksen mielettömyyteen ja tuomittavuuteen. Mutta jospa hallitukset olisivat vaihdettavissa…? Suomen hallitus…? Käräjien hallitus…?