Uusi rautalankamalli

Edellinen kirjoitukseni ”Kuinka tähän on tultu” on saanut ilahduttavan monta lukijaa. Tämä käsillä oleva kirjoitus on lähinnä sen kertausta, uuden rautalankamallin vääntämistä siitä ihmeellisestä tilanteesta, että Suomessa tuntuisi tällä hetkellä olevan sekä saamelaisia että lappalaisia.

Jo 1600-luvun alussa ensimmäiset tutkijat tiesivät kertoa, että saamelaiset ovat aina sanoneet itseään omalla kielellään saamelaisiksi, ja muut ovat omalla kielellään sanoneet heitä lappalaisiksi. Sen jälkeen tämä käytäntö jatkui hyvin pitkään. Yksityiskohtaiset tavat käyttää nimitystä lappalainen ovat tietenkin vaihdelleet sen mukaan, onko puhuja norjankielinen, suomenkielinen, ruotsinkielinen jne.

Voimme kirjoittaa taululle:

Saamelainen = lappalainen 

Aivan kuriositeettina voin tässä mainita, että tämän jo kirjoitettuani tuli vastaani 21.1.1882 Helsingissä julkaistussa ruotsinkielisessä sanomalehdessä Morgonbladetissa erään kirja-arvostelun alla seuraava alaviite:

Saamelaiset = lappalaiset

Alaviitteen kuriositeettiarvoa nostaa, että se oli nimenomaan painettu juuri noin, suomen kielellä ruotsinkielisessä lehdessä, ruotsinkielisen artikkelin alle. Artikkeli käsitteli ruotsin kielellä painettua romaania, joka tapahtumat sijoittautuvat Kautokeinoon. Voimme sanoa että suomenmaalaisen Morgonbladetin kirjoittaja, nimimerkki Linnais, on saamelais-termin osalta ollut aikansa edellä.


Saamelaisten keskuudessa on vuosisatojen saatossa, ensisijaisesti elinkeinollisin perustein, kehkeytynyt erilaisia kehityssuuntauksia. Näin syntyneet saamelaisen elämäntavan alamuodot voidaan kohtalaisen helposti ryhmittää muutamaan pääkulttuuriin, joilla sen lisäksi, mikä oli kaikille saamelaisille enemmän tai vähemmän yhteistä, on ollut niille ominaiset elämäntavat, elinkeinot, muut kulttuurin ilmentymät, ajatusmaailmansa ja arvonsa. Vaikka rakennan tässä rautalankamallia, varoittaisin silti ajattelemasta tällaista kehitystä yksinkertaistetusti. Kyse ei ole geneerisestä mallista, jossa olisi ensin vain joku yhteinen kantamuoto, kantakoti, kantakulttuuri, kantasiida, josta kaikki olisi sitten haarautumalla kehittynyt. Kehitys on ollut ennemminkin voisiko sanoa monipisteinen. Kyse on tuhansien ihmisten elämänsä aikana tekemien valintojen prosessista, jossa jokainen valinta on tapahtunut yksilön tai pienryhmän päätöksenä. Näitä valintoja on ohjannut ulkoiset olosuhteet ja muiden ihmisten toimet, ja valinnat ovat vuorostaan aiheuttaneet seurauksia valitsijalle itselleen ja muille, loputtomassa ketjussa ja verkossa. Tähän on sitten tietenkin liittynyt vaikutteiden ottamista ja uusien ajatusten omaksumista; on esimerkiksi arveltu, että yksi sysäys poron kesyttämiseen olisi saatu siitä, että saamelaiset ovat nähneet talonpoikien hoitavan eläimiään, sen sijaan että olisivat metsästäneet niitä. Tässäkin on muistettava yksilötaso; edellisessä esimerkissä karjanhoitoa eivät ole panneet merkille saamelaiset yleensä tai saamelaiset kokonaisuutena, vaan yksilöt, joista sitten on tullut kehityksen edelläkävijöitä omissa yhteisöissään.

Eri suuntiin kehittyneet saamelaiset alakulttuurit ja niihin kuuluvat yhteisöt ja yksilöt voidaan ryhmitellä metsäsaamelaisiksi, kalastajasaamelaisiksi ja tunturisaamelaisiksi. Jako ei ole absoluuttinen, ja ryhmien sisällä esiintyi runsaasti muunnoksia, mutta silti pääryhmät ovat nämä:

Saamelaisuuden kolme eri päätyyppiä:

- Metsäsaamelaisuus

- Kalastajasaamelaisuus

- Tunturisaamelaisuus ( = porosaamelaisuus = muuttosaamelaisuus)

On huomattava, että tämä kolmijako kuvaa saamelaisia historiallisesti, pitkässä, yhteen vedetyssä aikaperspektiivissä, joka lisäksi on taaksepäin katsova. Kolmijako ei välttämättä istu kovinkaan hyvin meidän aikaamme, mutta vaikuttaa kuitenkin edelleen taustalla, antaen oman leimansa ja vivahteensa eri alueiden, sukujen ja yksilöiden saamelaisuudelle ja saamelaiselle identiteetille. Tässä esityksessä sen ymmärtäminen on olennaista, koska se on avain jonka avulla voi paremmin ymmärtää ajankohtaiseen kiistelyyn siitä, kuka on saamelainen ja kuka ei.

Saamelaisten vanhimmat elinkeinot olivat metsästys, kalastus ja erilainen keräily. Tärkein riista oli villipeura, poron villi kantamuoto, jonka metsästys edellytti kohtalaisen laajaa yhteistoimintaa. Alkuperäiset saamelaiselinkeinot synnyttivät elämänmuodon, jossa perhekunnat ja niiden muodostamat kyläyhteisöt kiersivät vuodenaikojen mukana saman alueensa sisällä suhteellisen lyhyttä vuotuiskiertoa.

Metsäsaamelaisuus on kolmesta
saamelaisesta kultturimuodosta vanhin

Metsäsaamelaisuuden pääelinkeino
oli villipeuran metsästys

Joskus 800-luvulta metsäsaamelaisesta elämänmuodosta lähti hiljalleen kehkeytymään villipeurojen kesyttämiseen perustuva elämänmuoto. Villipeuran metsästyksessä kehitetyt yhteistoimintamuodot ja menetelmät, kuten eläinten ohjailu aitojen avulla, siirrettiin nyt puolikesyn poron hoitamiseen. Porolaumojen kasvaessa niiden omistajien oli ryhdyttävä kiertäviksi paimentolaisiksi, nomadeiksi, koska suurta porolaumaa ei voi pitää yhdessä paikassa kauan. Jos tätä yrittäisi, porot söisivät paikalta kaiken syötävissä olevan ja sotkisivat lopun jalkoihinsa. Paimentolaisessa elämänmuodossa kuljettiin porojen mukana samalla niiden kulkua ohjailleen. Päävaikuttimeksi uuteen elinkeino- ja elämänmuotoon siirtymiselle voidaan arvella villipeurakantojen heikkeneminen tietyillä alueilla, suuremman vaurauden tavoittelu ja ehkä myös etäisyyden otto uudisasutukseen. Helpon elämän tavoittelusta ei ollut kyse, sillä poroelon kanssa muuttaminen, jutaminen, ja tokan paimennus vaihtelevissa oloissa oli raskasta. Tunturisaamelaiset olivat valmiit maksamaan tämän hinnan.

Tuntematta asiaa yksityiskohtaisesti arvelisin, että vielä metsäsaamelaisiksi luokiteltavissa olevien saamelaisten keskuudessa oli niin porottomia, vähäporoisia kuin pororikkaita yksilöitä ja perheitä. Kaikki jotka olivat poronhoitajia eivät omistaneet porojaan, tai eivät omistaneet kaikkia hoitamiaan poroja. Porojen hoitaminen toisten laskuun niin omistajan raitiona kuin toisten omistamien porojen hoitaminen omassa tokassa lienee ollut suhteellisen yleinen ilmiö, samoin kuin saamelaisen omistamien ajoporojen vuokraaminen porottomille saamelaisille tai talollisille.

Porottomilla ja vähäporoisilla pääelinkeinot säilyivät ennallaan, ja peuran metsästys oli yhä tärkeää, siellä missä peuroja vielä oli, ja vuotuiskierto pysyi lyhyempänä. Enemmän poroja omistavat ja varsinkin pororikkaat metsäsaamelaiset joutuivat kiertämään porojensa mukana pidempää vuotuiskiertoa.

Aikaa myöten jotkin perheet suuntautuivat vahvasti porotokkansa kasvattamiseen, ja heidän vuotuiskiertonsa muodostuivat huomattavan paljon pidemmiksi kuin saamelaisilla siihen asti, ulottuen metsäseuduilla olevilta talvilaitumilta tuntureilla tai meren rannassa oleville kesälaitumille. Tätä elämänmuotoa ruvettiin jossain vaiheessa kutsumaan tunturisaamelaisuudeksi, muuttosaamelaisuudeksi tai porosaamelaisuudeksi. Tämän elämänmuodon kehitys on ollut kytköksissä moneen ulkoiseen seikkaan, kuten maiseman topografiaan, metsäseuduilta tunturien yli meren rannikolle johtavine reitteineen, poron luontaiseen vaellusvaiston ja rannikoilla kehittyneeseen porotuotteiden kysyntään ja tarjolla olevaan vaihtotavaraan.

Poronhoito ei siis ole saamelaisilla ikiaikainen elinkeino, vaan sitä edelsi peuranmetsästys, josta poronhoito kehittyi. Poronhoidosta kehittyi edelleen suurporonhoito, mutta sen rinnalla jatkui myös pienempimuotoinen, lyhyempään vuotuiskiertoon perustuva poronhoito. Lisäksi poronhoito levisi maantieteellisesti sitä myöten kuin peurakannat heikkenivät.

Peura kesytettiin poroksi
ja metästämisen sijasta
eläimiä paimennettiin

 

Tunturisaamelaisuus kehittyi
metsäsaamelaisuudesta

 

Toisilla seuduilla jatkui peuran metsästykseen ja kalastukseen perustuva elämänmuoto. Tätä on jossain vaiheessa ruvettu nimittämään metsäsaamelaisuudeksi, erotukseksi tunturisaamelaisuudesta.

Suurporonhoidon kehittyessä tunturiseduilla

metsäseuduilla jatkui pienimuotoisempi,
metsäsaamelainen poronhoito joka
levisi peurakantojen heiketessä

Kalastajalappalaisuudeksi nimitettiin erilaisia elämänmuotoja, jossa metsästyksellä ja myöhemmin poronhoidolla ei ollut keskeistä asemaa. Kalastajalappalaiset elivät Jäämeren rannalla, mutta jotkut myös sisävesillä. Erityisen tärkeitä olivat jokien alajuoksut lohenpyynteineen, mutta tämä kalastus oli usein otettu kuninkaiden regaalioikeudeksi tai luostarien omaisuudeksi. Tällöin kalastajasaamelaiset joutuivat alisteiseen asemaan.
Kalastajalappalaiset olivat ryhmistä eniten paikallaan asuvia. Se, että on ollut erikseen kalastajalappalaisia, ei tarkoita, etteivätkö metsä- ja tunturilappalaiset olisi kalastaneet omiksi tarpeikseen.

Metsäsaamelaisuus eriytyi
tunturisaamelaisuudeksi
ja metsäsaamelaisuudeksi

Eriytyminen saamelaisuuden erilaisiin kulttuurisiin alamuotoihin tapahtui yleensä perheittäin ja suvuttain. Kukin näistä ryhmistä kehitti oman identiteettinsä, jonka avulla se määritteli itsensä suhteessa toisiin. Tässä on siis kyseessä etninen eriytyminen. Eriytyminen ei kuitenkaan ollut täydellistä, millään näistä ryhmistä ei ollut vaikeuksia tunnistaa tai tunnustaa toisiaan saamelaisiksi, niin kuin he sanoivat omalla kielellään, tai lappalaisiksi, niin kuin muut sanoivat, kukin omalla kielellään.

Myös osa metsäsaamelaisista hankki siis poroja, mutta aluksi pääsääntöisesti vain pieniä määriä, käytettäviksi vetojuhtina ja peurojen houkutukseen metsästyksessä ja kesytystä varten. Peuranmetsästys ja laajamittainen poronhoito haittaavat toisiaan molemminpuolisesti. Villipeura on arka ja tarkkavainuinen eläin, joka kaikkoaa sieltä missä ihminen liikkuu, vaikkapa ohjaillen suurta porotokkaa koirine avulla. Poro on puolikesy eläin, joita villipeurat saattavat houkutella harhateille paimennetusta tokasta. Saman eläinlajin metsästykseen ja paimennukseen perustuvat elämänmuodot eivät voi kauan käyttää samoja maa-alueita. Tästä syystä tunturi- ja metsäsaamelaisten välillä on muodostunut myös konflikteja.


1700-luvun lopusta alkaen tunturisaamelaisten poronhoito saavutti yhä suuremman mittakaavan ja alkoi suuntautua kotitarvekäytön ohella yhä voimakkaammin markkinoille. Tämä tarkoitti, että lihaa ja muita porotuotteita tuotettiin yhä tietoisemmin myytäviksi ja vaihdettaviksi muihin tuotteisiin. Liikkuessaan pitkän vuotuiskiertonsa puitteissa, markkinamatkoilla ja rannikon kauppiaiden luona tunturisaamelaiset toimivat myös muiden saamelaisten ostettavan ja myytävän tavarankuljettajina ja välittäjinä.

Tunturisaamelaisten poronhoidon
mittakaava kasvoi kasvamistaan

 
1800-luvulla metsäsaamelaisen elämänmuoto joutui monin paikoin vaikeuksiin, ennen kaikkea uudisasutuksen aiheuttamien paineiden vuoksi. Metsäsaamelaiset alkoivat asettua voimakkaammin paikoilleen, he alkoivat talollisiksi, viranomaiset eivät suosineet heidän elinkeinojaan ja heitä alettiin voimakkaammin integroida pääväestöön, etenkin Ruotsissa. Samaan aikaan tunturisaamelainen elämänmuoto jatkui enemmän entisellään, ja Ruotsin viranomaiset suosivat heidän elinkeinoaan. Viranomaiset pelkäsivät, että tunturisaamelaiset luopuisivat vähitellen elinkeinostaan, mikäli he oppisivat liian hienoille tavoille. Tästä syystä heidän lastensa opetus järjestettiin kotaopetuksena niin että ”lappalainen pysyisi lappalaisena”. Näin siis samaan aikaan kuin metsälappalaisia ruotsalaistettiin muun muassa koululaitoksen avulla. Tunturisaamelaisten lasten alkeisopetus tapahtui saamenkielellä, metsälappalaiset pantiin jo pieninä ruotsinkielisiin kouluihin.

Tämän tunturisaamelaisten ja metsäsaamelaisten erilainen kohtelu myötävaikutti siihen, että Ruotsin tunturisaamelaiset säilyttivät kielensä ja kulttuurinsa, kun taas metsäsaamelaisuus sulautui ruotsalaisuuteen tai tunturisaamelaisuuteen.

Ruotsin metsäsaamelaisuus sulautui,
mutta tunturisaamelaisuus säilyi

Suomessa saamelaiset oli 1850-luvulle asti pääosin luokiteltavissa metsäsaamelaisiksi. Heidän elinkeinoinaan oli metsästys, kalastus ja keräily, mutta jossain määrin myös pienimuotoinen maanviljely. Viimeistään 1800-alusta Suomen metsälappalaisten joukossa kehkeytyi myös suurempien porokarjojen omistajia, esimerkiksi Länsi-Lapin Vasarat, Siepit, Suikit, Nutit. Minulla ei ole kylliksi tietoa mennäkseni asiaan yksityiskohtaisemmin, mutta käsitykseni on, että nämä poroelot olivat suurimillaan noin 600-päisiä, mutta on saattanut yltää tuhatlukuihinkin. Laidunkierto tapahtui pääosin outa- eli metsämaissa.

Ainakin Utsjoella on asunut myös "suomalaisia" tunturisaamelaisia. Myös metsäsaamelaiset saattoivat "vaihtaa valtakuntaa" ja naida rajan takaa. Jos henkilöt ja niiden mukana sukujuuret jättäisivät jälkeensä vanan, niistä kutoutuisi verkko rajojen yli. Toisaalta, jos halutaan, henkilöiden ja perheiden muuttoa voidaan hyvinkin tarkasti seurata kirkonkirjojen ulos- ja sisäänmuuttaneiden luetteloista.

Varsinkin laajasti liikkuvan tunturisaamelaisen kohdalla kysymys siitä, mihin valtakuntaan hän kuului, on hiukan suhteellinen asia. Strömstadin vuoden 1751 rauhansopimuksen saamelaisia koskevan liitännäissopimuksen mukaan lappalaisen perhekuntineen tuli olla joko Norjan tai Ruotsin kansalainen. Suomi oli siihen aikaa osa Ruotsin valtakuntaa.. Niille lappalaisille, joilla oli perinteiset kesä- ja talvilaitumet rajan eri puolilla, taattiin oikeus sopimuksen määrämuotoja noudattaen jatkaa tätä pitkää vuotuiskiertoaan, mutta heidän tuli silti olla vain yhden maan alamaisia. Se, miten alamaisuus määräytyi, säädettiin sopimuksessa. Sopimus ei antanut kaikille tunturisaamelaisille oikeutta kuljetella porojaan rajan yli, vaan ainoastaan niille, jotka olivat sitä tehneet ennen sopimuksen syntyä. Pysyvä valtakunnan vaihtaminen jäi edelleenkin täysin mahdolliseksi, mutta kukaan ei saanut kolmea vuotta kauemmin omistaa omaisuutta toisessa valtakunnassa.

* * * 

 
Nyt luennossa on väliaika, jonka aikana selostan lähestymiskulmaani hiukan. Tässä ei ole mahdollisuutta mennä varsinkaan nykyisen Suomen Käsivarren ja "kainalon" alueen saamelaisten sukujen alkuperien erittelyyn. Ensinnäkin se on aihe johon en ole perehtynyt, toisaalta voidaan sanoa, että saamelaisen alkuperäiskansan, niin kuin tänään sanomme, kannalta on alun perin ollut jokseenkin yhdentekevää mihinkä valtakuntaan jokin alue kuuluu. Ennen rajojen vetämistä perheet ja suvut ovat eläneet ja kulkeneet niiden molemmin puolin, ja niin ne tekivät senkin jälkeen kun rajat oli vedetty, kunnes suomalaiset viranomaiset alkoivat voimallisesti estää rajanylitykset.

En henkilökohtaisesti pidä pohjoismaiden rajoja maailman tärkeimpänä asiana, mutta on niille sittenkin joku merkitys annettava, varsinkin kun ILO:n alkuperäiskansasopimus kaikesta huolimatta edellyttää valtiokohtaisia ratkaisuja ja sovelluksia, vaikka pitääkin tärkeänä että rajalla jaetun alkuperäiskansan yhteydenpitoa rajan yli ei saa vaikeuttaa. Erinomaisen epätoivottavana pidänkin sitten ihmisten jakamista alkueränsä mukaan tai etnisillä perusteilla, mutta kun näiden kirjoitusten aiheena on huomattavassa määrin juuri etninen jako, muiden kuin minun vaatima ja suorittama etninen jako, niin hyvä on, puhutaan sitten etnisyydestä.

Tämä oli siis varaus, varsinkin Käsivarren osalta, sille että Suomessa on vastoin tämänhetkistä tietämystäni hyvinkin saattanut alla myös tunturisaamelaisia jo ennen vuotta 1852. Paneudun mielelläni tähän historiaan tilaisuuden tulleen. Minulla on kuitenkin jo sellainen kutina, että monet tunturisaamelaissuvut, ja miksei metsäsaamelaiset samoin, saattavat kaiken kaikkiaan edustaa etnisten taustojen ja kulttuureiden sekoituksia, mitä siis pidän hyvänä asiana. Olen itse "bastardi", etnisten taustojen, kulttuurien ja kielten sekoitusten tulos, ja niin kauan kuin olen sen ymmärtänyt, olen pitänyt sitä vain hyvänä juttuna. Tätä taustaa vasten joudun hiukan ihmettelemään, miksi varsin vahvasti tunturisaamelaisten dominoima Saamelaiskäräjät ja sen politiikan kannattajat pitävät etnisyyttään ja sen puhtautta niin keskeisenä arvona. Jos tässä kysyisin, eikä olisi helpompaa hiukan löyhätä tätä etnistä määrittelyä ja rajaamista, minua syytettäisiin saamelaisvastaiseksi, ja siitä että yritän kiistaa saamelaisen oikeuden kulttuuri-itsehallintoon, alkuperäsikansaoikeudet ja mitä vielä.
Kuitenkin asetan tämän kysymyksen. Mutta nyt back to the business, joka on päivän teeman mukaisesti etninen erittely ja sen analysointi. Jos halutaan erotella, niin voidaan eritellä. Tämä on kuitenkin, otsikon mukaisesti, rautalankamalli, joten tässä ei voida ottaa huomioon kaikkia vivahteita, vaan yleistetään. Luento jatkuu.

* * *

1700-luvulta lähtien etenkin metsäsaamelaiset olivat perustaneet omille veromailleen uudistiloja suojellakseen oikeuksiaan suomalaisperäisiltä uudisrakentajilta. Maanviljelys jäi vähäiseksi, tilat asuintaloineen ja talousrakennuksineen toimivat lähinnä luontaiselinkeinojen päätukikohtina. Tilaa perustettaessa sen alue määriteltiin ja pyykitettiin ahtaammaksi kuin oli ollut se veromaa, jonka alueelle tila perustettiin. Yli jäävät maat kruunu eli valtio omi itselleen korvauksetta ja ilman että saamelainen olisi niitä tietoisesti luovuttanut.

!830-luvulleja viimeistään 1850-luvulle tultaessa varsinkin Norjan Finnmarkenissa suurporonhoito oli tullut kasvupisteeseen, jossa laitumet kävivät ahtaiksi ja alkoivat kulua. Tämän seurauksena eräät poronomistajaperheet ulottivat laidunkiertonsa myös Suomen puolelle. Vuonna 1852 Venäjä, joka vastasi sisäisesti autonomisen Suomen ulkopoliittisista suhteista, sulki Suomen Norjan vastaisen rajan saamelaisten vuotuiskierrolta. Rajasulun seurauksena joukko norjalaisia tunturisaamelaisperheitä haki itselleen uusia asuinsijoja Ruotsista, mistä heillä oli edelleen lupa ylittää Suomen vastainen raja porokarjoineen. Myös Suomen ”kainalon” laitumet olivat kovalla kulutuksella.

Vuonna 1888 Venäjä sulki myös Suomen Ruotsin vastaisen rajan saamelaisten laidunkierrolta. Rajasulku ei tällöinkään estänyt saamelaisia muuttamasta pysyvästi haluamaansa maahan. Osa alun perin norjalaisia tunturisaamelaisperheitä siirtyi poroineen Norjasta ja Ruotsista Suomeen, alkaen Suomen alamaisiksi. Tämä muuttoliike tapahtui pääosin vuosien 1852 ja noin 1910 välillä. Karkeasti ottaen se tapahtui isompana liikkeenä joka suuntautui Ruotsista Kittilän kautta edelleen itään ja aina Vuotsoon saakka, ja pienempänä liikkeenä, joka suuntautui Utsjoen kautta Inariin.

Tunturisaamelaisuus tuli Suomeen pääosin
Norjasta lähteneenä muuttoliikkeenä

Kun nämä tunturisaamelaiset tulivat Suomeen, he ottivat laidunkäyttöönsä Suomen saamelaisten entiset veromaat, jotka Ruotsin kruunu oli ominut itselleen silloin kun Suomen saamelaiset perustivat siihenastisille veromailleen uudistiloja. Uudistilojen rajat määriteltiin veromaiden rajoja ahtaammiksi, ja valtio pidätti ylimenevän maan itselleen ilman korvausta ja ilman että saamelainen olisi suostunut menettelyyn. Tiloille määrättiin kuitenkin niin sanottuja nautintoja, se on oikeuksia esimerkiksi kalastukseen määrätyillä vesialueilla. Nämä oikeudet kirjattiin maarekisteriin tilalle kuuluvina pysyvinä oikeuksina, jotka ovat voimana tänäkin päivänä.

* * *

Tässä teemme aikahypyn, hyppäämme yli Suomen saamelaisuuden kehityksen 1800-luvun lopusta jonnekin 1900-luvun puolenväliin asti. Lyhyesti voimme todeta, että poronhoito ei ole Suomessa milloinkaan ollut saamelaisten yksinoikeus, ja sitä ovat harjoittaneet yhtä lailla tunturisaamelaiset, metsäsaamelaiset kuin suomalaisperäiset uudistalolliset. Vähänkään merkitsevä poronomistus on kuitenkin varattu poronhoitajille. Poronhoito toteutetaan paliskunnissa, jotka ovat lakisääteisiä osuuskuntia joilla on määrätty alueensa. Poroja saa hoitaa alueen omistussuhteesta riippumatta ja omistajan lupaa kysymättä, ei kuitenkaan pihoissa, puutarhoissa ja aidatuilla viljelysmailla.

1900-luvun alkupuolella Ruotsin saamelaiset alkoivat tuoda voimakkaammin esille, että he haluavat olla nimenomaan saamelaisia eikä lappalaisia. Silti nimitys saamelainen alkoi syrjäyttää nimityksen lappalainen muissa kielissä vain hitaasti, Suomessa 1960-luvulta alkaen.

Samoihin aikoihin, kun saamelaisten toivomuksessa ryhdyttiin suomeksikin nimittämään saamelaisia saamelaisiksi eikä lappalaisiksi, Suomessa otettiin saamelaisten poliittisten aktivistien läpi ajamana käyttöön suppea saamelaismääritelmä, joka nosti siihenastisesta saamelaisten koko vain osan saamelaisista, eli pääasiassa tunturisaamelaiset ja heidän jälkeläisensä.

Muut kuin tunturilappalaiset
määriteltiin pois saamelaisuudesta
ahtaalla saamelaismääritelmällä

Samoihin aikoihin siihenastisen lappalaisten kansallisen liikkeen työn jatkaja, joka nyt kutsui itseään saamelaisliikkeeksi, radikalisoitui ja omaksui saamelaisnationalistisen leiman joka sen jälkeen on vain vahvistunut. Enää ei tyydytty olemaan hyviä lappalaiskansalaisia Suomen tasavallassa, vaan kansallinen identiteetti suuntautui vahvasti, vaikka ei sataprosenttisesti, rajat ylittävään Saamenmaahan.

Tässä prosessissa, ja juridisesti saamelaismääritelmän avulla, siihen asti kaikki saamelaiset käsittävästä Suomessa elävästä väestönosasta kuroutui eli kehkeytyi uusi "kansa", joka todellisuudessa oli tunturisaamelaisten ympärille luotu ja heidän etujaan ajava synteettinen uusluomus. Etninen puhdistautuminen tapahtui hylkäämällä joukosta saamelaismääritelmän avulla metsä- ja kalastajasaamelaiset. Näin luotu Suomen saamelaiskansa on kylläkin saamelainen, mutta se on vajaa, koska osa saamelaisista on rajattu sen ulkopuolelle.

Tätä perustellaan tänäkin päivänä sillä, että metsä- ja kalastajasaamelaiset ovat menettäneet saamelaisuutensa, koska he ovat menettäneet saamenkielensä ja alkaneet uudistilallisiksi.

Tästä rajanvedosta ei kuitenkaan pidetty ääntä, eikä julkisuustyössä käytetty nimitystä "tunturisaamelaiset", vaan ainoastaan nimitystä "saamelaiset". Etnisesti puhdistettu ryhmä myös esitti tunturisaamelaisen elämänmuodon eri tavoin idealisoituna yleissaamelaisuutena. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut nimittää yleissaamelaiseksi, koska haluttiin nähdä asia niin, ettei muunlaista saamelaisuutta ole olemassakaan, tai ainakaan elossa. Jos joku sellaisesta puhui, todettiin, että jotain metsälappalaisuutta on kylläkin ollut, mutta että se on kuollut pois. Vaihtoehtoisesti voitiin sanoa, että se on kyllä ollut lappalaista, mutta ei saamelaista, koska saamelaisuus on jotain muuta, jotain suurempaa ja etniseltä olemukseltaan aivan erilaatuista.

Tunturisaamelaisuus pukeutui
yleissaamelaisuuden nuttuun

Samaan aikaan Suomessa eli tuntuva määrä kansalaisia, jotka polveutuivat metsälappalaisista, ja joiden elämänmuoto ei mainittavasti poikennut siitä, miksi tunturilappalaisten elämänmuoto oli tuolloin muotoutunut.

Molemmat väestöryhmät elivät osin samoilla alueilla, hoitivat poroja samoilla menetelmillä ja harjoittivat muutenkin samoja elinkeinoja. Tunturisaamelaiset olivat asettuneet asumaan taloihin, vaikka porotyöt vaativatkin että oltiin usein liikkeellä, Mutta niin olivat muutkin poromiehet. Eroina oli se, että tunturisaamelaisten perheet osallistuivat porotöihin hiukan laajemmin, ja ennen kaikkea se, että tunturisaamelaiset, tai oikeastaan näiden jälkeläiset, puhuivat enemmän saamenkieltä. kun muut olivat usein menettäneet vanhan kielensä kokonaan.

Huomattava osa varsinkin eteläisempien alueiden metsäsaamelaisten jälkeläisistä oli menettänyt käsityksensä omasta saamelaisuudestaan, tai ainakin vaikeni siitä, koska ”lappalaisuus” tiesi maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa matalampaa statusta. Tämä ei estänyt sitä, että heidän elämänmuotonsa jatkui käytännössä metsäsaamelaisena. Ei museaalisena metsäsaamelaisuutena, vaan oman aikansa metsäsaamelaisuutena, aivan kuten tunturisaamelaisuudesta oli tullut oman aikansa tunturisaamelaisuutta. Vahvistaakseen itselleen edullista kuvaa Saamelaiskäräjät kuitenkin mielellään korostaa jo vanhentuneita elämäntapoja ja poronhoitomuotoja, jotka eivät ole tämän päivän käytäntöä, vaikka ovatkin sinänsä arvokasta perinnettä.

Sekä metsäsaamelaisuus
että tunturisaamelaisuus
elävät meidän ajassamme

Ne saamelaiset, jotka eivät olleet tunturisaamelaisia, mutta silti pitivät itseään saamelaisina, eivät pitkään aikaan hahmottaneet mitä heidän identiteetilleen ja maaoikeuksilleen oli tapahtumassa. Saamelaiskäräjät toimi yleissaamelaisen ideologian lipun alla, ja sen uskottiin edustavan kaikkia saamelaisia. Tästä syystä Saamelaiskäräjien toiminta ei aluksi herättänyt erityisen vahvoja protesteja niiden saamelaisten keskuudessa jotka eivät olleet tunturisaamelaisia. Ne jotka suhtautuivat siihen kriittisesti, tekivät niin ensisijaisesti koska eivät kokeneet saamelaisliikkeen vahvaa politisoitumista omakseen. Heidän protestinsa muodoksi jäi tällöin vetäytyminen; ei haettu äänioikeutta saamelaiskäräjävaleissa, tai jätettiin äänestämättä. Tämä helpotti Saamelaiskäräjien johdon politikointia sen valitsemalla linjalla.

* * *

Edellä kerrotun mukaan tuolloin luodun "uuden saamelaisuuden", jota tosin sanottiin vain saamelaisuudeksi, keinotekoisuus ei siis ollut siinä, että se oli saamelaisuutta,koska sitä se oli. Sen keinotekoisuus oli siinä, että se oli puhdistanut itsensä hylkäämällä osan saamelaisista. Väärennöksen ensimmäinen vaihe oli viety läpi, ja sen ylläpitäminen jatkui siitä eteenpäin.

Tämän saamelaisuuden ankkurointi Suomen maaperään oli vielä huteraa, kuvaannollisesti sanoen tämän uljaan aluksen ankkurit eivät olleet lujassa pohjassa vaan oikeudellisesti epämääräisessä mudassa, jossa laiva uhkasi tuulen yltyessä lähteä ajautumaan ankkureitaan laahaten päin rantaa, jossa sen kohtalona saattaisi olla kaatuminen.

Melkein kuin ihmeen kautta kansainvälisen kehityksen kautta tarjoutui uusi ankkuri ja pitävältä vaikuttava ankkurointipohja, alkuperäiskansaoikeudet. ILO 169:n mukaan alkuperäisyyteen ei vaadittu katkeamatonta asumista kansallisvaltion, siis Suomen alueella, vaan riitti, että kansa oli asunut alueella kansallisvaltioiden rajojen muodostuessa. Koska saamelaisia oli asunut Pohjoiskalotilla ja Kölin selällä etelämpänäkin, se riitti siihen että saamelaiset voivat todeta olevansa Suomen alkuperäiskansa. Lisäksi, olihan Suomessa asunut saamelaisia aikaisemminkin, näitä metsä- ja kalastajasaamelaisia. Vaikka he eivät ahtaan saamelaismääritelmän johdosta kelvanneet saamelaisiksi saamelaiskäräjävaaleissa, he ja heidän esivanhempansa kelpasivat osoittamaan että Suomessa nytkin asuvien saamelaisten edustama kansa on aina asunut Suomessa, katkeamattomasti niin kuin ILO-sopimus edellyttää.

Kuten tarkkaavainen ja terävä lukija pani merkille, norjalaisten saamelaissukujen jälkeläisistä oli näin tullut Suomen Lapin alkuperäiskansa, ja Suomen Lapin oikea alkuperäiskansa oli saatua määritellyksi ulos saamelaisuudestaan, jolloin siitä ei enää ollut alkuperäiskansaksi.

Sen lisäksi, että Suomen vanhoista saamelaisista suuri osa
oli menettänyt kielensä ja saamelaisen identiteettinsä,
tulokassaamelaiset veivät identiteetin rippeet kieltämällä ne,
ja omivat Suomen vanhojen saamelaisten perinnekohteet

 Kun ihan aikuisen oikeasti katkeamattomasti Suomessa eläneiden saamelaisten jälkeläiset peräsivät oikeuksiaan saamelaisina ja alkuperäiskansana, "aitosaamelaiset" tekivät kaikkensa todistaakseen, etteivät nämä ikiaikaiset saamelaiset lainkaan ole saamelaisia, vaan ainoat aidot saamelaiset ja ainoa Suomen alkuperäiskansa ovat ne saamelaiset, jotka on ahtaan saamelaismääritelmän mukaan hyväksytty Saamelaiskäräjävaalien vaaliluetteloon. Historianväärennyksen toinen vaihe oli toteutettu.

Tämän useampivaiheisen prosessin kautta vuoden 1852 jälkeen Suomeen muuttaneiden tunturisaamelaisten jälkeläiset onnistuivat synnyttämään kuvan, että he ovat Suomen alkuperäiskansa, jolle kuuluu kaikki alkuperäiskansaoikeudet, ja että heidän omistusoikeutensa käsittää myös kaikki ne maat "jotka Suomen valtio on heiltä ryöstänyt", vaikka todellisuudessa Suomen valtio oli ominut nämä maat Suomessa ennen vuotaa 1852 asuneilta saamelaisilta ja heidän jälkeläisiltään.

Lappalaisiksi itseään nyt kutsuvien
Suomen "vanhojen saamelaisten" näkökannalta
heidät etnisesti hengiltä ottaneet
ja heidän perillisiksi itsensä ujuttaneet
norjalaislähtöiset saamelaiset
vaativat  Suomen saamelaisilta vietyjä
maita palautettaviksi itselleen

Noin tuhat Suomen ”vanhaa saamelaista” oli hakenut rekisteröintiä saamelaiskäräjävaalien vaaliluetteloon, mutta tämä evättiin heiltä. Tajutessaan, että heidän identiteettinsä ja perinteensä on jo varastettu, ja että heidän maaoikeutensa ollaan viemässä Saamelaiskäräjien toimesta, nämä ihmiset eivät enää halunneet kutsua itseään saamelaiseksi. He ottivat osin protestina tietoisesti uusiokäyttöön nimityksen lappalainen.

Saamelaiset ja lappalaisiksi itseään yllämainituista syistä kutsuvat ovat siis samaa saamen kansaa.

"Rekisterisaamelaiset" tosin eivät tällä hetkellä tunnusta "lappalaisia" saamelaisiksi.

"Lappalaiset" vuorostaan tunnustavat kyllä kaikki saamelaiset saamelaisiksi, mutta he eivät tunnusta että "rekisterisaamelaiset" olisivat Suomen alkuperäiskansa siltä osin kuin on kyse suvuista jotka tulivat Suomen alueelle vasta vuoden 1852 jälkeen.

 Ennen kaikkea "lappalaiset" eivät hyväksy että heidän oikeutensa
Ruotsin kruunun tilanmuodostusten yhteydessä omimiin
ja Suomen valtion  isojaon yhteydessä omimiin
vanhoihin veromaihinsa "palautettaisiin"
vuoden 1852 jälkeen Suomeen asettuneille
norjalaisperäisille saamelaisille,
joille ne eivät ole milloinkaan
kuuluneet.

Kaiken edellä todetun perusteella voidaan sanoa, että

Saamelaiset ovat neljän valtakunnan alueella elävä kansa,
joka Suomessa on kietoutunut sisäiseen etniseen konfliktiin.

 

Statuksettomat saamelaiset, varsinkin ne,
jotka ovat koko ajan kokeneet itsensä saamelaisiksi,
kokevat että "rekisterisaamelaiset"
ovat varastaneet heidän identiteettinsä
ja hamuavat heidän maaoikeuksiaan,
ja ovat siksi syystä vihaisia ja ahdistuneita.

 

Vilpittömät "rekisterisaamelaiset" kokevat sen
suomalaisperäisen kantaväestön hyökkäyksenä
saamelaisuuttaan, omaa identiteettiään ja
saamelaisia alkuperäiskansaoikeuksiaan vastaan,
ja ovat siksi syystä vihaisia ja ahdistuneita.

 

Miltä suunnalta tämän konfliktin ratkaisun suuntaviivat ovat haettavissa ei mahdu tämän luennon puitteisiin, mutta toivon joskus voivani palata aiheeseen. Kiitän mielenkiinnosta, luento on päättynyt.