Ei sentään aivan
VIIMEINEN
MOHIKAANI
Koko
tämä kirjoitus on vain pohjustusta Mohikaani-intiaanien lähemmälle
tarkastelulle. Useimmat meistä ovat kuulleet käsitteen ”viimeinen mohikaani”.
Sanonta tulee James Fennimoore Cooperin (1789-1851) samannimisestä romaanista Last of the Mohicans vuodelta 1826. Kirja
on aikansa lapsi, romanttisen kauden seikkailu- ja rakkausromaani. Nykylukijalle
kirja on osin raskaslukuinen ja paikoin se tuntuu auttamattoman lapselliselta,
mutta kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallisen arvon vuoksi sen läpi saattaa
jaksaa kahlata. Romaania on pidetty Cooperin mestariteoksena, ja hänen runsas
tuotantonsa loi pohjan koko ”skoobari-ja-inkkari” -kirjallisuudelle ja
vastaavalle elokuvalajityypille. Pelkästään Viimeisestä mohikaanista on tehty ainakin viisi elokuvaversiota. Vaikka romaanista on tehty runsaasti
lyhennettyjä nuorisoversioita ja jopa sarjakuvaversioita, suosittelisin
lyhentämätöntä alkuteosta. Olen kuitenkin varoittanut: joku elokuvakriitikko luonnehti
kirjaa termillä ”unreadable”, jonka voisi suomentaa sanalla lukukelvoton.
Romaani
sisältyy viisi kirjaa käsittävään nahkasukka-sarjaan, jonka kokoavana henkilönä
on rajaseutujen mies Natty Bumpo. Sarjan eri kirjoissa eurooppalaiset
siirtolaiset kutsuvat Bumpoa eri nimillä, kuten Nahkasukka, Polunlöytäjä,
trapperi, kun taas syntyperäiset amerikkalaiset, kuten me nykyään olemme
oppineet korrektisti sanomaan, tuntevat samaisen Bumpon nimillä Peurankaataja, La Longue Carabine (ransk. pitkärihla”) ja Haukansilmä.
Romaanin
tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1757, amerikkalaisittain ranskalais- ja
intiaanisotien aikakaudelle. Vaikka Nahkasukka-kirjojen
tapahtumat on mahdollista ajoittaa kirjoissa annettujen vuosilukujen
johdatuksella, kirjailija on käsitellyt historiallisia tapahtumia hyvin
vapaalla kädellä. Näin hän on tehnyt osin pakon edessä, koska muutoin hänen päähenkilönsä
olisi tullut olla noin satavuotias viimeisissä huimissa seikkailuissaan.
Tarkoitus
ei ole tässä mennä kertomaan kirjan juonta sen pitemmälle, mutta todettakoon
että tarinassa on hyvis- ja pahisvalkonaamoja, mutta myös hyvis- ja
pahisintiaaneja.
Natty
Bumpo on syntynyt valkoisista vanhemmista, mutta kasvanut intiaanien joukossa.
Hän on solminut veriveljeysliiton mohikaani Chingachgookin kanssa.
Natty
Bumpo ja hänen hyvisinkkarikaverinsa toimivat korkealla moraalisella tasolla,
mikä selittyy osin kirjailijan omalla episkopaalitaustalla. He suojelevat
luontoa esimerkillisesti ja ovat rauhan asialla, yrittäen pysäyttää mohikaani-
ja huron-intiaanien välisen vihanpidon.
Chingachgook
on mohikaanipäällikkö ilman heimoa Hänellä on yksi poika, Uncas, joka
syntyessän on ”viimeinen mohikaani”. Syntyperänsä vuoksi myös Uncas omaa
päällikön arvon. Uncas on lainannut nimensä noin vuosina 1588-1683 eläneeltä
Mohegan-intiaanien päälliköltä. Moheganit ja Mohikaanit eivät ole sama heimo. Uncas
kuolee kirjan lopussa, ja hänen mukanaan sammuu Delaware-intiaaneihin kuuluva
mohikaanien uljas heimo.
Tai
no, Uncasin isä Chingachgook jää eloon. Kirjan loppuu Uncasin ja hänen rakastettunsa
Coran hautajaisiin, jossa intiaanit laulavat että Uncas ja Cora tulevat menemään
naimisiin tuonpuoleisessa. Panemme merkille roturajat ylittävän taivaallisen
avioliiton ajatuksen, jota ei kirjan ilmestymisaikoina liene katsottu aivan
suopein silmin, vaikka se ehkä jotenkin kutkuttava elementti onkin ollut. Kuvaan
kuuluu vielä että Cora oli valkoisen brittieverstin tytär, mutta hänen äitinsä
oli mulatti ja kaukainen orjien jälkeläinen. Taivaassa yhtyisivät siis enemmän
kuin kaksi rotua.
Jos
James Fennimoore Cooper otti vapauksia historiallisten tapausten suhteen, niin
hänen romaaninsa elokuvasovittajat ne vasta vapauksia ovatkin ottaneet. Alkuasetelma
ja juonen kulku menee aivan omia latujaan, henkilöiden luonne ja heidän väliset
suhteensa on sävelletty vapaasti. Kirjassa isällinen brittieversti on muuttunut
elokuvassa tyhmänkopeaksi. Kirjassa Valkoinen sankari majuri Heyward nai Coran
puolisisaren Alicen. Ainakin viimeisimmässä elokuvaversiossa vuodelta 1992 pakka
on sekoitettu perinpohjaisesti. Uncas on pihkassa ei Coraan vaan hänen
puolisisareensa Aliceen. Valkoinen sankaritar Cora on pihkassa Haukansilmään, joka
on sopivasti nuorentunut. Cora selviää hengissä, ja hänen sijastaan puolisisar
Alice saa syöksyä rotkoon Uncasin kanssa. Kautta elokuvan keljuna esiintynyt eversti
Heyward uhraa itsensä niin että Cora ja Haukansilmä pääsevät pakenemaan intiaanien
kynsistä. Kun Heywardia ollaan polttamassa roviolla Haukansilmä lopettaa kilpakosijansa
kärsimykset kaukaa ammutulla tarkalla laukauksella ja niin Haukansilmä ja Cora
saavat toisensa. Hohhoijaa.
Kirjan
hautajaiskohtauksessa ikivanha intiaani-tietäjä Tamenund lausuu profeetalliset
sanat: ”Kalpeanaamat ovat maan herroja, eikä punaisten miesten aika ole vielä
tullut uudestaan…”
Tähän palaan vielä.
Tähän palaan vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti