Kirjoittaja Gunnar Pettersson on eläkkeellä oleva suomenruotsalainen toimittaja. Kirjoittaja pitää kiinni oikeudestaan muuttaa, korjata, kehitellä ja parantaa omia kirjoituksiaan uuden ja paremman tiedon ja kypsemmän näkemuksen mukaisiksi siitä erikseen mainitsematta.
Oikaisu- ja vastinepyynnöt pyydetään tekemään blogin kommenttitoiminnolla. Kommentit on moderoitu ja niitä julkaistaan toimitusaikataulun puitteissa.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Mohicans

 
    Ei sentään aivan
  VIIMEINEN
  MOHIKAANI

Koko tämä kirjoitus on vain pohjustusta Mohikaani-intiaanien lähemmälle tarkastelulle. Useimmat meistä ovat kuulleet käsitteen ”viimeinen mohikaani”. Sanonta tulee James Fennimoore Cooperin (1789-1851) samannimisestä romaanista Last of the Mohicans vuodelta 1826. Kirja on aikansa lapsi, romanttisen kauden seikkailu- ja rakkausromaani. Nykylukijalle kirja on osin raskaslukuinen ja paikoin se tuntuu auttamattoman lapselliselta, mutta kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallisen arvon vuoksi sen läpi saattaa jaksaa kahlata. Romaania on pidetty Cooperin mestariteoksena, ja hänen runsas tuotantonsa loi pohjan koko ”skoobari-ja-inkkari” -kirjallisuudelle ja vastaavalle elokuvalajityypille. Pelkästään Viimeisestä mohikaanista on tehty ainakin viisi elokuvaversiota. Vaikka romaanista on tehty runsaasti lyhennettyjä nuorisoversioita ja jopa sarjakuvaversioita, suosittelisin lyhentämätöntä alkuteosta. Olen kuitenkin varoittanut: joku elokuvakriitikko luonnehti kirjaa termillä ”unreadable”, jonka voisi suomentaa sanalla lukukelvoton.

Romaani sisältyy viisi kirjaa käsittävään nahkasukka-sarjaan, jonka kokoavana henkilönä on rajaseutujen mies Natty Bumpo. Sarjan eri kirjoissa eurooppalaiset siirtolaiset kutsuvat Bumpoa eri nimillä, kuten Nahkasukka, Polunlöytäjä, trapperi, kun taas syntyperäiset amerikkalaiset, kuten me nykyään olemme oppineet korrektisti sanomaan, tuntevat samaisen Bumpon nimillä Peurankaataja, La Longue Carabine (ransk. pitkärihla”) ja Haukansilmä.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1757, amerikkalaisittain ranskalais- ja intiaanisotien aikakaudelle. Vaikka Nahkasukka-kirjojen tapahtumat on mahdollista ajoittaa kirjoissa annettujen vuosilukujen johdatuksella, kirjailija on käsitellyt historiallisia tapahtumia hyvin vapaalla kädellä. Näin hän on tehnyt osin pakon edessä, koska muutoin hänen päähenkilönsä olisi tullut olla noin satavuotias viimeisissä huimissa seikkailuissaan.

Tarkoitus ei ole tässä mennä kertomaan kirjan juonta sen pitemmälle, mutta todettakoon että tarinassa on hyvis- ja pahisvalkonaamoja, mutta myös hyvis- ja pahisintiaaneja.
Natty Bumpo on syntynyt valkoisista vanhemmista, mutta kasvanut intiaanien joukossa. Hän on solminut veriveljeysliiton mohikaani Chingachgookin kanssa.

Natty Bumpo ja hänen hyvisinkkarikaverinsa toimivat korkealla moraalisella tasolla, mikä selittyy osin kirjailijan omalla episkopaalitaustalla. He suojelevat luontoa esimerkillisesti ja ovat rauhan asialla, yrittäen pysäyttää mohikaani- ja huron-intiaanien välisen vihanpidon.

Chingachgook on mohikaanipäällikkö ilman heimoa Hänellä on yksi poika, Uncas, joka syntyessän on ”viimeinen mohikaani”. Syntyperänsä vuoksi myös Uncas omaa päällikön arvon. Uncas on lainannut nimensä noin vuosina 1588-1683 eläneeltä Mohegan-intiaanien päälliköltä. Moheganit ja Mohikaanit eivät ole sama heimo. Uncas kuolee kirjan lopussa, ja hänen mukanaan sammuu Delaware-intiaaneihin kuuluva mohikaanien uljas heimo.

Tai no, Uncasin isä Chingachgook jää eloon. Kirjan loppuu Uncasin ja hänen rakastettunsa Coran hautajaisiin, jossa intiaanit laulavat että Uncas ja Cora tulevat menemään naimisiin tuonpuoleisessa. Panemme merkille roturajat ylittävän taivaallisen avioliiton ajatuksen, jota ei kirjan ilmestymisaikoina liene katsottu aivan suopein silmin, vaikka se ehkä jotenkin kutkuttava elementti onkin ollut. Kuvaan kuuluu vielä että Cora oli valkoisen brittieverstin tytär, mutta hänen äitinsä oli mulatti ja kaukainen orjien jälkeläinen. Taivaassa yhtyisivät siis enemmän kuin kaksi rotua.

Jos James Fennimoore Cooper otti vapauksia historiallisten tapausten suhteen, niin hänen romaaninsa elokuvasovittajat ne vasta vapauksia ovatkin ottaneet. Alkuasetelma ja juonen kulku menee aivan omia latujaan, henkilöiden luonne ja heidän väliset suhteensa on sävelletty vapaasti. Kirjassa isällinen brittieversti on muuttunut elokuvassa tyhmänkopeaksi. Kirjassa Valkoinen sankari majuri Heyward nai Coran puolisisaren Alicen. Ainakin viimeisimmässä elokuvaversiossa vuodelta 1992 pakka on sekoitettu perinpohjaisesti. Uncas on pihkassa ei Coraan vaan hänen puolisisareensa Aliceen. Valkoinen sankaritar Cora on pihkassa Haukansilmään, joka on sopivasti nuorentunut. Cora selviää hengissä, ja hänen sijastaan puolisisar Alice saa syöksyä rotkoon Uncasin kanssa. Kautta elokuvan keljuna esiintynyt eversti Heyward uhraa itsensä niin että Cora ja Haukansilmä pääsevät pakenemaan intiaanien kynsistä. Kun Heywardia ollaan polttamassa roviolla Haukansilmä lopettaa kilpakosijansa kärsimykset kaukaa ammutulla tarkalla laukauksella ja niin Haukansilmä ja Cora saavat toisensa. Hohhoijaa.

Kirjan hautajaiskohtauksessa ikivanha intiaani-tietäjä Tamenund lausuu profeetalliset sanat: ”Kalpeanaamat ovat maan herroja, eikä punaisten miesten aika ole vielä tullut uudestaan…”

Tähän palaan vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti