Kansanoikeuden uudet säännöt?

Kun tuuli oikein pyörii, on välillä mahdoton sanoa mistä se käy.

Saamelaiskäräjävaalien vaaligalleriassa kiinnittää erityistä huomiota Anne Nuorgamin esittely. Edustaako se jonkinlaista uutta ajatussuuntausta, kun hän asettaa pohjoismaisen saamelaissopimuksen hyväksymisen etusijalle ILO-sopimuksen ratifiointiin nähden? Nuorgam sanoo, että pohjoismaisen saamelaissopimuksen tarkoitus on muotoilla saamelaisia koskevat lait samanlaisiksi Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa. Tähän kuuluvat myös elinkeinot ja maaoikeudet.

Molempien osalta maiden välillä on kuitenkin suuria eroja, Norjassa ja Ruotsissa poronhoito on saamelaisten yksinoikeus, ja kun näiden maiden saamelaiset tästä oikeudestaan tuskin luopuvat, on ymmärrettävä että yhdenmukaisuuden nimessä tavoitteena on yksinoikeuden voimaansaattaminen myös Suomessa.

Nuorgamin mukaan pohjoismainen saamelaissopimus "kulkee käsi kädessä muuttuneen kansanoikeuden muuttuneiden sääntöjen kanssa." Nuorgam painottaa vaalihaastattelussaan, että ILO-sopimus on tehty 1980-luvun lopulla ja että ”sillä on merkitystä enää maankäyttöoikeuksien kannalta”. No, eivätpä ne maankäyttöoikeudet ihan mitätön asia ole nekään.

Kysymykseen onko ILO-sopimus hänen mielestään vanhentunut, Anne Nuorgam vastaa: "Tietyiltä osin on, nykyiset säännökset eivät näy siinä". Neljän minuutin mittainen esittelyhaastattelu on liian lyhyt jotta Nuorgamilta olisi voinut edellyttä tarkennusta siihen mitkä ovat ne ”nykyiset säännökset” jotka eivät näy ILO:n alkuperäiskansasopimuksessa. Mahtoiko hän tarkoittaa nuorempia kansainvälisiä alkuperäiskansoja koskevia asiakirjoja, kuten YK:n alkuperäiskansojen julistusta? Vai onko kyse esim. YK:n jonkin pysyvän sihteeristön periaatteellisesti tärkeistä päätöksistä?

* * *

Luokaamme ensin lyhyt katsaus yhteen Nuorgamin käyttämään sanaan. "Kansanoikeus" on Norjassa ja Ruotsissa käytetty käsite. Ajatus "kansanoikeudesta" lienee lähtenyt siitä, että se, mitä suomeksi ja monilla muilla kielillä nimitetään kansainväliseksi oikeudeksi, tunnetaan Ruotsissa nimellä "folkrätt" ja Norjassa nimellä folkerett. Molemmat nimitykset kääntyvät suoraan suomenkielelle ”kansanoikeudeksi”. Oikeampi nimike voisi olla monikollinen "kansainoikeus", sillä historiallisesta taustasta löytyy mm saksalainen "Völkerrecht" (suom. kansainoikeus) ja latinan kielen "ius gentium" (suom. kansojen oikeus / kansakuntien oikeus). Uudemman ajan ius gentium on käsitellyt ensisijaisesti valtioiden välisiä suhteita sodassa ja rauhassa.

Suomessa sana "kansanoikeus" viittaa kuitenkin ensisijaisesti Kolmannen valtakunnan ja Neuvostoliiton pahamaineisiin "kansanoikeuksiin", siis tuomioistuimiin joilta Luoja meitä varjelkoon. Muuten meillä puhutaan harvemmin sen enempää "kansanoikeudesta" kuin "kansainoikeudesta", vaan käytetään tavallisesti käsitettä "kansainvälinen oikeus". Tällöin käsitettä käytetään sen yleisesti tunnetussa merkityksessä, kuvaamaan kansainvälistä oikeutta jonka aihepiirinä on valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen väliset suhteet. Käristäen voisi sanoa, että Norjassa ja Ruotsissa on tämän oikeusalueen omakielisestä nimestä vedetty pinnallisia analogisia johtopäätöksiä, ja näin on syntynyt osin kansanomainen käsitys erityisestä "kansanoikeudesta". Saamelaisaktivistien ja heidän kannattajiensa keskuudessa logiikka menee niin, että koska saamelaiset ovat kansa, niin "kansanoikeus" säätelee ja suojaa saamelaisten oikeuksia.

Alkuperäiskansaoikeus ei kuitenkaan kuulu kansainväliseen oikeuteen – ruotsiksi folkrätt ja norjaksi folkerett – käsitteen ahtaammassa mielessä. Alkuperäiskansaoikeus on kylläkin osa kansainvälistä oikeutta sanan laajemmassa mielessä, mutta sen ei ole tähän asti katsottu kuuluvan sen ydialueisiin, siis – jankuttamisen uhalla – foksrättiin/folkerättiin. Sinänsä ius gentiumin asema ja tehtävät roomalaisessa oikeudessa puhuisivat sen puolesta, että alkuperäiskansaoikeus istuisi varsin hyvin valtioiden ja järjestöjen välsiiä suhteista säätelevään oikeuden alueeseen. Ius gentium sääteli nimittäin alun perin niiden kansojen asioita, joiden jäseniltä puuttui roomalaisen kansalaisoikeudet. Roomalaisen oikeuden järjestelmästä poiketen nykyajan alkuperäiskansojen jäsenillä on yleensä ainakin muodollisesti sen kansallisvaltion kansalaisoikeudet joiden alueella he elävät. Alkuperäiskansoilla voi olla laajempi tai suppeampi itsehallinto kansallisvaltion alueella ja sen puitteissa, mutta leimallista että alkuperäiskansoilta puutuu oma, suvereeni valtio. USA:ssa liittovaltio kylläkin kohtelee tunnustamiaan alkuperäiskansoja valtioina, mutta niillä ei ole täyttä suverenisuutta. Nämä piirteet ja näkökohdat huomioiden ruotsalais-norjalais-saamelainen käsitys ”kansanoikeudesta” ei sinällään ole mitenkään päätön.

On huomattava, että kansainvälinen oikeus sanan suppeammassa merkityksessä, valtioiden välisenä oikeutena, on pääosin tapaoikeuteen perustuva normijärjestelmä, joka on olemassa tapauskohtaisten käytäntöjen ja tulkintojen jatkumona. Nämä muodostavat kansainvälisten sopimusten ohella tämän oikeusalueen keskeisen oikeuslähteen. Mitään suoranaista ja nimenomaista lakikirjaa pykälineen, sellaisena kuin mihin me olemme oman oikeusjärjestelmämme piirissä tottuneet, ei ole olemassa. Edelleen kansainvälinen oikeus, yhä sanan suppeammassa merkityksessä, poikkeaa kansallisvaltioiden sisäisestä oikeudesta siinä, että kansainvälisen oikeuden rikkomiseen ei liity välittömiä oikeudellisia seuraamuksia eli sanktioita

Se, mitä tässä edellä on sanottu kansainvälisestä oikeudesta (ruots. folkrätt, norj. folkerett) sanan suppeassa merkityksessä, valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen suhteita säätelevänä oikeuden alueena, koskee myös hiukan väärinkäsitettyä ”kansanoikeutta”, josta hiukan täsmällisemmin voisi puhua kansainvälisenä alkuperäiskansaoikeutena. Niin kauan kuin puhutaan alkuperäiskansaoikeuden kansainvälisestä osasta, sekin on olemassa ensisijaisesti tapaoikeutena eli tapauskohtaisten käytäntöjen ja tulkintojen jatkumona. Nämä muodostavat kansainvälisten sopimusten ohella myös kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden keskeiset oikeuslähteet. Mitään suoranaista ja nimenomaista lakikirjaa pykälineen, sellaisena kuin mihin me olemme oman oikeusjärjestelmämme piirissä tottuneet, ei tässäkään ole olemassa. Liioin kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden rikkomiseen ei liity oikeudellisten sanktioiden järjestelmää.

* * *

Kun Anne Nuorgam puhuu vaalihaastattelussa ”muuttuneen kansanoikeuden muuttuneista säännöistä” yllä oleva kannattaa pitää mielessä. Vaikka kansainvälinen alkuperäiskansaoikeus on eittämättä olemassa, se on pohjoismaisen oikeusperinteen näkökulmasta katsoen uskaltaisiko sanoa esoteerisen perinteen mukaisesti yksiselitteisyyttä pakoileva. ”Sääntöjen” sijasta voisi olla parempi puhua periaatteista ja tulkintakäytännöistä. Pohjoismaalaisittain varmoiksi oikeussäännöiksi nämä periaatteet alkavat muuttua vasta tullessaan osaksi kunkin kansallisvaltion kansallista lainsäädäntöä. Tätä prosessia on pidettävä erityisen tarkoin silmillä ja siihen on tarvittaessa vaikutettava, sillä on olemassa ilmiselvä pyrkimys vetää päätöksenteko pois kansanvaltaisen eli demokratatisen käsittelyjärjestelmän piiristä. Asioiden kansainväliseen luonteeseen vetoamalla päätöksenteko siirretään tavalla tai toisella pois kansallisvaltion normaalista julkisesta kansalaiskeskustelusta esimerkiksi ulkoministeriön virkamiesten haltuun, ja nämä sitten neuvottelevat toisten valtioiden kollegojen kanssa, ja lopulta kansalliset parlamentit asetetaan valmiiksi neuvoteltujen sopimusten eteen.

Vedettiinpä Suomen saamelaisasiat jonnekin YK:n tai UM:n piiriin, eduskunnan ja sen valiokuntien on syytä tarkoin pitää silmällä kenet lähetetään saamelaisasioita käsitteleviin kokouksiin Suomen valtion edustajana, mikä toimeksianto ja evästys heille annetaan, ja mitä he oikeastaan Suomen kantana esittävät. Suomi on edelleen täysivaltainen tasavalta, ja valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.

Mitä tulee ”kansanoikeuden muuttuneisiin sääntöihin” niihin tulee toki tarkoin paneutua, mutta ensikuulemalta niihin ei pidä uskoa yhtään sen enempään kuin iltasatuihin. Anne Nuorgam, joka on ihmisoikeusasiantuntija, varmaan valistaa meitä tarkemmin siitä mikä siellä nyt on muuttunut. Muuten vastausta lienee etsittävä Mattias Åhrénin suunnalta.

* * *

On toinenkin muutos, joka kaipaisi selityksen.

10.3.2105 Anne Nuorgam lähetti silloiselle oikeusministerille tällaisen viestin (korostus GP):

Arvoisa Ministeri,

Toivon, että viette ILO 169 -sopimuksen eduskunnan toiseen käsittelyyn ratifioitavaksi, siitä huolimatta, mitä saamelaiskäräjät on päättänyt täysistunnossaan saamelaismääritelmän ja ILO-sopimuksen koplaamisesta yhteen. 

Suomen on aika ratifioida sopimus - saamelaiskäräjät, kansainväliset ihmisoikeusvalvontaelimet kuten hallituskin on esittänyt perusteluita lukuisia kertoja. Olen saamelaiskäräjien jäsen ollut jo vuodesta 2000. Keskustelu ILO-sopimuksesta sekä saamelaismääritelmästä on hallinnut vuosikausia kokouksia, joten muut saamelaisille tärkeät oikeudet ovat jääneet vähemmälle huomiolle, kuten esimerkiksi saamelaislasten oikeus äidinkieliseen opetukseen sekä poronhoito- ja kalastusoikeudet. Olisi jo aika palata normaaliin saamelaisasioiden käsittelyjärjestykseen. Lisäksi olisi hyvä, mikäli luottamus valtiovaltaan palautuisi aikaisempaan.

Ystävällisin terveisin,

Anne Nuorgam

OTM, saamelaisoikeuden tutkija
Lapin yliopisto, Oikeustieteiden tiedekunta

Tuhannen taalan kysymys kuuluu: Miten se ILO-sopimus nyt kesken kaiken on muuttunut niin toissijaiseksi ja vanhentuneeksi?

Anne Nuorgam lopetti siis tuolloisen viestinsä sanoin ”Lisäksi olisi hyvä, mikäli luottamus valtiovaltaan palautuisi aikaisempaan”. Samalla hän kuitenkin tuli romahduttaneeksi luottamuksen saamelaiskäräjiin, sillä paljastui, että tämä julkisesti esitelty vetoomus olikin osa paniikinomaisesti kehiteltyä salataktiikka jolla oli määrä pelastaa ILO-sopimuksen ratifiointi lähes hintaan mihin hyvänsä ja millä lisäehdoilla tahansa. Saamelaiskäräjien kulissien takaisessa sisäpiirissä kierrätetyn ajatuksen mukaan tarkoitus oli että kunhan ILO-sopimus saadaan menemään läpi, niin ensimmäisessä, vuoden päästä tapahtuvassa raportoinnissaan ILO:lle saamelaiskäräjät olisi kertonut oman näkemyksensä ratifiointisopimuksen syntyprosessista, minkä jälkeen ILO olisi vastannut että hallituksen vaatima ja saamelaiskäräjien hyväksymä selitysosa ei ole oikeudellisesti pitävä. Ja kas: ”Maaoikeudet olisi saamelaisilla”.

Kummanhan mukaan tällä kertaa pitäisi syhtautua ILO-sopimuksen ratifiointiprosessin jatkamiseen, senkö mukaan että"Sopimus on tärkein sopimus alkuperäiskansojen oikeuksien kannalta", vai senkö mukaan, että sopimus on vanhentunut? Vai onko taas kysymyksessä joku naisellinen juoni, jossa edessä puhutaan yhtä ja takana toista?

P.S. Täältä löytyy omaa parin vuoden takaista pohdintaani siitä mihin luonnos yhteispohjoismaiseksi saamelaissopimukseksi johtaisi jos sopimus hyväksyttäisiin luonnoksen mukaisena ja eräitä sen  ulottuvuuksia sovellettaisiin loppuun asti:
http://hirvasrumpu.blogspot.fi/2013/04/yhteispohjoismainen.html