Jouni Kitti: Saamelaispolitiikan ytimessä

Jouni Kitin pyynnöstä julkaisen hänen kirjoituksensa

"Saamelaispolitiikan ytimessä" omassa blogissani.
Vaikka onkin poikkeuksellista että blogissani
on vieraskynäkirjoitus, se on toki hyvin tervetullut.
Kirjoittaja vastaa kirjoituksensa sisällöstä.

Gunnar Pettersson

Uusi hirvasrumpu -blogin pitäjä

Tulin saamelaispolitiikkaan ensimmäisen kerran vuonna 1959, jolloin pidettiin Inarissa pohjoismaiden kolmas saamelaiskonferenssi. Tuolloin tapasin pitkään mukana olleita saamelaisvaikuttajia Suomesta ja muista pohjoismaista ja pääsin heidän kanssaan keskustelemaan saamelaisten ongelmista omalla äidinkielelläni. Sen jälkeen aloin uudelleen osallistua saamelaispolitiikkaan vuoden 1970 alussa kirjoittelemalla lehtiin kalastajasaamelaisten huonosta kohtelusta.

Sen jälkeen onkin paljon tapahtunut; on istunut komiteoita, työryhmiä jne. selvittelemässä saamelaisten asioita. Tapahtuneelle on ominaista koko saamelaiskysymyksen politisoituminen, pyrkimys hoitaa asiaa elitistisessä pienessä piirissä, hankkeiden ideologisuus ja irrottautuminen arjen todellisuudesta tavalla joka tuo mieleen huumeiden käytön.

Kaikkea on leimannut tuoreiden tutkimusten välttäminen, niiden tulosten sivuuttaminen ja suoranainen rasismi kohdealueen eri väestötyhmien kohtelussa. Aktiivisimmat näyttävät olevan usein niitä, jotka asiasta vähiten tietävät. Suoranainen leimaaminen ja pahantahtoisuus eivät ole olleet harvinaisia.

Viime vuosina etenkin oikeusministeriön toiminta on leijaillut jonkinlaisessa kyberavaruudessa kenenkään siellä ymmärtämättä, mistä on kyse, ja kenenkään ulkopuolisen ymmärtämättä, miten oikeusministeriö voi toimia niin kuin se toimii.

Kun tarkastellaan Pohjois-Lapin historiaa, ennen kaikkea siihen vaikuttaneita historiallisia perusteluita, päähuomio kiinnittyi kahteen peruskysymykseen, alueen valtioiden muodostukseen ja siinä yhteydessä kansankuntien muodostumisprosesseihin. Alueen jakaneet valtion määrittelivät ensin virallisesti oman kansakuntansa olemuksen ja vasta sen jälkeen valtioiden asukkaat saivat itse osallistua oman identiteettinsä pohtimiseen.

Vaikka kansakunnan ajatellaan yleisesti ottaen olleen ennen valtiota, on monien kansakuntien historiassa valtio ensin määritellyt kansakunnan sisällön. Saamelaisalueen jakaneiden valtioiden rooli on ollut erityisesti kansankunnan synnyssä ratkaiseva. Maiden väliset historialliset erot ovat kuitenkin merkittäviä. Siksi tuputtaminen on ollut kaiken aikaa esillä.

Kun tässä kontekstissa etsitään alueen alkuperäisväestöä, niin alkuperäisväestön määrittäminen ja muodostaminen on kiistanalainen kysymys. Sellainen johtaa poliittisiin tulkintoihin, kuka on oikea venäläinen, norjalainen, suomalainen, saamelainen, lappalainen jne. Sekö, jolla on saamelaiset etniset esi-isät vai sekö joka polveutuu alueen todellisesta alkuperäisväestöstä, mutta jolla on saamen kieleen sukupolvi tai pari pitempi etäisyys.

Alueen väestön heterogeenisuus on johtanut siihen, että lappalaisuutta voi tulkita hyvin vapaamielisesti ja yleensä lappalaisiksi on hyväksytty kaikki, jotka ovat halunneet olla lappalaisia.

Todellista alkuperäisyyttä tutkittaessa havaitaan, että useimmat porosaamelaiset eivät ole juuriltaan lähtöisin nykyisen Suomen alueelta; he edustavat muuttosaamelaisia. Samalla havaitaan, että alkuperäisin väestö on elänyt täysin samojen lakien ja elinolojen mukaisesti; heidän välillään on vain kielellisiä eroja. Etnisyyttä ei voida jo näistä syistä nähdä yhtenäisenä käsitteenä. Se ei ole vaikuttanut historian kehitykseen juurikaan. Omalaatuisen piirteen kehityksessä muodosta kaiken kaikkiaan se, miten eri väestöryhmiä on pyritty keinotekoisesti jaottelemaan kuin kansallissosialismissa ikään.

Paljon on myönteistä saamelaisten asioissa kuitenkin tapahtunut. Asia, joka kuitenkaan ei ole suuntaan tai toiseen edennyt on kysymys maiden palauttamisesta takaisin saamelaisille. On yritetty valita helpoin tie asian ratkaisemiseksi; poliittinen ratkaisu kollektiivisista saamelaisten maaoikeuksista. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin se, että yksilöitäisiin keneltä tai keiltä saamelaisilta valtio on ottanut itselleen maat. Saamelaiskäräjien vaateita ovat näkyvästi puolustaneet mm. Martin Scheinin ja Kaisa Korpijaakko.

Tämä vaatimus on oudolla, suomaisella pohjalla vailla tutkimusperustaa: jos kyse on ryöstöstä tai valloituksesta, asia olisi selvä, mutta sellaista ei ole voitu osoittaa. Suorastaan outoa on nojata maanomistusvaatimukset kansainväliseen sopimukseen. Nyt viitataan ratifioimattomaan sopimukseen. Tässä ei ole järkeä. Kaiken lisäksi media suoltaa näitä ”palautus”-vaatimuksia tukevaa höpöttelyä kaiken aikaan: mitkähän ovat motiivit? Ei ainakaan oikean ja puolueettoman tiedon välittäminen.

Saamelaisten maaoikeuksien palauttamisen alkutaipaleeseen liittyvät kiihkeät taistelun vuodet siirtyvät yhä kauemmaksi historian syvyyteen. Aika ei kuitenkaan pysty niitä painamaan unholaan, hälventämään niiden muistoa ihmisten mielestä. Kysymyshän oli viime kädessä merkittävästä yhteiskunnallisesta kokeilusta, samanlaisesta kuin mitä itärajan takana kokeiltiin huonolla menestyksellä yli 70-vuoden ajan. Muutoin saamelaisten oikeutettujen vaatimusten tunnustaminen on merkinnyt ihmisoikeuksien valoisan asian voittoa.

Suomessa on ilmestynyt runsaasti erilaisia saamelaisia ja lappalaisia koskevaa menetettyä aikaa käsitteleviä teoksia, julkaisuja ja kirjoituksia. Silti kiinnostus niihin ei näytä laimenevan. Jokainen uusi todenmukainen tieto tästä Ylä-Lapille elintärkeästä asiasta valottaa osaltaan sitä suurta urotyötä, jonka meidän nuoremmat tutkijamme ja todellisen alkuperäisväestön puolustajat ovat suorittaneet saamenmaan vapauden, rauhan ja edistyksen nimessä.

Suuren taistelun vuosina monet saamelaisaktivistit läpäisivät lujuuskokeen kiivaiden kannanottojen ristipaineissa. Jouduttuaan kasvotusten suomalaisten poliittisten ja omien poliittisten vaikuttajien kanssa, joita oli pidetty paljon kokeneina, monet osoittivat neuvottelutaitonsa kypsyyden ja etevämmyyden. Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että olen tuona saamelaisille raskaana aika saanut osallistua näihin prosesseihin ja yhdessä kokea sekä vastoinkäymistemme katkeruuden että voiton riemua.

Taistelun kuluessa mukana olijoiden voimat kasvoivat ja karaistuivat. Kuten kaikki muutkin mukanaolijat, minäkin kasvoin, opin hankkimaan tietoa ja sain kokemusta. Olen ollut tietoinen kiistasta sen alusta lähtien ja tietoinen tilanteen kehittymisestä. Sen vuoksi puhunkin kirjoituksissani sihteeristön ja puheenjohtajan toiminnasta. Kirjoitusteni pohjaksi olen ottanut hyvin tuntemani dokumenttiaineiston ja tukenut sitä arkistoasiakirjoilla, joista merkittävä osa on vielä julkaisematta. Kirjoitusteni päätarkoitus on osoittaa, minkälaisten vaiheiden kautta edettiin saamelaisten maaoikeuksia koskevalla saralla. Samalla kerron niistä toimintamuodoista ja menetelmistä joilla hankittiin tietoa, miten sitä jalostettiin ja miten sitä käytettiin poliittisessa taistelussa. Tässä taistelussa sattui myös virheitä ja erehdyksiä ja niistäkin kerron. Mutta ne tietenkään eivät olleet pääasia sillä vaikealla taipaleella jota pitkin me saamelaisaktivistit kuljimme saamelaista kulttuuri-itsehallintoa kohti.

Pyrin osoittamaan miten meidän aktivistien taistelumoraaliin liittyvät ominaisuudet kasvoivat päivä päivältä, miten kehittyi saamelaistieto ja miten edistyi tavallisen saamelaisväestön tietämys asioista. Täytyy sanoa suoraan, että, että eräät aktivistimme olivat saamelaisen tietoisuuden perusperiaatteiden – päättävyyden, joustavuuden ja johdonmukaisuuden – ilmentäjiä. He todistivat kiistan alkuvaiheista lähtien omaavansa poliittisen johdon arvokkaimman ominaisuuden: syvällisen ja täydellisen tietoisuuden nykyaikaisen poliittisen kiistan erityisluonteesta sekä kyvyn ennakoida kaikkein monimutkaisimpienkin tapahtumien kulun ja lopputuloksen

Minulta on kysytty, miksi en ole vieläkään kirjoittanut muistelmiani. Useimmat entisistä ja nykyisistä saamelaisvaikuttajista, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ovat sanoneet sanottavansa. Minulla ei ole tarvetta heitä enempää kommentoida. Muu voi olla toki toinen kysymys. Taistelu saamelaisten maaoikeuksista kulminoitui lappalaisiin, joita ei haluttu nähdä samanlaisena alkuperäiskansana kuin etnisiä saamelaisia; sekin siis käsitteenä on aukollinen, tieteellisesti täsmentämätön ja enemmänkin kysymys arvostuksesta kuin tieteellisesti pitävästä asiasta.

Vaikeudet taistelussa lappalaisia vastaan ulottuivat paljon syvemmälle kuin mitä ulkopuolinen saattaa arvatakaan. Saamelasten poliittiset johtajat hävisivät kerta toisensa jälkeen yrittäessään kieltää saamelaisten ja lappalaisten yhteisen historian. Tämä johtui epäonnistuneesta taktiikasta, kulttuureista, jotka muodostuivat vieläkin merkittävämmiksi seikoiksi kuin innostuneen johtajan puute. Jokaisen tuota aikakautta tutkiva historioitsija on otetta huomioon nämä tapahtumien keskiössä tehdyt havainnot.

Vaikka elettiin yhdenlaista saamelaisuuden aamunkoiton sankariaikaa, on yleinen erehdys olettaa, että näyttämöä suurilla hetkillä hallinneet saamelaisjohtajat olisivat olleet hengen jättiläisiä, olleet irrallaan arkisen yhteiskunnan ihmisluonteista. Voi kuulostaa jälkiviisaudelta, mutta toisin kuin muut aikani saamelaispoliitikot ymmärsin selkeästi, että lappalaisten mukaan ottaminen olisi avannut kaikille Suomen saamelaisille tien alkuperäiskansakysymyksen ratkaisuun. Saamelaisjohtajat valitsivat toisen tien ja maalasivat itselleen ja joukoilleen kuvan lappalaisista saamelaisten päävihollisena. Tilanne on tällä hetkellä tulehtunut, saamelaiskäräjien poliittinen johto on jäänyt itse kehittelemäänsä alkuperäiskansakysymyksen ansaan. Aku Ankan tavoin se on maalannut itsensä nurkkaan, sillä erotuksella että saamelaiskäräjät on tehnyt itselleen akuankat maalaamalla lattian täyteen ”saamelaisvastaisten” lappalaispirujen kuvia. Nurkasta löytyy ulospääsy, jahka maali kuivuu, mutta vielä se on liian tuoretta. Kun maali kuivuu, saattaa saamelaiskäräjillä – joka silloin ehkä on miehitetty vereksillä voimilla – tulla mieleen näitten sanallisten irvikuvien peittäminen, aivan kuten kirkkojen seinä- ja kattomaalaukset aikoinaan kalkittiin peittoon. Jos tulevien aikojen saamelaiset historiankirjoittajat joskus törmäävät näihin pirunkuviin, heillä voi olla naurussa pidättelemistä. Ihastuksen huudahduksia tuskin kuuluu, ja dokumentoinnin jälkeen lappalaispirujen kuvat peitettäneen vaivihkaa uudestaan.

Tänään tajutaan yhä selkeämmin, että lappalaiset tulisi nähdä saamelaisten liittolaisina. On tosi tärkeää korjata virheelliset käsitykset, joiden mukaan monessa mielessä samaa väestöä saamelaisten kanssa olevat lappalaiset eivät olisi osa samaa alkuperäiskansaa. Heidät on laidasta lukien tunnustettava sellaiseksi, sikäli kuin he sitä itse haluavat. Karmeinta kehityksessä on pyrkimys väestöryhmien erottamiseen toisistaan, syvien railojen rakentaminen valtion toimin ja aito ylimielisyys tutkimustietoa kohtaan. Ihmisoikeuksista puhuvat sepittävät niiden vastaisia tarinoita ja teorioita asiaa tuntemattomia kansalaisia silmällä pitäen. Saamelaiskäräjät näyttää eristäytyvän pahemmin ja pahemmin sen saamelaisen kansan arjesta jonka etuja sen tulisi ajaa. Ei hintaan mihin tahansa, vaan kestävällä pohjalla.

Jouni Kitti