Saamenkielen kirjallisen viljelyn saralta

Tämä kirjoitus on lyhyt katsaus saamenkielen kirjallisen viljelyn alkutaipaleeseen. Aloitan kirjakielen ensiaskeleista edeten aina 1900-luvun alkuun, minkä jälkeen siirryn tarkastelemaan saamelaisen lehdistön historiaa. Kirjoitus on koottu pääosin Wikipedian tarjoamista tiedoista.

Norjan puolen saamelaispapit ja saamelaiset lehdet ovat kirjoituksessa jääneet lapsipuolen asemaan. Tältä osin saamentaitoinen lukija voi tutustua Aage Solbakkin laatimaan hyvään saamenkielisen saamelaisen median historiikkiin.

Tätä katsaustani tulisi ehkä täydentää kartoittamalla saamenkieliset verkkosivustot. Niiden historia voi olla mahdoton tavoittaa tietokoneen luona istuen, mutta ainakin olisi mahdollista summata tällä hetkellä toimivat sivustot. Sanomalehdistön ja verkkosivustojen kartoitus voisi olla arvokasta tilanteessa, jossa yhä suurempi osa lukijakuntaa on siirtymässä paperilehdistä sähköisiin viestimiin, ja jossa mahdollisten uusien avausten tekniset ratkaisut mitä luultavimmin painottuvat verkkojulkaisemiseen perinteisen paperilehden sijaan.

* * *

Saamenkielen kirjallisen käytön alkujuuret ovat luonteeltaan kirkolliset. Vaikka pohjoisen papit Norjassa, Suomessa ja Ruotsissakin olivat niin opetuksen kuin kirkon uskontyön saroilla useiden vuosisatojen ajan edistämässä saamelaisten sulautumista kunkin maan pääkieleen ja -kulttuuriin, olivat monet heistä samalla saamenkielen tutkimuksen ja sen kirjallisen viljelyn edelläkävijöitä. Saamelaisten tutkimusta harrastaneet papit kehittelivät eri saamenkielten ja -murteiden kirjoitustapoja, joilla ennen kaikkea germaanisista kielistä – ruotsista ja norjasta – poikkeavat saamenkielen äänteet saatiin ilmaistua kirjoitusmerkein. Oppineille he laativat saamen kielen sanakirjoja ja kielioppeja. Kehitykselle oli leimallista, että kukin tutkija kehitti oman versionsa saamelaisesta kirjakielestä, ja näiden välillä käytiin sitten kissanhännänvetoa jossa haettiin omalle järjestelmälle esimiesten suosio ja siunaus. Tämä selittyy osin sillä, että papit asuivat eristyksissä. Monet heistä olivat silti kirjeenvaihdossa muiden kielentutkijoiden kanssa. Pääselitys rinnakkaisten järjestelmien synnylle ja yhteisen kirjakielen löytämiselle on kuitenkin eri saamenkielten moninaisuus. Lisäksi on huomioitava että kirjakieltä kehittelevät kielitieteilijäpapit edustivat useita eri valtakuntia – toisen valtakunnan piirissä kehitetyn saamenkielen kirjoitusjärjestelmän omaksuminen olisi käynyt kansallisen kunnian päälle. Lisäksi kussakin kansallisvaltiossa puhuttiin enemmän kuin yhtä pääkieltä tai sen versiota, ja nämäkin kielet ja kieliolot olivat muutosprosessien kourissa.

Kustaa Vaasan lakkautettua birkarlien eli pirkkalaisten lappalaisverotuksen ja yksioikeuden lapinkauppaan rikkaat pirkkalaissuvut lähettivät vesojaan yliopistoihin niin Ruotsiin kuin Pohjois-Saksaan. Näin nämä pohjankävijäsuvut saavuttivat hämmästyttävän kattavan valta-aseman valtakunnan viroissa, ennen kaikkea kirkon piirissä. Vaikka minulla ei ole tarjota minkäänlaista näyttöä, uskallan arvella että tämä ei ole voinut olla vaikuttamatta saamenkielen käyttöön kirkollisissa yhteyksissä.

Birkarlien vauraus oli perustunut vuorovaikutukseen saamelaisten kanssa, ja vaikka vaihtokauppa ja luontaistuotteina maksettavien verojen periminen sujuu viittomakielellä ja jopa vain asettamalla tavarat esille, yhteinen puhuttu kieli on kuitenkin monta kertaa kätevämpi viestintäkeino.

Muuttuneissa oloissa kielirajan yli tapahtuvalle viestinnälle ole edelleen tarve, eikä kyse ollut enää vain verotuksesta ja vaihtokaupasta, vaan sen lisäksi muistakin hallinto- ja oikeusasioista, ja tietenkin ennen kaikkea oikean uskon levittämisestä.

Jo keskiajalla yliopistojen opiskelijaluetteloihin oli merkitty juuriltaan saamelaisia tai ainakin lapinmaista kotoisin olevia opiskelijoita, ja vastaavasti jotkin pappissuvut, kuten Fellmannit, olivat tuottaneet useita sukupolvia lapinpappeja. Molemmat ilmiöt olivat omiaan lisäämään pappien ymmärrystä seurakuntalaistensa elinehdoista. Papit kuuluivat teoriassa sääty-yhteiskunnan ylempiin luokkiin, mutta köyhien erämaaseutujen pappien toimeentulo saattoi olla hyvin niukkaa ja heidän elinolosuhteensa pitkine matkoineen karuja ja kuluttavia. Pappien opillinen sivistys erotti heidät rahvaasta, mutta parhaat heistä käyttivät lahjojaan sen hyväksi, ymmärtäen että kirkkorahvasta oli puhuteltava sen omalla kielellä.

* * *

Ensimmäinen saamenkielinen kirja oli Piitimen pirkkalaissukuisen kirkkoherran Nicolaus Andreæ Rehnin (k. 1628) kirjoittama, vuonna 1617 valmistunut ja kaksi vuotta myöhemmin painettu aapinen ja messukirja ABC Book på Lappesko Tungomål. 

Myöhempien arvioiden mukaan Nicolaus Andreæn saamenkielen taitoa on ollut pahasti puutteellinen.

Råneån pirkkalaissukuinen kirkkoherra Samuel Rheen (n.1615–1680) julkaisi 1671 ruotsinkielisen kirjasen En kortt relation om lapparnes lefwerne och sedher, wijdskiepellsser, sampt i många stycken grofwe wildfarellsser (suom. Lyhyt selvitys lappalaisten elämästä ja tavoista, taikauskosta, sekä monilta osiltaan karkeista erhetyksistä), josta muodostui tärkeä lähde Schefferuksen Lapponia-kirjalle (kts. alla).

Sodankylässä noin vuonna 1655 syntynyt ja Enontekiöllä 1719 kuollut Olaus Matthiæ Lappo (Sirma) lienee varhaisin tunnettu saamelainen runoilija. Hän merkitsi muistiin joikuja, joista kaksi tallentui sekä saamenkielisinä että latinaksi käännettyinä Johannes Schefferuksen vuonna 1673 julkaistussa teoksessa Lapponia (ss. 282–284). Latinaksi kirjoitetettu Lapponia on laaja kansantieteellinen kuvaus saamelaisista. Se sisältää myös luvun saamenkielestä ja sen alkuperästä. Schefferus viittaa useissa kohdissa teostaan Samuel Rheeniin. Merkille pantavaa on, että nuo kaksiOlaus Sirman joikua ovat keminsaameksi. Sodankyläläinen Olaus Sirma kävi koulua Torniossa ja kirjoittautui Uppsalan yliopistoon pappisopintoja harjoittamaan. Vuodesta 1675 aina kuolemaansa asti hän toimi Enontekiön kappalaisena. Vuosina 1688 ja 1716 hän haki turhaan avustusta keminsaamelle kääntämänsä Johannes Gezeliuksen katkismuksen painattamiseksi. Tässä yhteydessä voimme todeta että Utsjoen kirkkoherra Jakob Fellman julkaisi keminsaamen sanakirjan 1829 vierailtuaan Kuolajärven ja Sompion lapinkylissä. Sirman käsikirjoituksena säilynyt käännös Gezeliuksen katkismuksesta painettiin vasta 1913. Omintakeisen inarinsaamen rinnalla teos muodostaa harvoja lähteitä kuolleisiin kieliin luettavaan keminlappiin jota puhuttiin Suomen alueella ennen pohjoissaamen kielen leviämistä näille suunnille.

Esimerkkeinä pappismiesten Lapin ja saamenkielen harrastuksesta mainittakoon edelleen Johannes Tornaeuksen Manuale Lapponicum (1648) sekä Pehr Fjellströmin vuonna 1738 ilmestynyt kielioppi Grammatica Lapponica ja samana vuonna ilmestynyt sanakirja Dictionarium sueco-lapponicum.

Myös vuosina 1730 vuoteen 1743 Enontekikön kappalaisena toiminut Henrik Ganander julkaisi vuonna 1743 lähinnä tornionsaamen murteeseen perustuvan saamenkielen kieliopin nimikkeellä Grammatica Lapponica.

Vuonna 1780 julkaistiin Sorselen kirkkoherran Erik Lindahlin ja Jokmokin kirkkoherran Johan Öhrlingin Lexicon Lapponicum, ruotsi-saame-latina -sanakirja johon sisältyy lyhyt saamen kielioppi.

Saamelaisten käyttöön nämä pappismiehet kirjoittivat eri saamenkielillä aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja, ja lopulta he osallistuivat Uuden testamentin ja koko raamatun käännöstyöhön. Esimerkkeinä mainittakoon Pehr Fjellströmin saameksi kirjoittamat tai saamenkielelle kääntämät aapinen (1744), Lutherin vähä katekismus (1744), vuoden 1695 virsikirja (1744), kirkkokäsikirja (1744), ja Uusi testamentti (1755). Kaikki tämä tehtiin noudattaen luterilaista perusajatusta jonka mukaan kristinopin henkilökohtaiselle omaksumiselle ei riittänyt uskonnon harjoittamiseen kuuluvien ulkoisten menojen suorittaminen eikä edes pelkkä harras henkilökohtainen usko, vaan tarvittiin myös uskon perusperiaatteiden todellinen ymmärtäminen. Pedagogisena johtoajatuksena oli opettaa kutakin yksilöä tämän iän ja hänelle suotujen henkisten edellytysten puitteissa. Edettiin alkeista ja rakennettiin niistä eteenpäin henkilökohtaista omaksumista aina vaativampaan. Didaktisena eli opetuksellisena menetelmänä oli varsinkin nuorimmille ulkoa oppiminen, koska oli havaittu, että lapset oppivat tietyssä iässä asioita helposti rimssuina ja ramssuina, vaikka eivät välttämättä vielä paljoakaan ulkoa räpättämästään ymmärrä. Oppilaiden iän karttuessa painopiste siirtyi opinkappaleiden ajatusten sisäistämiseen. Opetus lähti liikkeelle lukutaidosta, ja tekstien sisältö painottui uskontoon. Yleinen oppivelvollisuus kattoi lukutaidon ja kristinopin perusteet. Vasta kun nämä oli omaksuttu, henkilö pääsi ripille eli nauttimaan ensimmäistä ehtoollista, ja mitä tärkeintä, hänet voitiin vihkiä avioliittoon.

Papin tehtävänä oli järjestää opetus seurakunnassaan valvoa sen tuloksellisuuttaa. Tämä tapahtui julkisilla kinkereillä eli lukusilla, jolloin pappi vieraili kylässä tarkastaen henkilä henkilöltä miten oppiminen oli edistynyt. Tulokset merkittiin kirkonkirjoihin talouksittain, jolloin palvelusväki luettiin talon väkeen. Saamelaisten kohdalla opetuksen ja kuulustelujen aikataulutuksessa oli otettava huomioon heidän elinkeinojensa ja elämäntapansa erityispiirteet.

Kirjoitustaidon omaksumisen kohdalla jouduttiin katsomaan sormien läpi, ja muutenkin papit joutuivat ottamaan huomioon henkilön olosuhteet. Asian voisi ilmaista niin, että siltä jolta ei oppiminen ottanut luonnistuakseen vaikka yritystä ei puuttunut, ei liikoja vaadittu. Jos sen sijaan näytti siltä, että talouden päämies salli opiskelun välttelyn ja ehkä vältteli sitä itsekin, seurauksena saattoi olla ankarat nuhteet ja jopa sakot. Tärkeämpää kuin valvoa että seurakuntalaiset oppivat nämä kansalaistaidot, papille oli kuitenkin saada paimennettua "lampaansa" niin että nämä pysyivät kirkon helmassa, solmivat avioliiton ja lisääntyivät.

Aluksi etelässä kasvaneet papit olivat yrittäneet käännyttää saamelaisia opettamalla näille ensin ruotsia, norjaa tai suomea. Tunnettu esimerkki on Gabriel Tuderus (1638–1705), puhdasoppisuuden kauden kiivasluonteinen pappi, joka varsinkin uransa alkuvaiheessa pauhasi pakanallisille saamelaisille rikinkatkuisia tuomiosaarnoja ja halusi juuria pois saamenkielen, jonka hän katsoi pirun kieleksi. Pian alettiin kuitenkin soveltaa toistakin luterilaista periaatetta, jonka mukaan uskon opetuksen tuli tapahtua kansan omalla kielellä.

Puhdasoppisuuden kauden ankaruuden ja kiivauden jälkeen tyyli muuttui. Vastoin nykyisin ehkä aika yleistä käsitystä, tavoitteena ei ollut saamelaisten pakottaminen omaksumaan kunkin valtakunnan pääkieli (tai Ruotsin valtakuntaan kuuluvassa Kemin ja Inarin lapeissa suomenkieli), vaan kirkon päätavoitteeksi tuli että papit ohjaisivat saamelaiset maallisen esivallan tukemina omaksumaan kristinusko kohtelulla, jossa yhdistyivät sävyisä kohtelu ja isällinen ankaruus. Saamelaisiin kohdistunut norjalaistamis- ja suomalaistamispolitiikka astuivat kuvaan vasta myöhemmin.

Myös Lars Levi Laestadius (1800–1861) kuului lapinpappien sukuun. Vaikka hänen köyhä isänsä ei ollut pappi, tämän isä, isoisä ja isoisän isä olivat toimineet pappeina Arjeplogissa. Lars levin vanhempi veli Carl Erik oli pappi, samoin hänen veljensä Petrus. Laestadius oli äidinkieleltään ruotsalainen. Luulajansaamea hän oli oppinut jo lapsena. Saatuaan siirtomääräyksen Karesuvantoon hän opetteli määrätietoisesti puhumaan meänkieltä, josta tuli hänen pääasiallinen saarnakielensä. Laestadiukselta on kuitenkin säilynyt myös muutamia saamenkielisiä saarnakonsepteja, ja hän kehitteli itse oman saamen kirjakielensä. Lisättäköön tähän vielä että Laestadiuksen oppeja ja opetustapaa vierastavat henkilöt valittivat tämän kirkollisille esimiehille että Laestadius käytti niin saarnoissaan kuin keskusteluissa mitä likaisimpia ilmaisuja jotka valittajien mielestä loukkasivat luonnollista häveliäisyyttä. Laestadius puhui siis seurakuntalaistensa kieltä enemmän kuin yhdessä merkityksessä, saavuttaen näin kauan etsimänsä yhteyden heidän sydämeensä. Takana olivat Tuderuksen ja muiden puhdasoppisuuden kauden pelkoa herättäneet tuomiosaarnat, jotka painoivat saamelaisetkin kuulijat nutukkaiden pohjaan asti paljoa toivoa antamatta
– se tuli toki selväksi, että pappi edusti esivaltaa jota oli paras totella.

Alun perin sydämen tuntoon vedonnut ja syntinsä tunnustaville lohtua antanut pietismi oli virkapapiston käsissä vesittynyt viralliseksi hyminäksi, joka ei estänyt pappeja jopa myymästä viinaa sen pauloissa rypeville seurakuntalaisilleen. Tähän tilanteeseen iski syvien kriisien lopuksi herätyksen saanut Laestadius omalla opillaan, joka yhdisti pidättelemättömäsi toteutetun synnin saarnaaminen synniksi syntinsä tunnustaneille taattuun armon autuuteen.

Saamelaisten ja naisten osuus lestadiolaisen liikkeen alkuaskelissa on pitkälti unhoon painunut tai painettu asia. Lestadiolaisuus jakaa ihmisten mielipiteet jyrkästi. Oltiinpa opista ja oppikunnan lukuisista suuntauksista mitä mieltä tahansa, Laestadius ja hänen herättämänsä ryhti- ja herätysliike on osa Pohjoiskalotin kulttuuriperintöä, jonka saamelaiset ja ei-saamelaiset, uskovaiset ja jumalankieltäjät yhtä lailla voivat ylpeydellä tuntea omakseen. Vanhojen kommunistien tavoi tekisi kylläkin mieli huokaista: "Kyllähän se aate, mutta ne toverit...".

* * *

Kielellisen pioneerityönsä työn kautta lapinpapit loivat perustan saamenkielen kirjalliselle käytölle, joka tosin aluksi sovellettiin vain uskonnolliseen kirjallisuuteen. Saamenkielen käyttö maallisiin tarkoituksiin edistyi hyvin hitaasti. Ruotsin saamelainen Anders Fjellner – lapinpappeja hänkin – keräsi saamelaisia satuja ja runoja muokaten aiheita voimallisesti istuttaen ne runomittaan, jonka alkusoinnutus viittasi suomalaiseen kansanrunouteen. Opintoaikanaan Uppsalassa Fjellner olikin ystävystynyt Carl Axel Gottlundin kanssa, joka julkaisi ensimmäisen suomalaisten kansanrunojen kokoelman 1818, samana vuonna kuin Fjellner aloitti opintonsa. Fjellner osasi myös Suomea, epävarmaa on oppiko hän kielen Uppsalassa vai myöhemmin. Fjellnerin töitä ei ole säilynyt sellaisenaan, vaan muiden toistamina ja ruotsiksi kääntäminä. Tunnetuin epäsuora lähde Fjellnerin töille on Gustaf von Dübenin 1873 ilmestynyt kansantieteelinen teos Om Lappland och lapparne, företrädesvis de svenske (suom. Lapista ja lappalaisista, ensisijaisesti ruotsinmaalaisista). Suomalainen kielitutkija Otto Donner vieraili Fjellnerin luona 1874, eli heti kohta tutustuttuaan tämän runouteen Dübenin kirjan kautta. Vuonna 1876 Donner julkaisi saksankielisen teoksen Lieder der lappen (suo. lappalaisten lauluja), joka koostuu etupäässä lähes 80-vuotiaan Fjellnerin Donnerille muististaan sanelemista lauluista. Fjellner, joka oli ollut sairaalloinen ja sokea suuren osan elämästään, kuoli samana vuonna. Hän eli kovaa, köyhää ja yksinäistä elämää, mutta hengenlahjoiltaan tämä pioneeri näyttää olleen vahva loppuun asti.

Vuonna 1910 ilmestyi pohjoissaamella kirjoitettu Johan Turin kertomus porosaamelaisten elämästä, Muitalus sámiid birra. Teos oli ensimmäinen saamelaisen saamen kielellä kirjoittama teos, joka ei ollut luonteeltaan uskonnollinen, opetuksellinen tai kielitieteellinen.

Ensimmäinen saamenkielinen romaani, Anders Larsenin Bæivve-Alggo (suom. Päivänkoitto) ilmestyi omakustanteena Norjassa 1912. Kirja kertoo merilappalaisten elämästä ja näyttää mikä vaikutus norjalaistamispolitiikalla oli saamen kieleen ja saamelaisten itsetuntoon. Larsenista lehtimiehenä kerron edempänä.

Utsjoen Outakoskella 1888 syntynyt saamelainen Pedar Jalvi valmistui Jyväskylän opettajaseminaarista 1915 ja julkaisi samana vuonna omalla kustanuksellaan saamenkielisen runo- ja kertomuskokelman Muohtačalmmit (suom. lumihiutaleita). Jalvin elämä ja ura katkesi kesken, sillä hän kuoli 28-vuotiaan tuberkuloosiin Inarissa vuonna 1916.

Pedar Jalvin kotiseudullaan keräämiä kertomuksia ja runoja julkaistiin Samuli Aikion editoimina nimellä Sabmelaččai maidnasak ja muihtalusak vasta kauan hänen kuolemansa jälkeen, 1966.

Tämän alun jälkeen seuraavia teoksia jouduttiin odottamaan kauan. Kuolinvuotenaan 1949 Anders Larsen toimitti Tromssan museon saamelaisosastoa johtavalle ansioituneelle saamen kielen tutkijalle Just Qvigstadille käsikirjoituksen merisaamelaisten elämästä ja olosuhteista. Qvigstad käänsi kirjan norjaksi ja julkaisi sen 1950. Saameksi kirja julkaistiin vasta 1979, jolloin Tromssan museo sisällytti Larsenin Kvæangennin (pohjoissaam. Návuotna, suom. Naavuono) seudun kotimurteella kirjoittama kertomulsen Acta Borealis -julkaisusarjaansa.

* * *

Saamelaisen lehdistön historia on kapea ja valitettavan köyhä sanan useammassakin merkityksessä. Perusongelmina on ollut saamen kielten ja murteiden moninaisuus, alueen laajuus, pieni väestöpohja ja saamelaisten jakautuminen neljän valtakunnan alueelle.

Myös lehdistön ensiaskeleet olivat kirkolliset tai tarkemmin sanoen vapaakirkolliset. Vuonna 1898 Gustav Fridtjof Lund (1862–1912) perusti Norjassa pohjoissaameksi ilmestyvä kristillinen lehti Nuorttanaste (suom. Idäntähti). Lehteä painettiin aluksi bodöläisessä vajassa. Jo nuorena vapaakirkolliseksi saarnaanajaksi antautunut Lund kantoi liikanimeä ”Kelkkapappi”, koska hän teki talviset saarnamatkansa kelkalla jossa kuljetti jaettavia uskonnollisia kirjoja, kirjasia ja lehtisiä. Nyt kuormaan lisättiin pikkuruinen painokone, irtokirjasinkastit ja niputtain Nuorttanasten numeroita. Mainittakoon että Lund hallitsi norjan ja saamen lisäksi myös suomen kielen.

Historiansa aikana lehden kotipaikka on vaihtunut 12 kertaa pitkin Norjan pitkää maata. Lehti jatkaa ilmestymistään ja on vasta avannut omat verkkosivunsa. Karasjoella toimitettava lehti on ilmestynyt kuukausittain ja se on levinnyt Norjan lisäksi Ruotsiin ja Suomeen. Synnyltään lehti oli vapaakirkollinen, mutta nykyään sitä julkaisee säätiö, jonka taustalla ovat Norjan Saamelaislähetys, Sisä-Finnmarkenin rovastikunta ja Norjan kansallisen pääkirkon piirissä toimiva Saamelainen kirkkoneuvosto. Toimitus on jo kauan ollut täysin saamenkielinen.

Hypäten ajassa vähän eteenpäin tässä on sopiva rako kertoa, että Norjan Saamelaislähetys julkaisee omaa aikakauslehteä Samenes Venn (suom. Saamelaisten ystävä), joka tällä hetkellä ilmestyy 8 kertaa vuodessa. Lehti sisältää kertomuksia niin kansainväliseltä lähetyskentältä kuin saamelaisten keskuudessa tehtävästä diakonia- ja sisälähetystyöstä. Lehden pääkieli on norja, mutta myös saamenkielisiä artikkeleita julkaistaan. Valikoituja numeroita vuodesta 2005 lähtien löytyy sähköisessä muodossa lehden verkkosivuilla.

Ensimmäinen saamelaisille suunnattu pääosin ajankohtaisia maallisia aiheita käsittelevä lehti, ruotsinmaalainen Lapparnas egen tidning (suom. Lappalaisten oma lehti) julkaistiin Ruotsissa 1904. Se kuihtui jo seuraavanna vuonna lukijoiden puutteessa ilmestyttyään viisi kertaa. Seuraaja Samefolkets egen tidning (suom. Saamenkansan oma lehti) aloitti ilmestymisensä marraskuussa 1918 ja on siitä jatkunut meidän päiviimme asti, vuodesta 1960 nimellä Samefolket (suom. Saamenkansa). Merkillepantavaa on, että lehden nimi ei puhunut ajan tavan mukaan lappalaisista vaan saamelaisista. Lehden pääkieli on ruotsi, mutta siinä julkaistaan myös norjan- ja saamenkielisiä juttuja.

Vuonna 1904 saamelainen opettaja, lehtimies ja kirjailija Anders Larsen (1870–1949) – jonka mainitsin jo edempänä kirjailijoista puhutaessa – perusti Norjassa yhdessä veljiensä kanssa saamenkielisen Sagai Muittalægje (suom. uutistenkertoja) -lehden, joka ilmestyi kaksi kertaa kuussa vuoteen 2011. Linkki Anders Larsenin vuonna 1917 julkaistuun kirjaan Fornorskningen i Finmarken (suom. Ruijan norjalaistaminen) sisältyvä norjankielinen artikkeli Fornorskningen i de nuværende skoler i Finmarken (suom. Norjalaistaminen Ruijan nykyisissä kouluissa) on lukemisen arvoinen. Artikkelia lukiessa on muistettava että ”finne” ja ”finsk” eivät siinä tarkoita suomalaisia, suomenkieltä jne, vaan saamelaisia ja saamenkieltä.

Vuonna 1910 juuriltaan merisaamelainen Daniel Mortensson perusti Waren Sardne (suom. Tunturin ääni) -nimisen lehden, joka ilmestyi kolmisen vuotta. Mortensson oli poliittisesti aktiivinen saamelaisten edusmies, joka ajoi ennen kaikkea porosaamelaisten rajanylityksiin liittyviä etuja Ruotsin ja Norjan unionin hajottua 1907. Hänen aatemaailmaansa koostui saamelaisaatteen lisäksi kristillisyydestä, raittiusaatteesta ja jonkin asteen sosialismista – poliittisen toimintansa alkuvaiheessa hän oli turhaan yrittänyt herättää Norjan työväenliikkeessä kiinoostusta saamelaisten asemaa kohtaan. Norjan saamelaisten ensimmäisessä valtakunnankokouksessa Trondheimissä 1917 Daniel Mortensson valittiin saamelaisten puheenjohtajaksi eli presidentiksi. Mortenssonin sosialistiset ajatuksenkulut, joita esiintyi saamelaisliikkeessä laajemminkin maailmansodan loppuvaiheessa, terästi niin Norjan kuin Ruotsin viranomaiset tarkkailemaan ja manipuloimaan saamelaista järjestäytymistä.

1921—1922 ilmestyi Vesisaaressa kolme numeroa Samealbmug (Saamenkansa) -nimisestä lehdestä. Lehti oli pohjoissaamen- ja norjankielinen.

Vuonna 1956 Norjassa aloitti ilmestymisensä edelleen julkaistava norjankielinen saamelaislehti Ságat (suom. Uutiset). Lehden painos on noin 2 700 kappaletta.

Vaikka paikallinen papisto yleensä ymmärsi saamenkielen merkityksen kirkollisen työn edistäjänä, saamenkielen viljely kohtasi kauan avointa tai kätkettyä vastarintaa kansallisesti suuntautuneen ja valtakunnan eliittiin kuuluvan korkeamman papiston taholta, varsinkin Norjassa. Kansanopetuksen ja kirkon hallinto kulkivat kauan käsi kädessä, ja kansakoululaitoksessa nähtiin kulttuuriltaan yhtenäisen kansallisvaltion rakentamisen väline. Eri maiden omaksumien linjojen välillä oli eroja, mutta pääsuuntauksena oli saamelaisten ainakin osittainen integrointi kunkin maan pääkulttuuriin. Tärkeimpänä välineenä toimi lasten kouluopetus ja siihen liittyvä oppilaskotijärjestelmä. Jälkeenpäin voidaan sanoa, että vaikka uskonnollisuus sinänsä oli saamelaisille läheistä, myös saamelaisen kirjallisuuden ja ennen kaikkea lehdistön karsinoiminen uskonnollisen viitekehykseen sisälle oli omiaan pitkittämään saamelaisten holhousta.

Nuoren Suomen tasavallan yhtenäiskulttuurin kuvaan ei kuulunut kulttuurien monimuotoisuuden edistäminen, vaan yhdenmukaistaminen ja sen yhtenä osana saamenkielen hiljainen hävittäminen ja samalla saamelaisen identiteetin painamisessa näkymättömiin.. Tällaiseen maailmaan synnytettiin Suomessa 1934 luonteeltaan maallinen lehti, jolle annettiin nimi Sábmelaš (suom. Saamelaiset).

Päätoimittajana vuosina 1980–1998 toimi maa- ja metsätalousministeriön tarkastaja Jouni Kitti. Toimitustyöhön osallistuivat myös Oulun yliopiston saamelaisopiskelijat, opettajat ja saamelaisjärjestöt.

Vuonna 1995 saamelaisen kulttuurin turvaamiseksi tarkoitetun määrärahan käytöstä päättäminen siirtyi vasta perustetulle saamelaiskäräjille, jonka kulttuurilautakunta pudotti lehden saaman vuotuisen valtionavun 50 000 eurosta 8500 euroon, eväten sen lopulta kokonaan. Saamelaiskäräjien päätös ja viesti oli selvä: se oli päättänyt lakkauttaa lehden. Käytännössä lehden tarina päättyi vuonna 2001. Virallisesti lehden ilmestyminen loppui vuonna 2002, jolloin ilmestyi viimeinen numero "Saamelaiset ja ympäristö". Numeron kustansi Euroopan unioni.

* * *

Yleisiin asioihin suuntautuneita saamenkielisiä paperilehtiä ei Suomessa enää toimiteta tai julkaista. Viime vuosina sanomalehdistö on ajautunut yhä syvenevään kriisiin niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Erityisesti kriisille on ollut ominaista paperilehtien supistaminen ja häviäminen lukijoiden ja heidän mukanaan ilmoitusten ja ilmoitustulojen siirtyessä yhä enemmän sähköisten viestimien käyttäjiksi.

Vuonna 2008 Norjassa syntyi ensimmäinen saamenkielinen monipäiväinen sanomalehti Ávvir, kun kaksi saamenkielistä viikkolehteä, Min Áigi ja Áššu yhdistivät voimansa. Áššun loppuvuosina sen painos oli kohtalaisen vakaa mutta kovin pieeni, nipin napin yli 1000 kappaletta. Yhteistyöhön osallistuvat myös norjankieliset sanomalehdet Altaposten ja Finnmarks dagblad. Lehti tavoittelee tilaajia myös Ruotsissa ja Suomessa. Kaiken kaikkiaan tilaajia on noin 2 000. Lehdellä on omat verkkosivut ja sen voi tilata myös erilaisissa sähköisissä muodoissa.

Suomessa saamenkielistä julkaisutoimintaa tuetaan nykyään noin 40 000 eurolla vuosittain. Tuki maksetaan liikenne- ja viestintäministeriöltä Lapin Kansalle, jonka palkkalistoilla lehteen on kirjoittanut pohjoissaameksi Oula-Antti Labba. Muilla saamenkielillä lehdessä ei ole kirjoituksia ollut. Ulkopuolisen on vaikea tietää missä määrin saamelaiset kokevat lehden saamenkielisen osan palvelevan saamenkielen edistämistä ja miten hyvin ja puolueettomasti se heijastaa saamelaisten todellisuutta ja erityisesti heitä koskevia ajankohtaisia kysymyksiä. Lapin Kansan saamenkielisissä uutisissa on ollut pidempi tauko, mutta varmasta lähteestä saadun tiedon mukaan ne tulevat jatkumaan. 

P.S. Mielenkiintoinen luettelo saamelaisia koskevasta vanhimmasta kirjallisuudesta löytyy täältä:
http://www.stenudd.se/mytologi/samiskskapelse-7B-1600tal.htm