Vetoomus pelaa käräjien pussiin

Tutkijoiden saamelaismääritelmää koskeva vetoomus vaikuttaa käsialaltaan kovin tutulta. Allekirjoittajien joukossa onkin kovin tuttuja nimiä, ja sitten heidän lisäkseen tutkijoita jotka ovat allekirjoittaneet vetoomuksen vilipittömällä mielellä, uskoen olevansa tieteen ja oikeudenmukaisuuden asialla. Valitettavasti vetoomus pelaa Saamelaiskäräjien pussiin ja on tämän kautta tukemassa sen etnisen syrjinnän jatkamista, jota käräjät on harjoittanut nykyisessä Saamelaiskäräjälaissa olevan liian suppean saamelaismääritelmän ja oman vielä supistavamman tulkintansa voimin.

Tämän päivän Lapin Kansan verkkosivujen mukaan "Yliopistoväki vetoaa saamelaisuuden määritelmän puolesta".  Uutisen mukaan vetoomus on osotettu Suomen valtiolle. Tekstiä lukemalla selviää, ettei väki vedonnut ihan vain määritelmän puolesta, vaan haluaa sanoa painavan akateemisen sanansa tieteen ja  saamelaisten puolesta, joiden he näkevät olevan pakkosulauttamisen uhkaamia.

Lapin Kansa on julkaissut vetoomuksen kokonaan allekirjoittajien nimilistan kera. Lainaan tähä listan sellaisena kun lehti on sen julkaissut. Nimilistan alta löytyvät kommenttini.

Vetoomus
Me allekirjoittaneet tiedeyhteisön jäsenet vetoamme Suomen valtioon, jotta saamelaisten asema Suomen alkuperäiskansana ja saamelaiskäräjien tehtävät ja legitimiteetti saamelaisten perustuslaillisena itsehallintoelimenä eivät vaarantuisi. Tämä on uhkana, mikäli saamelaiskäräjien vaaliluetteloon otetaan saamelaiseen kansanryhmään kuulumattomia ulkopuolisia henkilöitä. Se voisi merkitä saamelaisten pakkosulauttamista valtaväestöön.

Olemme hyvin huolissamme siitä keskustelusta, jota käydään saamelaismääritelmästä, ja siitä, miten asiaan liittyvässä keskustelussa jätetään huomioimatta tieteellinen tieto tai sitä tulkitaan virheellisesti.

Suomen valtio on parhaillaan uudistamassa saamelaiskäräjälakia, jossa säädetään saamelaisuuden juridisesta määrittelystä. Nykyinen saamelaismääritelmä ei vastaa näkemyksemme mukaan tieteellistä käsitystä siitä, miten kulttuuri siirtyy sukupolvelta toiselle. Saamelaismääritelmää tarkistettaessa on tieteellisesti ja juridisesti kestämätöntä pitää viranomaisluetteloihin merkittyä esivanhempien harjoittamaa elinkeinoa saamelaisuuden kriteerinä. Olisi myös kestämätöntä määritellä saamelaisuus juridisesti geneettisten ominaisuuksien perusteella tai saamen kielen taidon hallinnan perusteella ilman henkilökohtaista yhteyttä saamelaiskulttuuriin ja saamelaiseen yhteisöön.

Saamelaismääritelmää tarkistettaessa on turvattava saamelaisen alkuperäiskansan perustavaa laatua oleva oikeus päättää siitä, kuka täyttää kulttuurin perinteiden ja tapojen mukaan saamelaisuuden kriteerit. Ei voi myöskään sivuuttaa sitä tosiasiaa, että saamelaisuuteen kasvetaan ja kulttuuria siirretään sukupolvelta toiselle elävässä saamelaisyhteisössä.

Käsityksemme mukaan nykyistä saamelaiskäräjälakia tulee tarkistaa vastaamaan YK:n alkuperäiskansajulistuksen velvoitteita

Saamelaisuuden muodollisena kriteerinä tulee olla paitsi henkilön oma identifikaatio saamelaiskulttuuriin, mutta myös se, identifioiko saamen kansa henkilön kuuluvaksi saamelaisyhteisöön saamelaiskulttuurin tapojen ja perinteiden mukaisesti, ilman mielivaltaa tai syrjintää.

Näkemyksemme mukaan saamelaiskulttuurin ja saamen kielen voidaan tieteellisesti olettaa siirtyvän sukupolvelta toiselle korkeintaan kolmannesta polvesta. Jotta kieli ja kulttuuri voivat siirtyä sukupolvelta toiselle, on eri sukupolvien voitava kohdata.

Nykyisen saamelaiskäräjälain kriteeriä, jossa saamelaiseksi voidaan lukea henkilö, jonka isovanhemmista vähintään yksi on puhunut saamea ensimmäisenä kielenään, voidaan pitää myös tarkistettavan saamelaismääritelmän yhtenä lähtökohtana.

Espoossa 28.5.2013

FT Anna-Leena Siikala, akateemikko, folkloristiikan emeritaprofessori
FT Marjut Aikio, suomen kielen emeritaprofessori
FT Karmela Bélinki
FT Hannu Heikkinen, kulttuuriantropologian professori
PhD Janne I. Hukkinen, ympäristöpolitiikan professori
HTT Jaakko Husa, oikeuskulttuurin ja oikeuslingvistiikan professori
Dr.phil., dosentti Pekka Kauppala
OTT, dosentti Kaisa Korpijaakko-Labba
LTT Jussi Kärnä
FT Mika Lavento, arkeologian professori
FT Veli-Pekka Lehtola, saamelaisen kulttuurin professori
FT Timo Leisiö, musiikintutkimuksen emeritusprofessori
FT Anna-Riitta Lindgren, suomen kielen professori
FT, dosentti Arto Luukkanen
YTT Anni-Siiri Länsman
Dr.philos. Ole Henrik Magga, saamen kielen professori
FT Juha Manninen, yleisen aate- ja oppihistorian emeritusprofessori
FT, dosentti Tapani Matala-aho
Dott., PhD Nuccio Mazzullo
Dr.phil. Ludger Müller-Wille, kulttuurimaantieteen emeritusprofessori
FT Jukka Pennanen, kulttuuriantropologian emeritusprofessori
Dr János Pusztay, uralilaisten kielten professori
DDS, PhD, professori Helena Ranta
LTT Antti Sajantila, geneettisen oikeuslääketieteen professori
FT, dosentti Kari Sallamaa
FT Pekka Sammallahti, saamen kielen ja kulttuurin emeritusprofessori
FT Matti Sarmela, kulttuuriantropologian emeritusprofessori
OTT Martin Scheinin, kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien professori
FT Jukka Siikala, sosiaaliantropologian emeritusprofessori
FT, dosentti Heikki Simola
Dr.phil., dosentti Florian Stammler
VTT Ilmari Susiluoto
FT Timo Vihavainen, Venäjän tutkimuksen professori
OTT Jyrki Virolainen, prosessioikeuden emeritusprofessori
FT, dosentti Marina Vituhnovskaja-Kauppala

* * * 

Lista on kohtuullisen vaikuttava. Allekirjoittajien joukossa tosin on kovin tuttujakin nimiä: Pekka Sammallahti, Martin Scheinin, Kaisa Korpijaakko-Labba, Marjut Aikio, Matti Sarmela, Tapani Matala-Aho, Ole Henrik Magga, Anni-Siiri Länsman, joilla on lusikka enemmän tai vähemmän syvällä Saamelaiskäräjien sopassa. Näkyisi joukossa olevan myös muutama oppituolin tai ainakin blogikolumnin haltija, jotka ovat aikaisemmin julkisuudessa polemisoineet vaikkapa Korkeimman hallinto-oikeuden tuoreinta saamelaispäätöstä tai presidentti Niinistöä vastaan, ja jotka luultavasti ovat nähneet vetoomuksessa mahdollisuuden näpäyttää näitä korkeita tahoja vähän niinkuin nurkan takaa.

Sammallahden viimeisintä lausuntoa olen kommentoinut muualla, Matala-Ahon matemaatiikasta olen kirjoittanut otsikolla "Korkea matematiikka Saamelaiskäräjien palveluksessa". Nimi Martin Scheinin sanoo minulle jo paljonkin, ja vielä enemmän se sanoo Lapin asukkaille. Kaisa Korpijaakko-Labba löysi saamelaisten kollektiivisen maanomistuksen joka mullisti aikoinaan tieteellisen näkemyksen saamelaisten historiallisesta maanomistuksesta, ja oli lähellä mullistaa maanomistusolot väitöskirjan julkaisemisen jälkeisinä aikoina.. Marjut Aikion tutkimuksia en tunne, mutta lukulistalla odottaa hänen ja Pekka Aikion artikkeli "Saamelaisten etnisiteettiongelmista",  joka tuli vastaan Lapin tutkimusseuran vuoden 1986 vuosikirjasta. Artikkeli näkysi olevan vielä vapaa tarpeesta supistaa saamelaisuus Saamelaiskäräjien nykylinjan mukaiseksi. Toivon voivani palata artikkeliin tilaisuuden tulleen.

Eräät allekirjoittajista ovat tienneet erinomaisen hyvin mihin paperiin ovat nimensä laittaneet, ja melkein olisin valmis lyömään vetoa, että teksti on lähtöisin heidän kynästään, tai ehkäpä tutkijankammiostaan, vai pitäisikö sanoa sylttytehtaalta. Toiset saattavat olla vilpittömiä.

Tutkijat ovat huolissaan saamelaiskäräjien legitimiteetistä, mutta eivät näe legitimiteettiongelmaa siinä millä perusteella saamelaiskäräjien äänestäjäkunta on alunperinkin rajattu, eikä siinä miten käräjät ovat jatkaneet oman äänestäjäkuntansa rajaamista. Nimenomaan tämä on Saamelaiskäräjien legitimiteettiongelma, ja se ei ole ainoastaan uhka, vaan todellisuuttaa, ja on ollut sitä Saamelaiskäräjien perustamisesta asti. Tästä tutkijoidemme tulisi olla huolissaan.

Tutkijat ovat huolissaan siitä, että saamelaiskäräjien vaaliluetteloon otetaan saamelaiseen kansanryhmään kuulumattomia henkilöitä. Tämä on ollut helppo allekirjoittaa. Kukapa ei olisi huolissaan jos näin olisi, mutta kuka on ulkopuolisia sinne vaaliluetteloon ottamassa?

Edelleen tutkijat ovat hyvin huolissaan siitä keskustelusta, jota käydään saamelaismääritelmästä, ja siitä, miten asiaan liittyvässä keskustelussa jätetään huomioimatta tieteellinen tieto tai sitä tulkitaan virheellisesti. Pelkästä keskustelusta tutkijan tuskin pitäisi olla huolissaan, mutta ymmärrettävästi monet allekirjoittajista ovat huolissaan siitä että tietoa tulkitaan eri tavoin kuin he ovat tehneet ja eri tavalla kuin he haluaisivat että sitä tulkittaisiin. Tämä koskee erityisesti niitä tutkijoita, jotka ovat tulkinneet tietoa "ei-virheellisesti" eli  Saamelaiskäräjien hyväksi ja asettaneet itsensä Saamelaiskäräjien palvelukseen.

Allekirjoittajien näkemyksen mielestä nykyinen saamelaismääritelmä ei vastaa tieteellistä käsitystä siitä, miten kulttuuri siirtyy sukupolvelta toiselle. Helppo allekirjoittaa. Odotamme kaikki lainsäätäjiltä viisasta määritelmää, joka kuulttuurin siirtymämekanismien lisäksi huomioi myös saamelaisen kulttuurin kaikki vaihteluomuodot ja yksilölliset ilmentymät.

Nyt ajankohtainen vetoomus synnyttää vahvan epäilyksen sitä, että tiedeyhteisö tuskin pääsee yhteisymmärrykseen saamelaisuuden monimuotoisuudessa ja siitä, miten erottaa toisistaan elävän ja kuolleen saamelaisen kulttuuriin. Tiede kaikessa kunniassaan, mutta siltä tai tiedeyhteisöltä ei pidä odotaa mahdottomia. Vanhenevan tutkijan kynästä lipsahtaa helposti joskus vähän huuhaata, vaikkapa oman tutkimusalan ulkopuolelta, se menee kyllä läpi ainakin lainvalmisteluprosessin alkuvaiheessa, kunhan lausunnon alla on pari korkeampaa akateemista arvoa. Lainsäätäjien, kansanedustajien, vaativaksi tehtäväksi jää sitten punnita mikä on totuus, mikä on oikein ja mikä kohtuullista.


Vanhemmille tieteen tekijöille, näille arvovaltaisille emeritoille ja emerituksille, jotka ovat karaistuneet akateemisissa taistoissa ja intriigeissä, jotka ovat jo oravansa haukkuneet, oppituolinsa hankkineet ja sen kiiltäväksi kuluttaneet, ja jotka elävät jo uransa auringonlaskun edellä odottaen itselleen omistettua juhlakirjaa, elleivät jo ole vetäytyneet natuttimaan otium dignitatestaan, on suhteellisen helppoa laajan kontaktiverkostonsa avulla värävätä tukijoukkoja ja vaikkapa rustata vetoomuksia tai kerätä nimiä sellaisen alle. Nuoremman, vielä vihreän tutkijan on pärjättävä näihin verratten omilla ansioillaan.

Mutta takaisin vetoomukseen! Allekirjoittajia huolestuttaa että joku vaatisi geneettistä saamelaisuutta. Mutta sellaista ovat vaatineet nimenomaan "blood count"-linjan "saamelaisesta verestä" puhuvat suppean saamelaismääritelmän kansanomaiset kannattajat. Tosin joku metsäsaamelainenkin poromies on saattanut testauttaa verensä ja huomannut "sukunsa puhtaaksi", mutta se ei ole edesauttanut hänen pääsyään Saamelaiskäräjävaalien vaaliluetteloon.

"Olisi myös kestämätöntä määritellä saamelaisuus - - -  saamen kielen taidon hallinnan perusteella ilman henkilökohtaista yhteyttä saamelaiskulttuuriin ja saamelaiseen yhteisöön."

Mikä taho on pitänyt kielikriteeriä ensiarvoisena? Saamelaiskäräjät. "Saamelainen yhteisö" on kaunis ilmaisu, mutta käytännössä saamelaiskäräjävaalien vaalilautakunnan peitenimi.

"Saamelaismääritelmää tarkistettaessa on turvattava saamelaisen alkuperäiskansan perustavaa laatua oleva oikeus päättää siitä, kuka täyttää kulttuurin perinteiden ja tapojen mukaan saamelaisuuden kriteerit." Taas sivutetaan nykyinen legitimiteettiongelma; kuinka suppeasti määritelty yhteisö voisi täyspätevästi päättä suppean piirin ulkopuolisten saamelaisuudesta, ja se suppea lautakuntako on se "perinteinen tapa"?

Ja sitten: "Saamelaisuuden muodollisena kriteerinä tulee olla paitsi henkilön oma identifikaatio saamelaiskulttuuriin, mutta (tämän "mutta" sanan voisi korjata pois tekstistä ylimääräisenä) myös se, identifioiko saamen kansa henkilön kuuluvaksi saamelaisyhteisöön saamelaiskulttuurin tapojen ja perinteiden mukaisesti, ilman mielivaltaa tai syrjintää."

"Tavat ja perinteet" tunnistamisessa tuli jo kommentoitua, mutta sittenpä tuleekin sanat joiden on täytynyt vedota vilpittömiin tutkijoihin: "ilman mielivaltaa tai syrjintää." Tähän kun päästäisiin, niin hyvä. Tähänastinen käytäntö on nimenomaan ollut syrjivä, ja tukijoiden kannanotto valitettavasti tukee tämän syrjinnän jatkumista.

Edelleen: "Käsityksemme mukaan nykyistä saamelaiskäräjälakia tulee tarkistaa vastaamaan YK:n alkuperäiskansajulistuksen velvoitteita." Sitäpä täällä haluavat kaikki, ja lisäksi sen tulee vastata YK:n muita olennaisia ihmisoikeus- ja alkuperäiskansaoikeuden asiakirjoja.

Allekirjoittajien joukossa on huomattava määrä antropologeja ja etnologeja, joilla on myös kokemusta kenttätyöstä arktisten kansojen keskuudessa. Heidän ongelmansa tukijoina saattaa olla klassinen "go native" -syndrooma: antropologeille ominaisella tavalla he ovat samaistuneet kohteisiinsa, ja ymmärrettävästi karvapeskiin kietoutunut arktisen kansan edustaja voi olla kiehtovampi kuin kelkkahaalariin sonnustautunut. Siitäköhän syystä he ovat sokeat metsäsaamelaisten elävälle yhteisölle, joka vain edustaa erilaista saamelaisuutta kuin saamelaiskäräjiä ja sen kautta saamelaisuuden avaimia etnonationalistisen umpitakkinsa povessa pitävät porolappalaiset.

Valitettavasti tutkijoiden kollektiivinen kannanotto, joka sanojensa mukaan on huolissaan tieteestä ja saamelaisista, toimii vain yhtenä osana laajempaa keinopatteria jolla saamelaiskäräjien johto pyrkii sementoimaan valtansa ja pitämään osan saamelaisista käräjien ulkopuolella.

Tämä ei tunnu huolestuttavan tutkijoita, mutta sen pitäisi

Toisaalta, eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun vähemmän vilpittömät tutkijat ovat olleet edistämässä suppean saamelaisuuden asiaa. Ja mitä tulee vilpittömiin tutkijoihin, eipä tämä ole ensimmäinen kerta kun hyvää tarkoittavat tiedenaiset ja -miehet tulevat antaneeksi tukensa asialle, joka ei ehkä enää vaikuttaisi ihan yhtä hyvältä, jos he perehtyisivät siihen.

Uusi rautalankamalli

Edellinen kirjoitukseni ”Kuinka tähän on tultu” on saanut ilahduttavan monta lukijaa. Tämä käsillä oleva kirjoitus on lähinnä sen kertausta, uuden rautalankamallin vääntämistä siitä ihmeellisestä tilanteesta, että Suomessa tuntuisi tällä hetkellä olevan sekä saamelaisia että lappalaisia.

Jo 1600-luvun alussa ensimmäiset tutkijat tiesivät kertoa, että saamelaiset ovat aina sanoneet itseään omalla kielellään saamelaisiksi, ja muut ovat omalla kielellään sanoneet heitä lappalaisiksi. Sen jälkeen tämä käytäntö jatkui hyvin pitkään. Yksityiskohtaiset tavat käyttää nimitystä lappalainen ovat tietenkin vaihdelleet sen mukaan, onko puhuja norjankielinen, suomenkielinen, ruotsinkielinen jne.

Voimme kirjoittaa taululle:

Saamelainen = lappalainen 

Aivan kuriositeettina voin tässä mainita, että tämän jo kirjoitettuani tuli vastaani 21.1.1882 Helsingissä julkaistussa ruotsinkielisessä sanomalehdessä Morgonbladetissa erään kirja-arvostelun alla seuraava alaviite:

Saamelaiset = lappalaiset

Alaviitteen kuriositeettiarvoa nostaa, että se oli nimenomaan painettu juuri noin, suomen kielellä ruotsinkielisessä lehdessä, ruotsinkielisen artikkelin alle. Artikkeli käsitteli ruotsin kielellä painettua romaania, joka tapahtumat sijoittautuvat Kautokeinoon. Voimme sanoa että suomenmaalaisen Morgonbladetin kirjoittaja, nimimerkki Linnais, on saamelais-termin osalta ollut aikansa edellä.


Saamelaisten keskuudessa on vuosisatojen saatossa, ensisijaisesti elinkeinollisin perustein, kehkeytynyt erilaisia kehityssuuntauksia. Näin syntyneet saamelaisen elämäntavan alamuodot voidaan kohtalaisen helposti ryhmittää muutamaan pääkulttuuriin, joilla sen lisäksi, mikä oli kaikille saamelaisille enemmän tai vähemmän yhteistä, on ollut niille ominaiset elämäntavat, elinkeinot, muut kulttuurin ilmentymät, ajatusmaailmansa ja arvonsa. Vaikka rakennan tässä rautalankamallia, varoittaisin silti ajattelemasta tällaista kehitystä yksinkertaistetusti. Kyse ei ole geneerisestä mallista, jossa olisi ensin vain joku yhteinen kantamuoto, kantakoti, kantakulttuuri, kantasiida, josta kaikki olisi sitten haarautumalla kehittynyt. Kehitys on ollut ennemminkin voisiko sanoa monipisteinen. Kyse on tuhansien ihmisten elämänsä aikana tekemien valintojen prosessista, jossa jokainen valinta on tapahtunut yksilön tai pienryhmän päätöksenä. Näitä valintoja on ohjannut ulkoiset olosuhteet ja muiden ihmisten toimet, ja valinnat ovat vuorostaan aiheuttaneet seurauksia valitsijalle itselleen ja muille, loputtomassa ketjussa ja verkossa. Tähän on sitten tietenkin liittynyt vaikutteiden ottamista ja uusien ajatusten omaksumista; on esimerkiksi arveltu, että yksi sysäys poron kesyttämiseen olisi saatu siitä, että saamelaiset ovat nähneet talonpoikien hoitavan eläimiään, sen sijaan että olisivat metsästäneet niitä. Tässäkin on muistettava yksilötaso; edellisessä esimerkissä karjanhoitoa eivät ole panneet merkille saamelaiset yleensä tai saamelaiset kokonaisuutena, vaan yksilöt, joista sitten on tullut kehityksen edelläkävijöitä omissa yhteisöissään.

Eri suuntiin kehittyneet saamelaiset alakulttuurit ja niihin kuuluvat yhteisöt ja yksilöt voidaan ryhmitellä metsäsaamelaisiksi, kalastajasaamelaisiksi ja tunturisaamelaisiksi. Jako ei ole absoluuttinen, ja ryhmien sisällä esiintyi runsaasti muunnoksia, mutta silti pääryhmät ovat nämä:

Saamelaisuuden kolme eri päätyyppiä:

- Metsäsaamelaisuus

- Kalastajasaamelaisuus

- Tunturisaamelaisuus ( = porosaamelaisuus = muuttosaamelaisuus)

On huomattava, että tämä kolmijako kuvaa saamelaisia historiallisesti, pitkässä, yhteen vedetyssä aikaperspektiivissä, joka lisäksi on taaksepäin katsova. Kolmijako ei välttämättä istu kovinkaan hyvin meidän aikaamme, mutta vaikuttaa kuitenkin edelleen taustalla, antaen oman leimansa ja vivahteensa eri alueiden, sukujen ja yksilöiden saamelaisuudelle ja saamelaiselle identiteetille. Tässä esityksessä sen ymmärtäminen on olennaista, koska se on avain jonka avulla voi paremmin ymmärtää ajankohtaiseen kiistelyyn siitä, kuka on saamelainen ja kuka ei.

Saamelaisten vanhimmat elinkeinot olivat metsästys, kalastus ja erilainen keräily. Tärkein riista oli villipeura, poron villi kantamuoto, jonka metsästys edellytti kohtalaisen laajaa yhteistoimintaa. Alkuperäiset saamelaiselinkeinot synnyttivät elämänmuodon, jossa perhekunnat ja niiden muodostamat kyläyhteisöt kiersivät vuodenaikojen mukana saman alueensa sisällä suhteellisen lyhyttä vuotuiskiertoa.

Metsäsaamelaisuus on kolmesta
saamelaisesta kultturimuodosta vanhin

Metsäsaamelaisuuden pääelinkeino
oli villipeuran metsästys

Joskus 800-luvulta metsäsaamelaisesta elämänmuodosta lähti hiljalleen kehkeytymään villipeurojen kesyttämiseen perustuva elämänmuoto. Villipeuran metsästyksessä kehitetyt yhteistoimintamuodot ja menetelmät, kuten eläinten ohjailu aitojen avulla, siirrettiin nyt puolikesyn poron hoitamiseen. Porolaumojen kasvaessa niiden omistajien oli ryhdyttävä kiertäviksi paimentolaisiksi, nomadeiksi, koska suurta porolaumaa ei voi pitää yhdessä paikassa kauan. Jos tätä yrittäisi, porot söisivät paikalta kaiken syötävissä olevan ja sotkisivat lopun jalkoihinsa. Paimentolaisessa elämänmuodossa kuljettiin porojen mukana samalla niiden kulkua ohjailleen. Päävaikuttimeksi uuteen elinkeino- ja elämänmuotoon siirtymiselle voidaan arvella villipeurakantojen heikkeneminen tietyillä alueilla, suuremman vaurauden tavoittelu ja ehkä myös etäisyyden otto uudisasutukseen. Helpon elämän tavoittelusta ei ollut kyse, sillä poroelon kanssa muuttaminen, jutaminen, ja tokan paimennus vaihtelevissa oloissa oli raskasta. Tunturisaamelaiset olivat valmiit maksamaan tämän hinnan.

Tuntematta asiaa yksityiskohtaisesti arvelisin, että vielä metsäsaamelaisiksi luokiteltavissa olevien saamelaisten keskuudessa oli niin porottomia, vähäporoisia kuin pororikkaita yksilöitä ja perheitä. Kaikki jotka olivat poronhoitajia eivät omistaneet porojaan, tai eivät omistaneet kaikkia hoitamiaan poroja. Porojen hoitaminen toisten laskuun niin omistajan raitiona kuin toisten omistamien porojen hoitaminen omassa tokassa lienee ollut suhteellisen yleinen ilmiö, samoin kuin saamelaisen omistamien ajoporojen vuokraaminen porottomille saamelaisille tai talollisille.

Porottomilla ja vähäporoisilla pääelinkeinot säilyivät ennallaan, ja peuran metsästys oli yhä tärkeää, siellä missä peuroja vielä oli, ja vuotuiskierto pysyi lyhyempänä. Enemmän poroja omistavat ja varsinkin pororikkaat metsäsaamelaiset joutuivat kiertämään porojensa mukana pidempää vuotuiskiertoa.

Aikaa myöten jotkin perheet suuntautuivat vahvasti porotokkansa kasvattamiseen, ja heidän vuotuiskiertonsa muodostuivat huomattavan paljon pidemmiksi kuin saamelaisilla siihen asti, ulottuen metsäseuduilla olevilta talvilaitumilta tuntureilla tai meren rannassa oleville kesälaitumille. Tätä elämänmuotoa ruvettiin jossain vaiheessa kutsumaan tunturisaamelaisuudeksi, muuttosaamelaisuudeksi tai porosaamelaisuudeksi. Tämän elämänmuodon kehitys on ollut kytköksissä moneen ulkoiseen seikkaan, kuten maiseman topografiaan, metsäseuduilta tunturien yli meren rannikolle johtavine reitteineen, poron luontaiseen vaellusvaiston ja rannikoilla kehittyneeseen porotuotteiden kysyntään ja tarjolla olevaan vaihtotavaraan.

Poronhoito ei siis ole saamelaisilla ikiaikainen elinkeino, vaan sitä edelsi peuranmetsästys, josta poronhoito kehittyi. Poronhoidosta kehittyi edelleen suurporonhoito, mutta sen rinnalla jatkui myös pienempimuotoinen, lyhyempään vuotuiskiertoon perustuva poronhoito. Lisäksi poronhoito levisi maantieteellisesti sitä myöten kuin peurakannat heikkenivät.

Peura kesytettiin poroksi
ja metästämisen sijasta
eläimiä paimennettiin

 

Tunturisaamelaisuus kehittyi
metsäsaamelaisuudesta

 

Toisilla seuduilla jatkui peuran metsästykseen ja kalastukseen perustuva elämänmuoto. Tätä on jossain vaiheessa ruvettu nimittämään metsäsaamelaisuudeksi, erotukseksi tunturisaamelaisuudesta.

Suurporonhoidon kehittyessä tunturiseduilla

metsäseuduilla jatkui pienimuotoisempi,
metsäsaamelainen poronhoito joka
levisi peurakantojen heiketessä

Kalastajalappalaisuudeksi nimitettiin erilaisia elämänmuotoja, jossa metsästyksellä ja myöhemmin poronhoidolla ei ollut keskeistä asemaa. Kalastajalappalaiset elivät Jäämeren rannalla, mutta jotkut myös sisävesillä. Erityisen tärkeitä olivat jokien alajuoksut lohenpyynteineen, mutta tämä kalastus oli usein otettu kuninkaiden regaalioikeudeksi tai luostarien omaisuudeksi. Tällöin kalastajasaamelaiset joutuivat alisteiseen asemaan.
Kalastajalappalaiset olivat ryhmistä eniten paikallaan asuvia. Se, että on ollut erikseen kalastajalappalaisia, ei tarkoita, etteivätkö metsä- ja tunturilappalaiset olisi kalastaneet omiksi tarpeikseen.

Metsäsaamelaisuus eriytyi
tunturisaamelaisuudeksi
ja metsäsaamelaisuudeksi

Eriytyminen saamelaisuuden erilaisiin kulttuurisiin alamuotoihin tapahtui yleensä perheittäin ja suvuttain. Kukin näistä ryhmistä kehitti oman identiteettinsä, jonka avulla se määritteli itsensä suhteessa toisiin. Tässä on siis kyseessä etninen eriytyminen. Eriytyminen ei kuitenkaan ollut täydellistä, millään näistä ryhmistä ei ollut vaikeuksia tunnistaa tai tunnustaa toisiaan saamelaisiksi, niin kuin he sanoivat omalla kielellään, tai lappalaisiksi, niin kuin muut sanoivat, kukin omalla kielellään.

Myös osa metsäsaamelaisista hankki siis poroja, mutta aluksi pääsääntöisesti vain pieniä määriä, käytettäviksi vetojuhtina ja peurojen houkutukseen metsästyksessä ja kesytystä varten. Peuranmetsästys ja laajamittainen poronhoito haittaavat toisiaan molemminpuolisesti. Villipeura on arka ja tarkkavainuinen eläin, joka kaikkoaa sieltä missä ihminen liikkuu, vaikkapa ohjaillen suurta porotokkaa koirine avulla. Poro on puolikesy eläin, joita villipeurat saattavat houkutella harhateille paimennetusta tokasta. Saman eläinlajin metsästykseen ja paimennukseen perustuvat elämänmuodot eivät voi kauan käyttää samoja maa-alueita. Tästä syystä tunturi- ja metsäsaamelaisten välillä on muodostunut myös konflikteja.


1700-luvun lopusta alkaen tunturisaamelaisten poronhoito saavutti yhä suuremman mittakaavan ja alkoi suuntautua kotitarvekäytön ohella yhä voimakkaammin markkinoille. Tämä tarkoitti, että lihaa ja muita porotuotteita tuotettiin yhä tietoisemmin myytäviksi ja vaihdettaviksi muihin tuotteisiin. Liikkuessaan pitkän vuotuiskiertonsa puitteissa, markkinamatkoilla ja rannikon kauppiaiden luona tunturisaamelaiset toimivat myös muiden saamelaisten ostettavan ja myytävän tavarankuljettajina ja välittäjinä.

Tunturisaamelaisten poronhoidon
mittakaava kasvoi kasvamistaan

 
1800-luvulla metsäsaamelaisen elämänmuoto joutui monin paikoin vaikeuksiin, ennen kaikkea uudisasutuksen aiheuttamien paineiden vuoksi. Metsäsaamelaiset alkoivat asettua voimakkaammin paikoilleen, he alkoivat talollisiksi, viranomaiset eivät suosineet heidän elinkeinojaan ja heitä alettiin voimakkaammin integroida pääväestöön, etenkin Ruotsissa. Samaan aikaan tunturisaamelainen elämänmuoto jatkui enemmän entisellään, ja Ruotsin viranomaiset suosivat heidän elinkeinoaan. Viranomaiset pelkäsivät, että tunturisaamelaiset luopuisivat vähitellen elinkeinostaan, mikäli he oppisivat liian hienoille tavoille. Tästä syystä heidän lastensa opetus järjestettiin kotaopetuksena niin että ”lappalainen pysyisi lappalaisena”. Näin siis samaan aikaan kuin metsälappalaisia ruotsalaistettiin muun muassa koululaitoksen avulla. Tunturisaamelaisten lasten alkeisopetus tapahtui saamenkielellä, metsälappalaiset pantiin jo pieninä ruotsinkielisiin kouluihin.

Tämän tunturisaamelaisten ja metsäsaamelaisten erilainen kohtelu myötävaikutti siihen, että Ruotsin tunturisaamelaiset säilyttivät kielensä ja kulttuurinsa, kun taas metsäsaamelaisuus sulautui ruotsalaisuuteen tai tunturisaamelaisuuteen.

Ruotsin metsäsaamelaisuus sulautui,
mutta tunturisaamelaisuus säilyi

Suomessa saamelaiset oli 1850-luvulle asti pääosin luokiteltavissa metsäsaamelaisiksi. Heidän elinkeinoinaan oli metsästys, kalastus ja keräily, mutta jossain määrin myös pienimuotoinen maanviljely. Viimeistään 1800-alusta Suomen metsälappalaisten joukossa kehkeytyi myös suurempien porokarjojen omistajia, esimerkiksi Länsi-Lapin Vasarat, Siepit, Suikit, Nutit. Minulla ei ole kylliksi tietoa mennäkseni asiaan yksityiskohtaisemmin, mutta käsitykseni on, että nämä poroelot olivat suurimillaan noin 600-päisiä, mutta on saattanut yltää tuhatlukuihinkin. Laidunkierto tapahtui pääosin outa- eli metsämaissa.

Ainakin Utsjoella on asunut myös "suomalaisia" tunturisaamelaisia. Myös metsäsaamelaiset saattoivat "vaihtaa valtakuntaa" ja naida rajan takaa. Jos henkilöt ja niiden mukana sukujuuret jättäisivät jälkeensä vanan, niistä kutoutuisi verkko rajojen yli. Toisaalta, jos halutaan, henkilöiden ja perheiden muuttoa voidaan hyvinkin tarkasti seurata kirkonkirjojen ulos- ja sisäänmuuttaneiden luetteloista.

Varsinkin laajasti liikkuvan tunturisaamelaisen kohdalla kysymys siitä, mihin valtakuntaan hän kuului, on hiukan suhteellinen asia. Strömstadin vuoden 1751 rauhansopimuksen saamelaisia koskevan liitännäissopimuksen mukaan lappalaisen perhekuntineen tuli olla joko Norjan tai Ruotsin kansalainen. Suomi oli siihen aikaa osa Ruotsin valtakuntaa.. Niille lappalaisille, joilla oli perinteiset kesä- ja talvilaitumet rajan eri puolilla, taattiin oikeus sopimuksen määrämuotoja noudattaen jatkaa tätä pitkää vuotuiskiertoaan, mutta heidän tuli silti olla vain yhden maan alamaisia. Se, miten alamaisuus määräytyi, säädettiin sopimuksessa. Sopimus ei antanut kaikille tunturisaamelaisille oikeutta kuljetella porojaan rajan yli, vaan ainoastaan niille, jotka olivat sitä tehneet ennen sopimuksen syntyä. Pysyvä valtakunnan vaihtaminen jäi edelleenkin täysin mahdolliseksi, mutta kukaan ei saanut kolmea vuotta kauemmin omistaa omaisuutta toisessa valtakunnassa.

* * * 

 
Nyt luennossa on väliaika, jonka aikana selostan lähestymiskulmaani hiukan. Tässä ei ole mahdollisuutta mennä varsinkaan nykyisen Suomen Käsivarren ja "kainalon" alueen saamelaisten sukujen alkuperien erittelyyn. Ensinnäkin se on aihe johon en ole perehtynyt, toisaalta voidaan sanoa, että saamelaisen alkuperäiskansan, niin kuin tänään sanomme, kannalta on alun perin ollut jokseenkin yhdentekevää mihinkä valtakuntaan jokin alue kuuluu. Ennen rajojen vetämistä perheet ja suvut ovat eläneet ja kulkeneet niiden molemmin puolin, ja niin ne tekivät senkin jälkeen kun rajat oli vedetty, kunnes suomalaiset viranomaiset alkoivat voimallisesti estää rajanylitykset.

En henkilökohtaisesti pidä pohjoismaiden rajoja maailman tärkeimpänä asiana, mutta on niille sittenkin joku merkitys annettava, varsinkin kun ILO:n alkuperäiskansasopimus kaikesta huolimatta edellyttää valtiokohtaisia ratkaisuja ja sovelluksia, vaikka pitääkin tärkeänä että rajalla jaetun alkuperäiskansan yhteydenpitoa rajan yli ei saa vaikeuttaa. Erinomaisen epätoivottavana pidänkin sitten ihmisten jakamista alkueränsä mukaan tai etnisillä perusteilla, mutta kun näiden kirjoitusten aiheena on huomattavassa määrin juuri etninen jako, muiden kuin minun vaatima ja suorittama etninen jako, niin hyvä on, puhutaan sitten etnisyydestä.

Tämä oli siis varaus, varsinkin Käsivarren osalta, sille että Suomessa on vastoin tämänhetkistä tietämystäni hyvinkin saattanut alla myös tunturisaamelaisia jo ennen vuotta 1852. Paneudun mielelläni tähän historiaan tilaisuuden tulleen. Minulla on kuitenkin jo sellainen kutina, että monet tunturisaamelaissuvut, ja miksei metsäsaamelaiset samoin, saattavat kaiken kaikkiaan edustaa etnisten taustojen ja kulttuureiden sekoituksia, mitä siis pidän hyvänä asiana. Olen itse "bastardi", etnisten taustojen, kulttuurien ja kielten sekoitusten tulos, ja niin kauan kuin olen sen ymmärtänyt, olen pitänyt sitä vain hyvänä juttuna. Tätä taustaa vasten joudun hiukan ihmettelemään, miksi varsin vahvasti tunturisaamelaisten dominoima Saamelaiskäräjät ja sen politiikan kannattajat pitävät etnisyyttään ja sen puhtautta niin keskeisenä arvona. Jos tässä kysyisin, eikä olisi helpompaa hiukan löyhätä tätä etnistä määrittelyä ja rajaamista, minua syytettäisiin saamelaisvastaiseksi, ja siitä että yritän kiistaa saamelaisen oikeuden kulttuuri-itsehallintoon, alkuperäsikansaoikeudet ja mitä vielä.
Kuitenkin asetan tämän kysymyksen. Mutta nyt back to the business, joka on päivän teeman mukaisesti etninen erittely ja sen analysointi. Jos halutaan erotella, niin voidaan eritellä. Tämä on kuitenkin, otsikon mukaisesti, rautalankamalli, joten tässä ei voida ottaa huomioon kaikkia vivahteita, vaan yleistetään. Luento jatkuu.

* * *

1700-luvulta lähtien etenkin metsäsaamelaiset olivat perustaneet omille veromailleen uudistiloja suojellakseen oikeuksiaan suomalaisperäisiltä uudisrakentajilta. Maanviljelys jäi vähäiseksi, tilat asuintaloineen ja talousrakennuksineen toimivat lähinnä luontaiselinkeinojen päätukikohtina. Tilaa perustettaessa sen alue määriteltiin ja pyykitettiin ahtaammaksi kuin oli ollut se veromaa, jonka alueelle tila perustettiin. Yli jäävät maat kruunu eli valtio omi itselleen korvauksetta ja ilman että saamelainen olisi niitä tietoisesti luovuttanut.

!830-luvulleja viimeistään 1850-luvulle tultaessa varsinkin Norjan Finnmarkenissa suurporonhoito oli tullut kasvupisteeseen, jossa laitumet kävivät ahtaiksi ja alkoivat kulua. Tämän seurauksena eräät poronomistajaperheet ulottivat laidunkiertonsa myös Suomen puolelle. Vuonna 1852 Venäjä, joka vastasi sisäisesti autonomisen Suomen ulkopoliittisista suhteista, sulki Suomen Norjan vastaisen rajan saamelaisten vuotuiskierrolta. Rajasulun seurauksena joukko norjalaisia tunturisaamelaisperheitä haki itselleen uusia asuinsijoja Ruotsista, mistä heillä oli edelleen lupa ylittää Suomen vastainen raja porokarjoineen. Myös Suomen ”kainalon” laitumet olivat kovalla kulutuksella.

Vuonna 1888 Venäjä sulki myös Suomen Ruotsin vastaisen rajan saamelaisten laidunkierrolta. Rajasulku ei tällöinkään estänyt saamelaisia muuttamasta pysyvästi haluamaansa maahan. Osa alun perin norjalaisia tunturisaamelaisperheitä siirtyi poroineen Norjasta ja Ruotsista Suomeen, alkaen Suomen alamaisiksi. Tämä muuttoliike tapahtui pääosin vuosien 1852 ja noin 1910 välillä. Karkeasti ottaen se tapahtui isompana liikkeenä joka suuntautui Ruotsista Kittilän kautta edelleen itään ja aina Vuotsoon saakka, ja pienempänä liikkeenä, joka suuntautui Utsjoen kautta Inariin.

Tunturisaamelaisuus tuli Suomeen pääosin
Norjasta lähteneenä muuttoliikkeenä

Kun nämä tunturisaamelaiset tulivat Suomeen, he ottivat laidunkäyttöönsä Suomen saamelaisten entiset veromaat, jotka Ruotsin kruunu oli ominut itselleen silloin kun Suomen saamelaiset perustivat siihenastisille veromailleen uudistiloja. Uudistilojen rajat määriteltiin veromaiden rajoja ahtaammiksi, ja valtio pidätti ylimenevän maan itselleen ilman korvausta ja ilman että saamelainen olisi suostunut menettelyyn. Tiloille määrättiin kuitenkin niin sanottuja nautintoja, se on oikeuksia esimerkiksi kalastukseen määrätyillä vesialueilla. Nämä oikeudet kirjattiin maarekisteriin tilalle kuuluvina pysyvinä oikeuksina, jotka ovat voimana tänäkin päivänä.

* * *

Tässä teemme aikahypyn, hyppäämme yli Suomen saamelaisuuden kehityksen 1800-luvun lopusta jonnekin 1900-luvun puolenväliin asti. Lyhyesti voimme todeta, että poronhoito ei ole Suomessa milloinkaan ollut saamelaisten yksinoikeus, ja sitä ovat harjoittaneet yhtä lailla tunturisaamelaiset, metsäsaamelaiset kuin suomalaisperäiset uudistalolliset. Vähänkään merkitsevä poronomistus on kuitenkin varattu poronhoitajille. Poronhoito toteutetaan paliskunnissa, jotka ovat lakisääteisiä osuuskuntia joilla on määrätty alueensa. Poroja saa hoitaa alueen omistussuhteesta riippumatta ja omistajan lupaa kysymättä, ei kuitenkaan pihoissa, puutarhoissa ja aidatuilla viljelysmailla.

1900-luvun alkupuolella Ruotsin saamelaiset alkoivat tuoda voimakkaammin esille, että he haluavat olla nimenomaan saamelaisia eikä lappalaisia. Silti nimitys saamelainen alkoi syrjäyttää nimityksen lappalainen muissa kielissä vain hitaasti, Suomessa 1960-luvulta alkaen.

Samoihin aikoihin, kun saamelaisten toivomuksessa ryhdyttiin suomeksikin nimittämään saamelaisia saamelaisiksi eikä lappalaisiksi, Suomessa otettiin saamelaisten poliittisten aktivistien läpi ajamana käyttöön suppea saamelaismääritelmä, joka nosti siihenastisesta saamelaisten koko vain osan saamelaisista, eli pääasiassa tunturisaamelaiset ja heidän jälkeläisensä.

Muut kuin tunturilappalaiset
määriteltiin pois saamelaisuudesta
ahtaalla saamelaismääritelmällä

Samoihin aikoihin siihenastisen lappalaisten kansallisen liikkeen työn jatkaja, joka nyt kutsui itseään saamelaisliikkeeksi, radikalisoitui ja omaksui saamelaisnationalistisen leiman joka sen jälkeen on vain vahvistunut. Enää ei tyydytty olemaan hyviä lappalaiskansalaisia Suomen tasavallassa, vaan kansallinen identiteetti suuntautui vahvasti, vaikka ei sataprosenttisesti, rajat ylittävään Saamenmaahan.

Tässä prosessissa, ja juridisesti saamelaismääritelmän avulla, siihen asti kaikki saamelaiset käsittävästä Suomessa elävästä väestönosasta kuroutui eli kehkeytyi uusi "kansa", joka todellisuudessa oli tunturisaamelaisten ympärille luotu ja heidän etujaan ajava synteettinen uusluomus. Etninen puhdistautuminen tapahtui hylkäämällä joukosta saamelaismääritelmän avulla metsä- ja kalastajasaamelaiset. Näin luotu Suomen saamelaiskansa on kylläkin saamelainen, mutta se on vajaa, koska osa saamelaisista on rajattu sen ulkopuolelle.

Tätä perustellaan tänäkin päivänä sillä, että metsä- ja kalastajasaamelaiset ovat menettäneet saamelaisuutensa, koska he ovat menettäneet saamenkielensä ja alkaneet uudistilallisiksi.

Tästä rajanvedosta ei kuitenkaan pidetty ääntä, eikä julkisuustyössä käytetty nimitystä "tunturisaamelaiset", vaan ainoastaan nimitystä "saamelaiset". Etnisesti puhdistettu ryhmä myös esitti tunturisaamelaisen elämänmuodon eri tavoin idealisoituna yleissaamelaisuutena. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut nimittää yleissaamelaiseksi, koska haluttiin nähdä asia niin, ettei muunlaista saamelaisuutta ole olemassakaan, tai ainakaan elossa. Jos joku sellaisesta puhui, todettiin, että jotain metsälappalaisuutta on kylläkin ollut, mutta että se on kuollut pois. Vaihtoehtoisesti voitiin sanoa, että se on kyllä ollut lappalaista, mutta ei saamelaista, koska saamelaisuus on jotain muuta, jotain suurempaa ja etniseltä olemukseltaan aivan erilaatuista.

Tunturisaamelaisuus pukeutui
yleissaamelaisuuden nuttuun

Samaan aikaan Suomessa eli tuntuva määrä kansalaisia, jotka polveutuivat metsälappalaisista, ja joiden elämänmuoto ei mainittavasti poikennut siitä, miksi tunturilappalaisten elämänmuoto oli tuolloin muotoutunut.

Molemmat väestöryhmät elivät osin samoilla alueilla, hoitivat poroja samoilla menetelmillä ja harjoittivat muutenkin samoja elinkeinoja. Tunturisaamelaiset olivat asettuneet asumaan taloihin, vaikka porotyöt vaativatkin että oltiin usein liikkeellä, Mutta niin olivat muutkin poromiehet. Eroina oli se, että tunturisaamelaisten perheet osallistuivat porotöihin hiukan laajemmin, ja ennen kaikkea se, että tunturisaamelaiset, tai oikeastaan näiden jälkeläiset, puhuivat enemmän saamenkieltä. kun muut olivat usein menettäneet vanhan kielensä kokonaan.

Huomattava osa varsinkin eteläisempien alueiden metsäsaamelaisten jälkeläisistä oli menettänyt käsityksensä omasta saamelaisuudestaan, tai ainakin vaikeni siitä, koska ”lappalaisuus” tiesi maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa matalampaa statusta. Tämä ei estänyt sitä, että heidän elämänmuotonsa jatkui käytännössä metsäsaamelaisena. Ei museaalisena metsäsaamelaisuutena, vaan oman aikansa metsäsaamelaisuutena, aivan kuten tunturisaamelaisuudesta oli tullut oman aikansa tunturisaamelaisuutta. Vahvistaakseen itselleen edullista kuvaa Saamelaiskäräjät kuitenkin mielellään korostaa jo vanhentuneita elämäntapoja ja poronhoitomuotoja, jotka eivät ole tämän päivän käytäntöä, vaikka ovatkin sinänsä arvokasta perinnettä.

Sekä metsäsaamelaisuus
että tunturisaamelaisuus
elävät meidän ajassamme

Ne saamelaiset, jotka eivät olleet tunturisaamelaisia, mutta silti pitivät itseään saamelaisina, eivät pitkään aikaan hahmottaneet mitä heidän identiteetilleen ja maaoikeuksilleen oli tapahtumassa. Saamelaiskäräjät toimi yleissaamelaisen ideologian lipun alla, ja sen uskottiin edustavan kaikkia saamelaisia. Tästä syystä Saamelaiskäräjien toiminta ei aluksi herättänyt erityisen vahvoja protesteja niiden saamelaisten keskuudessa jotka eivät olleet tunturisaamelaisia. Ne jotka suhtautuivat siihen kriittisesti, tekivät niin ensisijaisesti koska eivät kokeneet saamelaisliikkeen vahvaa politisoitumista omakseen. Heidän protestinsa muodoksi jäi tällöin vetäytyminen; ei haettu äänioikeutta saamelaiskäräjävaleissa, tai jätettiin äänestämättä. Tämä helpotti Saamelaiskäräjien johdon politikointia sen valitsemalla linjalla.

* * *

Edellä kerrotun mukaan tuolloin luodun "uuden saamelaisuuden", jota tosin sanottiin vain saamelaisuudeksi, keinotekoisuus ei siis ollut siinä, että se oli saamelaisuutta,koska sitä se oli. Sen keinotekoisuus oli siinä, että se oli puhdistanut itsensä hylkäämällä osan saamelaisista. Väärennöksen ensimmäinen vaihe oli viety läpi, ja sen ylläpitäminen jatkui siitä eteenpäin.

Tämän saamelaisuuden ankkurointi Suomen maaperään oli vielä huteraa, kuvaannollisesti sanoen tämän uljaan aluksen ankkurit eivät olleet lujassa pohjassa vaan oikeudellisesti epämääräisessä mudassa, jossa laiva uhkasi tuulen yltyessä lähteä ajautumaan ankkureitaan laahaten päin rantaa, jossa sen kohtalona saattaisi olla kaatuminen.

Melkein kuin ihmeen kautta kansainvälisen kehityksen kautta tarjoutui uusi ankkuri ja pitävältä vaikuttava ankkurointipohja, alkuperäiskansaoikeudet. ILO 169:n mukaan alkuperäisyyteen ei vaadittu katkeamatonta asumista kansallisvaltion, siis Suomen alueella, vaan riitti, että kansa oli asunut alueella kansallisvaltioiden rajojen muodostuessa. Koska saamelaisia oli asunut Pohjoiskalotilla ja Kölin selällä etelämpänäkin, se riitti siihen että saamelaiset voivat todeta olevansa Suomen alkuperäiskansa. Lisäksi, olihan Suomessa asunut saamelaisia aikaisemminkin, näitä metsä- ja kalastajasaamelaisia. Vaikka he eivät ahtaan saamelaismääritelmän johdosta kelvanneet saamelaisiksi saamelaiskäräjävaaleissa, he ja heidän esivanhempansa kelpasivat osoittamaan että Suomessa nytkin asuvien saamelaisten edustama kansa on aina asunut Suomessa, katkeamattomasti niin kuin ILO-sopimus edellyttää.

Kuten tarkkaavainen ja terävä lukija pani merkille, norjalaisten saamelaissukujen jälkeläisistä oli näin tullut Suomen Lapin alkuperäiskansa, ja Suomen Lapin oikea alkuperäiskansa oli saatua määritellyksi ulos saamelaisuudestaan, jolloin siitä ei enää ollut alkuperäiskansaksi.

Sen lisäksi, että Suomen vanhoista saamelaisista suuri osa
oli menettänyt kielensä ja saamelaisen identiteettinsä,
tulokassaamelaiset veivät identiteetin rippeet kieltämällä ne,
ja omivat Suomen vanhojen saamelaisten perinnekohteet

 Kun ihan aikuisen oikeasti katkeamattomasti Suomessa eläneiden saamelaisten jälkeläiset peräsivät oikeuksiaan saamelaisina ja alkuperäiskansana, "aitosaamelaiset" tekivät kaikkensa todistaakseen, etteivät nämä ikiaikaiset saamelaiset lainkaan ole saamelaisia, vaan ainoat aidot saamelaiset ja ainoa Suomen alkuperäiskansa ovat ne saamelaiset, jotka on ahtaan saamelaismääritelmän mukaan hyväksytty Saamelaiskäräjävaalien vaaliluetteloon. Historianväärennyksen toinen vaihe oli toteutettu.

Tämän useampivaiheisen prosessin kautta vuoden 1852 jälkeen Suomeen muuttaneiden tunturisaamelaisten jälkeläiset onnistuivat synnyttämään kuvan, että he ovat Suomen alkuperäiskansa, jolle kuuluu kaikki alkuperäiskansaoikeudet, ja että heidän omistusoikeutensa käsittää myös kaikki ne maat "jotka Suomen valtio on heiltä ryöstänyt", vaikka todellisuudessa Suomen valtio oli ominut nämä maat Suomessa ennen vuotaa 1852 asuneilta saamelaisilta ja heidän jälkeläisiltään.

Lappalaisiksi itseään nyt kutsuvien
Suomen "vanhojen saamelaisten" näkökannalta
heidät etnisesti hengiltä ottaneet
ja heidän perillisiksi itsensä ujuttaneet
norjalaislähtöiset saamelaiset
vaativat  Suomen saamelaisilta vietyjä
maita palautettaviksi itselleen

Noin tuhat Suomen ”vanhaa saamelaista” oli hakenut rekisteröintiä saamelaiskäräjävaalien vaaliluetteloon, mutta tämä evättiin heiltä. Tajutessaan, että heidän identiteettinsä ja perinteensä on jo varastettu, ja että heidän maaoikeutensa ollaan viemässä Saamelaiskäräjien toimesta, nämä ihmiset eivät enää halunneet kutsua itseään saamelaiseksi. He ottivat osin protestina tietoisesti uusiokäyttöön nimityksen lappalainen.

Saamelaiset ja lappalaisiksi itseään yllämainituista syistä kutsuvat ovat siis samaa saamen kansaa.

"Rekisterisaamelaiset" tosin eivät tällä hetkellä tunnusta "lappalaisia" saamelaisiksi.

"Lappalaiset" vuorostaan tunnustavat kyllä kaikki saamelaiset saamelaisiksi, mutta he eivät tunnusta että "rekisterisaamelaiset" olisivat Suomen alkuperäiskansa siltä osin kuin on kyse suvuista jotka tulivat Suomen alueelle vasta vuoden 1852 jälkeen.

 Ennen kaikkea "lappalaiset" eivät hyväksy että heidän oikeutensa
Ruotsin kruunun tilanmuodostusten yhteydessä omimiin
ja Suomen valtion  isojaon yhteydessä omimiin
vanhoihin veromaihinsa "palautettaisiin"
vuoden 1852 jälkeen Suomeen asettuneille
norjalaisperäisille saamelaisille,
joille ne eivät ole milloinkaan
kuuluneet.

Kaiken edellä todetun perusteella voidaan sanoa, että

Saamelaiset ovat neljän valtakunnan alueella elävä kansa,
joka Suomessa on kietoutunut sisäiseen etniseen konfliktiin.

 

Statuksettomat saamelaiset, varsinkin ne,
jotka ovat koko ajan kokeneet itsensä saamelaisiksi,
kokevat että "rekisterisaamelaiset"
ovat varastaneet heidän identiteettinsä
ja hamuavat heidän maaoikeuksiaan,
ja ovat siksi syystä vihaisia ja ahdistuneita.

 

Vilpittömät "rekisterisaamelaiset" kokevat sen
suomalaisperäisen kantaväestön hyökkäyksenä
saamelaisuuttaan, omaa identiteettiään ja
saamelaisia alkuperäiskansaoikeuksiaan vastaan,
ja ovat siksi syystä vihaisia ja ahdistuneita.

 

Miltä suunnalta tämän konfliktin ratkaisun suuntaviivat ovat haettavissa ei mahdu tämän luennon puitteisiin, mutta toivon joskus voivani palata aiheeseen. Kiitän mielenkiinnosta, luento on päättynyt.

Miten tähän on tultu

Oli aika, jolloin saamelaisia sanottiin lappalaisiksi. Sitten opimme, että lappalaiset ovatkin saamelaisia. Nyt tuntuu yhtäkkiä olevan sekä saamelaisia että lappalaisia. Mitä tämä on?

Olen omalta vaatimattomalta osaltani yrittänyt selvittää itselleni ja lukijoilleni mistä on kyse kun lappalainen ja saamelainen eivät yhtäkkiä olekaan sama asia, vaan ovatpa nämä peräti toistensa vastapuolia jossain ”Ylä-Lapin maaoikeuskiistassa”. Jope Ruonansuu sanoisi tähän että Täh?

Niin sanoin minäkin, kun ensimmäisen kerran kuulin jonkun puhuvan erikseen saamelaisista ja erikseen lappalaisista. Oli otettava selvä. Olen itse hidas käsittämään monia asioita, mutta luulen jotain siitä ymmärtäneeni. Ja koska tämä asia on osoittautunut erityisen vaikeatajuiseksi, väännän sen rautalangasta, jotta muutkin voisivat ymmärtää. Se ei vaadi erityistä älyä, mutta kyllä ennakkoluulotonta mieltä ja hiukan aikaa paneutua asiaan. Antakaa minun selittää.

Suomen Saamelaiskäräjät vaatii että Suomen valtio ratifioisi alkuperäis- ja heimokansoja koskevan YK:n alaisen Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimuksen numero 169. Saamelaiskäräjät katsoo edustavansa Suomen alkuperäiskansaa ja vaatii sen puolesta ja sillä perusteella laajoja oikeuksia etenkin virallisella Saamelaisten kotiseutualueella.

Asiaa mutkistaa se, että tuolla alueella asuu myös paljon muita ihmisiä, itse asiassa saamelaiset ovat alueella selvästi vähemmistö. Näiden muiden ihmisten joukossa on ihmisiä jotka sanovat olevansa lappalaisia ja jotka katsovat että he jos ketkä ovat Suomen alkuperäisväestöä. Heillä on esittää asiakirjoja joilla he todistavat väittämänsä. Näitä ihmisiä Saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt vaaliluetteloonsa, jota kutsutaan ”saamelaisrekisteriksi”, vaikka laki ei tällaista termiä tunne. Laki jopa kieltää käyttämästä Saamelaiskäräjien vaaliluetteloa muihin tarkoituksiin ja antamasta siitä tietoja, pois lukien tilastolliset ja tieteelliset tarkoitukset. Silti Suomeen on muodostanut kahden kerroksen saamelaisia, ”rekisterisaamelaiset” ja statuksettomat saamelaiset.

Saamelaiskäräjät väittää ja pitää tiukasti kiinni siitä että vain sen kautta edustettuina olevat saamelaiset ovat alkuperäiskansaa, ja että näiden ei tarvitse esittää mitään asiakirjoja tuekseen, juuri koska ovat alkuperäiskansa – maa kaikkineen kuuluu silti heille.

Suomessa nykyisin asuvat, nykyisen Suomen alueella vuosisatoja ellei vuosituhansia asuneista lappalaisista polveutuvat lappalaiset ovat kuitenkin olleet osa Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän järjestäytynyttä yhteiskuntaa jo 1500-luvulta lähtien. Heidän oikeuksistaan sekä asemastaan on mitä parhaimmat, tiloihin ja henkilöihin sidotut asiakirjat, joilla itse kunkin oikeudet voidaan osoittaa. Kukaan ei osaa kertoa että he olisivat tulleet asuinsijoilleen jostakin tai joskus. Luonnollisesti hekin ovat joskus jostakin alueelle tulleet, mutta se on tapahtunut niinsanotusti ennen historiallisen ajan sarastusta alueella.  Lähtöpaikkaa ja tuloreittiä ei ole voitu varmentaa sen enemmän arkeologian, kielitieteen kuin genetiikan vulla.  Tämä väestöryhmä koostuu siis tosiasiallisesti alkuperäiskansan jälkeläisiä. Kutsun heitä tässä esitykseksi selvyyden vuoksi ”vanhoiksi lappalaisiksi”. Nimitys ei ole yleisessä käytössä.

ILO-sopimuksen välitöntä ratifioimista asiaa enemmälti tutkimatta vaativat saamelaiskäräjien aktivistit ovat pääosin vuoden 1852 jälkeen Norjasta Suomeen muuttaneiden tunturi- eli muutto- eli porolappalaisten jälkeläisiä ja heidän oikeuksiensa perijöitä, eli eivät suoranaisesti alkuperäiskansaa Suomessa. Heidän esivanhempansa ovat kylläkin eläneet Pohjoiskalotilla, ennen valtakuntien välisten rajojen muotoutumista, rajojen lopullista vetämistä ja rajojen sulkemista saamelaisten paimentolaiskierrolta.

Vuonna 1852 tapahtuneen Suomen ja Norjan välisen rajan sulkemisen jälkeen Suomeen siirtyneet saamelaiset ovat kuitenkin ennen Suomeen tuloaan eläneet pääasiassa muualla Pohjoiskalotilla kuin Suomessa, eli Norjassa ja osin Ruotsissa. He olivat näiden maiden alamaisia, vaikka heidän paimentolainen elämänmuotonsa veikin heitä vuotuiskierrossa vakiintuneita reittejä myöten sisämaasta rannikolle ja takaisin, yli valtakuntien rajojen. Kun myös Suomen ja Ruotsin välinen raja suljettiin myöhemmin saamelaisten porojen laidunkierrolta, Suomeen muutti porosaamelaisia myös Ruotsista. Osa heistä oli alunperin lähtenyt liikkeelle Norjasta. Varsinkin Käsivarren ja ”kainalon” kohdalla eräät saamelaisperheet siirtyivät rajan yli useitakin kertoja, ennen kuin asettuivat valitsemaansa maahan. Rajasulku ei estänyt maasta toiseen muuttamista, kun tarkoituksena on siirtyä pysyvästi toisen maan kansalaiseksi.

Suomeen asettuvat porosaamelaiset toivat mukanaan elinkeinonsa, suurimittakaavaisen poronhoidon, jolle oli ominaista intensiivinen porojen paimentaminen jossa porotokkaa eli eloa vartioitiin ja siirreltiin vuoden ympäri. Osa Suomen "vanhoista lappalaisista" harjoitti noihin aikoihin metsäsaamelaista poronhoitoa, jossa metsämaiden puitteissa tapahtuva vuotuiskierto oli lyhyempi eikä ylittänyt valtakunnanrajaa. Myös tokat olivat yleensä pienempiä kuin porosaamelaisilla. Paikoin peuranmetsästyksellä oli vielä merkitystä ravinnon lähteenä. Suurimittakaavainen poronhoito ja peuranmetsästys samalla alueella ei ole mahdollista.  Porotokat, porokoirat ja paimenet karkoittivat melullaan ja hajullaan peurat, jotka ovat erittäin arkoja ja tarkkavainuisia. Tokissa tai niiden liepeillä liikkuvat peurat synnyttivät rauhattomuutta tokassa ja houkuttelivat poroja omiin laumohinsa. Kun porosaameolaisen tapasi peuran hän näki siinä häiriötekijän ja vapaan riistan. "Vanhat lappalaiset" pyysivät peuroja silmukka-ansoilla, jotka porosaamelainen näki asetetuiksi hänen porojensa päänmenoksi. Niinpä hän hajoitti tapaamansa ansat. Peurakanta oli jo ollut heikoissa kantimissa, ja nyt se hupeni sukupuuttoon. "Vanhat saamelaiset" siirtyivät enenevissä määrin poronhoitoon.

Tulokassaamelaiset ovat jo kauan sitten kotiutuneet kansalliseksi vähemmistöksi Suomessa, ja kavahtavat sitä että heitä nimitetään  maahanmuuttajiksi. Tuskin kenelläkään olisi minkään valtakunnnan tarvetta muistuttaa asiasta, elleivät nämä tulokkaat itse pitäisi itseään Suomen ainoana alkuperäiskansana, sulkien huomattavan määrän "vanhoja lappalaisia" tämän aseman ulkopuolelle. Vaikka porosaamelaisten aatteellisia ja poliittisia johtajiaan elähdyttä pansaamelainen eli yleissaamelainen aate, siihen sisältyvä alkuperäiskansaidea on niin vahvasti esillä, että myös ruohonjuuritason porosaamelaiset torjuvat kaikki puheet maahanmuuttamisesta yhtä jyrkästi kuin Pietari hiilivalkealla kielsi tuntevansa Mestarinsa. Mitä! Eihän alkuperäiskansa ole mistään tullut, se on tietenkin ollut alueellaan aina! Näin siitä huolimatta, että perimätieto kunkin perheen alkuperästä siirtyy sukuyhteisön sisällä sukupolvelta toiselle. Lisäksi kirkonkirjoissa on perhe- ja yksilötasolla tarkat merkinnät kotakuntien muuttamisesta Suomen puolelle tänne asettumista varten. Muutto on tapahtunut rajasopimuksin tarkasti sovittujen ja maastoon merkittyjen valtakuntien välisten rajojen yli, ja Suomeen muuttaessaan näiden perheiden jäsenet ovat olleet Norjan tai Ruotsin alamaisia.

Suomen ”vanhat lappalaiset” asuvat siis alueella jossa heidän esivanhempansa ovat asuneet iät ajat, kun taas nykyiset Suomen tunturi- eli porosaamelaiset ovat siirtyneet maahan vuoden 1852 jälkeen, pääasiassa kaudella 1864-1910. Lisäksi on pantava merkille, että nämä myöhäiset tulokkaat ottivat käyttöönsä maat, jotka aiemmin olivat olleet Suomen ”vanhojen lappalaisten” veromaita eli omaisuutta. Valtio oli ominut näitä maita, kun lappalaiset perustivat uudistiloja omille veromailleen – uudistilasta tehtiin pienempi kuin mitä lappalaisen veromaat olivat olleet. Näitä maita valtio jakoi tunturi- eli porosaamelaisille edullisin ehdoin uudistiloiksi, ja heille annettiin myös oikeus laiduntaa porojaan vapaasti valtion mailla, siis valtion omimilla entisillä ”vanhojen lappalaisten” veromailla. Valtion pääintressi oli lisätä verotulojaan, joita odotettiin saatavan tulokkaiden suurimittakaavaisesta poroelinkeinosta. Myöhemmin porolappalaisille annettiin oikeus laiduntaa porojaan myös yksityisillä mailla ilman omistajan lupaa, pihamaata ja puutarhaa lukuun ottamatta. Tämä oikeus on nykyään kaikilla suomalaisilla poronomistajilla riippumatta etnisestä taustastaan.

Isojaon yhteydessä valtio omi itselleen kylien ulkopuolisia maita.Tätäkin maata on jaettu porosaamelaisille edullisin ehdoin erilaisiksi tiloiksi aina meidän päiviimme asti, minkä lisäksi valtio on käyttänyt maita moniin muihin tarkoituksiin, myös vuokraten ja myyden niitä eteenpäin.

Jos vuoden 1852 jälkeen asettuneet tunturisaamelaiset ovat Suomen alkuperäiskansaa, sen perusta ei voi olla siinä että heidän esivanhempansa olisivat asuttaneet tätä maata ikimuistoisista ajoista, koska sitä he eivät ole tehneet. He eivät myöskään ole omistaneet maata lukuunottamatta suhteellisen pieniä kotitilojaan. "Vanhoilla lappalaisilla" taas on esittää asiakirjat maanomistuksestaan. Sivumennen sanoen Suomen valtiollakaan ei ole esittää laillista saantoa "vanhojen lappalaisten" veromaihin, vaan on ominut nämä yksipuolisin oikeustoimin jonka kyseenalaisuutta lappalainen ei ole osannut epäillä kun hänelle on muodostettu tilalle vanhoille veromaille.

Kun tulokkaiden jälkeläiset katsovat olevansa Suomen alkuperäiskansaa, perustelun täytyy siis olla, että heidän esivanhempansa, tai jos halutaan, kansansa on asuttanut aluetta laajemmin ottaen, eli Pohjoiskalottia, vaikkakaan ei nykyisen Suomen aluetta.

Tässä tullaan tunturisaamelaisten kannalta heikolle jäälle. Heidän vaatimuksensa tulla hyväksytyksi nimenomaan Suomen alkuperäiskansana (Ruotsin, Norjan ja Venäjän ohella) perustuu pääosin, vaikkakin erittelemättä, siihen että saamelaisia on aina asunut myös Suomessa. Näin toki on, kutsuttakoon tätä kansaa tai väestönosaa sitten saamelaisiksi tai lappalaisiksi. He, eli ne joita tässä kutsutaan ”vanhoiksi lappalaisiksi”, eivät vain olleet näiden tunturisaamelaisten esivanhempia, vaan pääosin muita perheitä ja sukuja.

Myöhäisten tulokkaiden asettuessa Suomeen ja ottaessaan maan laidunkäyttöön se ei suinkaan ollut isännätöntä. He ottivat siis käyttöönsä toisten saamelaisten maat. Pääosin tämä tapahtui vastoin saamelaisten perinnäistapoja. Rajasulku kylläkin jakoi myös sukuja, ja rajasulun ollessa vielä tuore asia sukulaiset auttoivat toisiaan kiertämään rajasulkumääräyksiä hoitamalla toistensa poroja omalla puolellaan rajaa. Suomen ”vanhat lappalaiset” eivät kuitenkaan ole luovuttaneet maaoikeuksiaan tulokkaille sen enempää saamelaisia perinnäistapoja noudattaen kuin uudenaikaisemmillakaan sopimuksilla, yhtä vähän kuin he ovat luovuttaneet niitä Suomen valtiolle.

Suomessa asuvien pohjoissaamelaisten vahvimmaksi perusteeksi sille, että he ovat alkuperäiskansa Suomessa, jää se, että he itse käsittävänsä olevan alkuperäiskansa. ILO:n alkuperäiskansasopimuksen mukaan tämä on yksi useista luetelluista alkuperäiskansan tunnusmerkeistä, ja tulkinnassa on korostettu, että tämä peruste on "perustavaa laatua oleva" (engl. fundamental).

Suomen saamelaisilla on oma virallinen edustuselimensä, Saamelaiskäräjät. Sen vaaleihin saa osallistua vain henkilö, joka täyttää laissa olevan saamelaismääritelmän. Määritelmä on kuitenkin laadittu niin, että sen perusteella saamelaiseksi voidaan hyväksyä pääosin vain tunturisaamelainen, siis myöhäisten tulokkaiden jälkeläinen.

Saamelaiskäräjät vaativat, että Suomen on ratifioitava ILO:n alkuperäiskansasopimus eli ILO 169. Sen voimin he vaativat, että ”valtion saamelaisilta ryöstämä maa on palautettava saamelaisille”. Jos Suomen valtio on ominut maata saamelaisilta eli lappalaisilta, se ei kuitenkaan ole ominut maata Suomeen vuoden 1852 jälkeen siirtyneiltä tunturilappalaisilta, vaan Suomen ”vanhoilta lappalaisilta”.

Saamelaiskäräjien kautta edustettujen tunturilappalaisten ratkaisu tähän ”ongelmaan” on ollut, myötämielisten asiantuntijoiden avulla, väittää että Suomen vanhojen lappalaisten jälkeläiset eivät ole lainkaan saamelaisia, vaan ainoastaan lappalaisia, ja että merkintä ”lappalainen” vanhoissa asiakirjoissa ei tarkoita lainkaan saamelaista, vaan verotuksellista tai ammatillista nimikettä. Jos tulokassaamelaisten ideologian kulmakivi on että he ovat Suomen alkuperäiskansaa, niin sen varmistamiseksi lähes yhtä tärkeä teesi on että "vanhat lappalaiset" eivät ole saamelaisia, vaan suomalaisten uudisasukkaitten jälkeläisiä, ja että näiden pyrkiminen "saamelaisrekisteriin" on "saamelaisvastainen" hanke jonka toteutuminen tietäisi oikean saamelaisuuden loppua.

* * *

Lappalaisilla oli aikoinaan omat instituutionsa, lapinkylät, jotka olivat hoitaneet muun muassa verotukseen, maankäyttöön, hallintoon ja oikeudenkäyttöön liittyviä asioita. Lapinkylät olivat korvautuneet 1860-luvulta lähtien kunnallisella itsehallinnolla. Koska lapinkylät olivat vastanneet niin sanotusta lapinverosta kollektiivisesti, saamelaisliikkeen piirissä voitti alaa näkemys että ne olisivat myös omistaneet kaikki maat kollektiivisesti. Alustaakseen maaoikeuksien kaappauksen myöhäisten maahanmuuttajien valitut edustajat päättivät yhdessä vaiheessa herättää henkiin nämä jo autuaammille jäkälämaille menneet vanhat lapinkylät omina instituutioinaan.

Varmemmaksi vakuudeksi  oli henkiin herätettävien lapinkylien oikeutetut perijät , "vanhat lappalaiset", vielä työnnettävä kuvaannollisesti turpeen alle. Murhayritys oli luonteeltaan oikeusmurhayritys. Se tapahtui väittämällä, että nämä olivat lakanneet olemasta saamelaisia alettuaan talollisiksi ja viimeistään luopuessaan saamenkielestä. Jos nyt heitä oli edes ollut olemassakaan, taitavat kaikki olla suomalaisten uudisasukkaitten jälkipahnaa.

Tästä maanhankintayrityksestä myöhäisten tulokkaiden jälkeläisten dominoima Saamelaiskäräjät joutui kuitenkin luopumaan kun sille valkeni, että sitä dominoivilla suvuilla ei juuri ollut mitään kirjallista näyttöä siitä, että juuri he olivat lapinkylien oikeudenomistajia. Sen sijaan ”vanhoilla lappalaisilla” sitä oli riittävästi: vanhojen maakirjojen lisäksi verolappalaisten alueiden rajaus ilmeni tilojen muodostamisasiakirjoista ja niitäkin vanhemmista käräjäpöytäkirjoista. Luovuttuaan tästä toimintalinjasta Saamelaiskäräjät lähti uudelle linjalle, vetoamaan alkuperäiskansa-asemaansa, jonka perusteella maan tuli kuulua alkuperäiskansalle ilman mitään asiakirjoja. Asiakirjojen puute kun oli kansainvälisestikin tyypillistä alkuperäiskansoille.

* * *

Vastoin Saamelaiskäräjien ja sen asiantuntijoiden vakuuttelua päinvastaisesta "vanhat lappalaiset" ovat kuitenkin saamelaisia. Saamelaiset ovat vuosisatoja kutsuneet itseään saamelaisiksi, kun taas muut ovat kutsuneet heitä lappalaisiksi. Tunturi- eli porosaamelaiset eli muuttosaamelaiset ovat metsä- ja kalastajalappalaisten  eli -saamelaisten keskuudessa syntynyt, elinkeinollisesti eriytynyt ryhmä, jolle on kehittynyt oma kulttuuri ja identiteetti. Suomen ”vanhat lappalaiset” edustavat pääosin saamelaisuuden vanhempaa muotoa, metsä- ja kalastajalappalaisia. Saamelaisten pitkässä historiassa suurimittakaavainen poronhoito on suhteellisesti ottaen nuori ilmiö. Ennen poroa saamelaisille tärkein eläin oli sen villi kantamuoto, villipeura, jota hyödynnettiin metsästämällä. Kesytettyjä poroja pidettiin kauan ensisijaisesti vetojuhtina ja villipeurojen houkutuseläiminä, ja kukin perhe omisti vain kourallisen poroja. Jo 800-luvulta tunnetaan 600-päinen porotokka, mutta sen kokoinen tokka ei tänään olisi vielä kummoinenkaan. Kun poronhoito yleistyi ja alkoi korvata peuranmetsästyksen, se tapahtui aluksi omiin tarpeisiin. 1700-luvulta kiihtyvällä vauhdolla kehittyvä suurporonhoito tapahtui eri mittakaavassa ja suuntautui markkinoille, siis lihan ja muiden tuotteiden myyntiin. Tällöin yhdellä omistajalla saattoi olla jopa 20 000 poroa. Jo tätä paljon pienempi poroelo pakottaa omistajansa omaksumaan täysnomadismin, koska eloa on siirrettävä viimeistään sen kulutettua senhetkisen olinpaikan ravinnon loppuun.

Metsä-, kalastaja- ja tunturilappalaisten, eli niin kuin tänään halutaan sanoa, saamelaisten välillä on entisinä aikoina tapahtunut hiljattaista kiertoa, etupäässä niin että köyhtynyt tai ikääntynyt tunturilappalainen on voinut asettua metsä- tai kalastajalappalaiseksi. Tämä ilmiö on aikoinaan johtanut ulkopuoliset tarkkailijat, aikansa johtavat tutkijat mukaan lukien, väärään johtopäätkseen jonka mukaan suurporonhooito edustaisi alkuperäisempää ja korkeatasoisempaa saamelaista kulttuuria ja metsä- ja kalastajasaamelaisuus sen rappiomuotoja.

Eri elämänmuotoa edustavien saamelaisryhmien välillä on ollut myös kilpailua, ennen kaikkea siksi että poronhoito ja peuranmetsästys samalla alueella ei ota onnistuakseen; molemmat elinkeinot häiritsevästi pahasti toisiaan. Ryhmien välillä on esiintynyt myös elinkeinollisesta ja kulttuurisesta eriytymisestä johtuvia alemmuuden tunteita ja ylemmyyden ilmaisuja toisen ryhmän jäsenten suhteen, puolin ja toisin. Ryhmien välillä on kuitenkin ollut jatkuvaa myönteistä ja kummallekin osapuolelle hyödyllistä vaihdantaa, ja molemmat ovat lähiaikoihin asti vaivatta tunnistaneet ja tunnustaneet toisensa saamelaisiksi.

Suomessa tunturisaamelaisen identiteettien eriytyminen yleissaamelaisen etnonationalismin ilmiasussa on kuitenkin viimeisten vuosikymmenten aikana mennyt niin pitkälle, että tunturisaamelainen ei enää tunnista eikä tunnusta metsäsaamelaista saamelaisiksi lainkaan. Tähän on johtanut ennen kaikkea Saamelaiskäräjien ja sen edeltäjien aktiivinen ideologinen työ. Tämä muokkaus on suuntautunut toisaalta sisäänpäin ja toisaalta ulospäin. Sisäänpäin suuntautunut ideologinen muokkaus on nostanut nimenomaan tunturisaamelaista omakuvaa ja itsetuntoa, ja osana sitä on ollut oman ylemmän sosiaalisen position määrittäminen alemmaksi määritettyjen lappalaisten sekä ”lantalaisten”, siis muiden suomalaisten kautta. Ulospäin suuntautunut ideologinen muokkaus on kohdistunut niin kotimaisiin kuin kansainvälisiin vaikuttajiin ja päättäjiin. Sen sisältönä on ollut muun muassa saamelaisten, siis tunturisaamelaisten, kuvaaminen syrjittynä ja sorrettuna kansana, jolla on erityisen läheinen luontosuhde joka syvyydeltään lähenee mystistä tasoa. Erityisesti on pidetty esillä poroa ja poronhoitoa saamelaisen elämänmuodon, talouden, kulttuurin ja identiteetin kantajana. Tämän kautta on vahvistettu näkemystä, jonka mukaan tämän uhanalaisen alkuperäiskansan elämänonni ja jatkuvuus on riippuvainen siitä, että sille annetaan ne maat jotka ovat sille aina kuuluneet. Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaa Suomen ”vanhojen lappalaisten” eli toisten saamelaisten maita.

Tämä ideologinen muokkaus eli propaganda on tapahtunut hyvin laajalla skaalalla, aina hiljaisesta kulttuurityöstä upeisiin taiteellisiin ilmauksiin, ja siitä edelleen aina rasistisiin ilmentymiin asti. Yleisemmän ideologisen työn ohella Saamelaiskäräjät on harjoittanut poliitikkoihin suunnattua muokkausta. Keinoina on virallisten kannanottojen ja tilattujen asiantuntijaraporttien ohella käytetty niin vieraanvaraisuutta kuin vierailijoille syötettyä valikoitua tietoa ja hallitusti ohjattua kuvaa saamelaisten elinolosuhteista. Kokonaisuutena ottaen tämä muokkaus on ollut sekä sitkeää että massiivista. Se on myös kantanut hedelmää – tiedotusvälineiden kautta yleinen mielipide on asettunut varsin vahvasti Saamelaiskäräjien kautta edustettujen saamelaisten vaatimusten taakse, koska saamelaiset koetaan vääryyttä kärsineenä ja edelleenkin syrjityksi vähemmistöksi.

Osa Suomen ”vanhoista lappalaisista”, joista tuntuvaa osaa ei ole hyväksytty ”rekisterisaamelaisiksi”, ovat tunteneet saamelaisen aktivismin itselleen vieraaksi, sitä vieraammaksi mitä etnonationalistisempaa se on ollut ja mitä radikaalimpia sen muodot ovat olleet. Alun perin tämä oli sukupolvikysymys, lappalaiset olivat omaksuneet nöyrän kantsantokannan johon ei kapinointi kuulunut, ja jossa arvostettiin ahkeraa työtä ja siivoa käyttäytymistä. Meidän aikanamme vierastamiseen liittyi myös kasvava tietoisuus siitä, mihin Saamelaiskäräjien linja oli viemässä, ja siitä, että ”vanhoille lappalaisille” kuuluvat maaoikeudet ja koko heidän identiteettinsä oltiin viemässä. Koska tunturisaamelaisten etnonationalistinen liike oli tehnyt ”saamelaisuudesta” oman tunnusmerkkinsä, ”vanhat lappalaiset” eivät halunneet enää kutsua itseään saamelaisiksi, vaan ottivat uudelleen käyttöön vanhan lappalaisnimityksen. Vaikka tieteellinen tutkimus saattaa joskus osoittaa, että saamelaisilla olisi jotkin etniset juuret joita lappalaisilla ei ole, tällaisesta ei tällä hetkellä ole tieteellistä näyttöä. Niinpä edellä selostettu kulttuurinen ja poliittinen eriytimen on ainoa selitys sille, että meillä on tällä hetkellä sekä ”saamelaisia” että ”lappalaisia”. Kyse on siis yhdestä ja samasta kansasta, joka on tällä hetkellä jakautunut kahteen etnopoliittiseen suuntaukseen.

Tämä on se tilanne, jossa nyt ollaan, ja tien jota tähän on tultu, olen kuvannut yllä, niin hyvin kuin olen sen ymmärtänyt ja osannut.