Avoin kirje saamelaispolitiikasta 5.4.2012

Tämä kirjeen ruotsinkielinen versio on toimitettu Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajille 5.4.2012.

Avoin kirje RKP:lle ja erityisesti
oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonille
ja vähemmistövaltuutettu Eva Biaudetille

Puhuessaan Saamelaiskäräjien juhlallisissa avajaisissa Inarissa 3.4.2012 tasavallan uusi presidentti Sauli Niinistö otti puheessaan esille alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan ILO-sopimuksen ratifioinnin. Isäntien suureksi tyrmistykseksi presidentin näkemys asiassa ei ollut sama kuin se mitä Saamelaiskäräjien enemmistö ja sen puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi edustaa. Foorumia ajatellen presidentin kriittinen lausuma on huomionarvoinen.

Ruotsalainen Kansanpuolue on viime aikoina ottanut saamelaiskysymyksen ajamisen asiakseen.

Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet oli presidenttiehdokkaan ominaisuudessa aktiivinen pohjoisella vähemmistörintamalla. Puolueen puheenjohtaja Stefan Wallin ja oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on puhunut sen puolesta että alkuperäiskansoja koskeva ILO-sopimus tulisi ratifioida hallitussopimuksen mukaisesti.

Viime kunnallisvaaleissa RKP:n ehdokas, Suomen Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi keräsi 261 ääntä Lapin itäisessä vaalipiirissä. Hän on määritellyt ILO-sopimuksen ratifioinnin kiireellisimmäksi asiaksi heti kuntauudistuksen jälkeen.

Kyrkpressen-lehti (suom. Kirkkosanomat) ei ole RKP:n äänenkannattaja, mutta kylläkin suomenruotsalainen kirkollinen lehti. Aika vasta lehdessä oli isoon kokoon esille pantu artikkeli, jossa haastateltiin toista saamelaisaktivistia, Pirita Näkkäläjärveä. Kuinka sattuikaan, hänkin toi esille että olisi tärkeä että Suomi ratifioisi ILO-sopimuksen.

Presidentti Tarja Halonen oli selkeästi ratifioinnin kannalla, mutta hanke ei toteutunut hänen aikanaan. Nyt hänen seuraajansa on tuonut julkisesti esille näkemyksensä jonka mukaan kysymys kaipaa tarkempaa tutkimusta. Jos käyttäisimme Saamelaiskäräjien puheenjohtajan sanastoa, Niinistö on nyt liittynyt saamelaisille vihamielisiin voimiin, hän on ”saamelaisvastainen”.

Tietenkin joutuu kysymään itseltään miksi Suomi ei sitten ole ratifioinut sopimusta. Onhan asia kieltämättä empatiaa herättävä ja tukemisen arvoinen, ei vähiten suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Toki kai pienen kieli- ja kulttuuriryhmän tulee tukea vielä pienempää. Uskon että monet suomenruotsalaiset yleensäkin, ja erityisesti RKP:n jäsenet jakavat tämän käsityksen.

Asia ei kuitenkaan ole niin ongelmaton kuin sen vois ajatella olevan. Vaistonvaraisella tasolla minulle on vastenmielistä kyseenalaistaa sellaisen sopimuksen ratifiointi, jonka tehtävänä on suojella alkuperäis- ja heimokansoja sorrolta. Yritän tässä pitkässä esityksessä selittää miksi kuitenkin otan kriittisen kannan sen suhteen että sopimus ratifioitaisiin hyvässä uskossa ja hyväntahtoisesti, seurauksia sen pitemmälle ajattelematta.

Kun lukee ILO-sopimuksen ”C169 Indigenous and Tribal Peoples Convention, 1989” (suom. Sopimus alkuperäis- ja heimokansoista 1989) tekstin, siitä nousee esille selvä kuva jonka mukaan sopimus on luotu suojaamaan e alkuperäis- ja heimokansoja jotka ovat erilaisen syrjinnän kohteina ja siksi erityisen suojelun tarpeessa. Sopimuksen on tarkoitus taata että näitä ryhmiä , jotka poikkeavat ympäröivästä yhteiskunnasta kussakin kyseisessä maassa, ei sorreta, ja että heidät tarpeen vallitessa ”positiivisella syrjinnällä” eli myönteisillä erityisoikeuksilla nostetaan tasa-arvoiseen asemaan tuhoamatta heidän identiteettiään. Sitä vastoin sopimuksen tarkoitus ei ole antaa suhteellisen hyvinvoiville, etnisesti tai kielellisesti määritellyille ryhmille etuoikeuksia muun väestön kustannuksella. Tämä on kriittinen kohta sopimuksen ratifioinnille ja käytännön toteuttamiselle Suomessa.

ILO-sopimuksesta voi lukea monta tervehenkistä suuntaviivaa sille. miten me Suomessa voimme tukea saamelaisten oikeutta kieleensä ja kulttuuriinsa, oikeus, joka nykyään nauttii perustuslain suojaa. Monet ILO-sopimuksessa mainitut järjestelyt on meillä jo toteutettu. Saamelaisvaltuuskunta on kehittynyt Saamelaiskäräjiksi, saamelaisen kieli- ja kulttuuriautonomian välineeksi saamelaisten kotiseutualueella. Tämän elimen enemmistö ajaa ILO-sopimuksen ratifiointia. Samaisen Saamelaiskäräjien valta saattaisi lisääntyä dramaattisesti ratifioinnin kautta. Eikä kysymys ole niin yksinkertainen että kyseessä olisi vain vähemmistökansan valta suhteessa ”valtaväestöön”, siis vähemmistöihin kuulumattomiin nähden, koskien etuja jotka ovat hyvin tärkeitä myös viimeksi mainituille. Kuten alempana selviää, osa vähemmistökansasta haalisi itselleen asiattomasti vallan saman vähemmistökansan toisen osan yli.

ILO-sopimus rakentuu historiankäsitykselle joka on kokonaan sopimuksen alkuperän ja tarkoituksen läpitunkema. Se näkee yhteiskunnan siirtomaavallan jälkeisestä näkökulmasta, jonka mukaan alkuperäis- ja heimokansojen vaikea asema johtuu siirtomaavallalle ominaisista rakenteista, sekä taloudellisista että kulttuurisista. Nämä ovat johtaneet siihen, että alkuperäis- ja heimokansoja on sorrettu ja käytetty hyväksi, tai yksinkertaisesti sivuutettu ja jätetty oman onnensa nojaan kun heidän maansa on vallattu ja hyödynnetty. Suoranaisen siirtomaavallan purkamisenkin jälkeen jäljelle on jäänyt sen aikana luotuja rakenteita, rutiineja ja asenteita.

Kehitys Suomen Lapissa ei kuitenkaan ole ollut kolonialistinen, siirtomaavallan omainen, kuin korkeintaan joiltakin piirteiltään. Sulauttamispolitiikka (integraatio ja assimilointi) ei ole ollut pahaa tarkoittava, vaikka jotkut sen menetelmistä ja seurauksista ovatkin olleet epämiellyttäviä, ja vaikka me, tulokset tuntien ja, sopii toivoa, valistuneempana aikana voimme nähdä asian toisessa valossa kuin silloin kun tämä politiikka muotoiltiin ja toteutettiin. Isällisen suojeleva ja usein rasistinen ajatus oli nostaa ainakin tämän ”luonnonkansan” parhaat yksilöt ”primitiivisistä” oloista, jotta he koulutettuna ja valistuneena etujoukkona kykenisivät nostamaan loput omasta kansastaan. Koulutettujen saamelaisten tuli myös muodostaa yhdistävä lenkki saamelaisten ja Suomen tasavallan välille. Karl Nickulin kirjalla vuodelta 1970 on puhuva nimi, ”Saamelaiset kansana ja kansalaisina”.

Jopa saamelaisten koulukotien pahamaineinen saamen puhumisen kielto luotiin luultavasti jotta lapset oppisivat suomea, jotta he tulisivat toimeen suomenkielisessä yhteiskunnassa ja voisivat toimia siellä aktiivisina kansalaisina. Kiellon tarkoitus oli tuskin vahingoittaa lasten identiteettiä niin että he alkoivat hävetä saamelaisuuttaan, vaikka kielto puhua omaa äidinkieltä johtikin tähän.

Monelle lappalaiselle saamelainen identiteetti sai vähäisen merkityksen. Kun saamelainen nationalismi radikalisoitui 1970-luvulla, he kokivat sen vieraana ja häiritsevänä, ja niin he ottivat vielä enemmän etäisyyttä omaan saamelaisuuteensa. Aikojen kuluttua he heräisivät siihen että heidän paluunsa tähän identiteettiin oli estetty sellaisten lappalaisten/saamelaisten toimesta, joka katsoivat olevansa Lapin ja koko Euroopan ainoa oikea alkuperäiskansa, ja jotka olivat vallanneet haltuunsa yksinoikeuden määrätä kuka on saamelainen. Eräät saamelaiset ja saamelaisten jälkeläiset ovat edelleen vieraita lähes fanaattiseksi kokemalleen nationalismille, ja kutsuvat itseään mieluummin lappalaisiksi, vaikka olisivatkin mukana niin sanotussa saamelaisrekisterissä, josta enemmän tuonnempana. He katsovat näkevänsä äänekkäimmän aktivistiryhmän retoriikan läpi, ja ovat hyvin pahoillaan siitä että ylilyönnit ovat kylväneet hajaannusta, ei vain saamelaisten/lappalaisten ja muun väestön välille, vaan myös saamelaisten/lappalaisten omaan keskuuteen, jopa niin että samojen sukujen ja perheiden jäsenet ovat joutuneet eri leireihin.

Aikuiseksi tultuaan ”pakkosuomea” oppineet saamelaiset pystyivät hoitamaan asioitaan suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikkakin usein sielullisesti vammautuneina. Pahimmassa tapauksessa he olivat sisäistäneet alemmuudentunteen tavalla joka on tyypillinen siirtomaiden alistetulle alkuperäisväestölle.

Tätä psykopatologista ilmiötä on tutkinut muun muassa radikaali eksistentialistihumanisti Frantz Fanon (1925-61). Fanon kuuluu koulukuntaan ja perinteeseen josta etnonationalistinen saamelaisliike ammentaa tänäkin päivänä.

Välihuomautuksena uskallan heittää esille hypoteesin Fanonin hengessä: Siirtomaavaltasorron ― ei vähiten kulttuurin alueella, sanan laajassa merkityksessä ― ehdollistama persoonallisuus, joka voi kulkea perintönä sukupolvelta toiselle, voi saada eräänlaisen käänteisen ilmentymän liioiteltuna ja siksi enemmän tai vähemmän tosiasioille vieraana nationalismina. Vulgäärimarxilaisen puheparren mukaan sanottaisiin että jos siirtomaasorto oli teesi, niin antiteesi on aikaisemmin sorrettujen, mutta nyt vapautettujen omnipotenssi, liioiteltu itsetunto. Synteesin muodostaisi silloin tasapainoinen itsetunto ja ylpeys, joka ei vaadi minkään muun ryhmän vähättelyä ja syrjimistä. Tämä asetelma ei ole täysin vieras suomalaisten ja suomenruotsalaisen välisille suhteille, ja on viimeksi ilmentynyt aitosuomalaisena kiihotuksena suomenruotsalaisia vastaan puolustuslaitoksen uusimisen yhteydessä. Mutta tämä oli siis välihuomautus.

Saamelaiset Ruotsin valtakunnassa ja sen jälkeen Suomen Tasavallassa eivät kuitenkaan ole olleet vain kehityksen objekteja, kohteita, vaan myös, ja pääasiassa, sen aktiivisia toimijoita, subjekteja. Sen takia sopii kysyä ovatko Suomen saamelaiset ― kokonaisuutena tai paikallistasolla ― sorrettuja tai alistetussa asemassa, ja siksi sellaisen suojelun tarpeessajota ILO-sopimuksen on tarkoitus tarjota. Juuri tätä presidentti Niinistö tarkoitti puheessaan Inarissa.

Saamelaisten historian maalailu täysimittaisena siirtomaasortona ja riiston on liioittelua, ja ennen kaikkea on katsottava selväpäisesti tilannetta sellaisena kuin se on edessämme tänään: ovatko Suomen saamelaiset tänä päivänä sorrettu kansa? Jos vastaus on kielteinen, on oikeutettua asettaa kysymys miksi johtavat saamelaispoliitikot sitten vaativat että Suomen on ratifioitava ILO-sopimus. Luonnollisestikin voidaan kysyä mitä vahinkoa sopimuksen ratifioinnista sitten saattaisi olla. Alkuperäiskansan kulttuurin, ja sen perinteisen elinkeinon, poronhoidon, suojelu kai ei voi olla mitenkään väärin?

ILO-sopimuksen ratifiointi on ollut tapetilla aika kauan, ja se on sisältynyt hallitussopimukseen jo ennen nykyisen hallituksen aika, ja nykyinenkin hallitus pitää sitä ohjelmassaan. Mistä kenkä puristaa?

Valtioko, ja erityisesti Metsähallitusko jarruttelee ratifiointia koska sen on suojattava omistusoikeuttaan kaikkiin niihin maihin ja vesiin joita Kruunu rohmusi itselleen saamelaisilta viimeistään isojaossa? Metsät, porolaitumet, metsästysmaat, taloudellisesti tärkeät kalavedet, vesivoiman, malmivarat…? Sopivalla annoksella mielikuvitusta voisi jopa aavistella epäpyhää liittoa Metsähallituksen ja Saamelaiskäräjien välillä. Metsähallitus ulotti asteittain metsien isännöintinsä yhä pohjoisemmas, kunnes se kattoi koko Lapin, ja laski valtansa alle kaiken isännättömäksi katsomansa metsän, vaikka paikallinen väestä maksoi lapinveroa samoihin omaisuuksiin kohdistuvista käyttöoikeuksista. Alueet sijaitsivat kauan kannattavan, suurimuotoisen metsänkäytön rajojen ulkopuolella, ja aluksi Metsähallituksen tehtävänä olikin säädellä ja valvoa metsien kotitarvekäyttöä, minkä lisäksi Metsähallitus valvoi metsästystä ja kalastusta. Ajan myötä tämä valtiollinen organisaatio alkoi valvoa myös valtion etuja siellä missä poronhoito vaikutti metsiin. Vuoden 1886 metsälaki määräsi että kaikki erämaat ja liikamaat kylärajojen ulkopuolella kuuluivat valtiolle. Aikaa myöten kannattavan metsätalouden raja siirtyi pohjoisemmaksi, ja lopulta hakkuut muuttuivat kannattaviksi koko Lapissa. Metsähallituksen rooli muuttui, nyt ei ollut kyse enää metsän säilyttämisestä ja sen uusiutumisen varmistamisesta, vaan nyt metsää oli myös hoidettava ja hyödynnettävä niin että valtio sai siitä tuloja. Valtio möi hakkuuoikeuksia metsäyhtiöille ja oli itsekin yksi toimijoista. Sittemmin Metsähallitus on avohakannut huomattavan suuri aloja Lapissa, minkä jälkeen maat on aurattu, äestetty tai laikutettu niin että kivet ja kannot on käännetty ylös. Valtio on myös ottanut vapauden luovuttaa ulkomaisille kaivosyhtiöille oikeudet etsiä, tutkia ja hyödyntää kaivannaisia, jopa sellaisella maalla jonka valtio on ensin pakkolunastanut yksityisiltä omistajilta luonnonsuojelutarkoituksia varten

Poronomistajat ovat vuorostaan laiduntaneet tiettyjä alueita niin suurilla poromäärillä, että maan luontainen uudistumiskyky ei riitä vahinkojen korjautumiseen. Tänä päivänä ei ainoastaan laiduntaminen vaan myös tehokas keinoruokinta vaikuttaa luontoon.

On enemmän kuin ymmärrettävää että sen enempää Metsähallitus kuin suurporonomistajat eivät pidä ulkopuolista asioihin sekaantumista toivottavana.

Kysyä voi myös kuinka paljon Keskustapuolueen paikallis- ja aluetason poliittiset edut ovat vaikuttaneet siihen että ILO-sopimuksen ratifiointi on siirtynyt; ei ole haluttu rikkoa välejä suomalaiseen kansanosaan.

Kaikki nämä tekijät ovat voineet vaikuttaa. Mutta voi olla muitakin syitä siihen että Suomi on vitkutellut ratifiointia. Sen kaikkia seurauksia ei voida ennakoida, ja erityisen vaikea on ennakoida miten muu paikallisväestä reagoisi. Valtiolliset ja kunnalliset toimijat, sekä yksityishenkilöt joilla on kyllin hyvä kontakti paikallisiin oloihin ja mielikuvitusta luodakseen itselleen visioita niistä skenaarioista joihin ILO-sopimuksen ratifiointi saattaisi johtaa, ovat jarruttaneet prosessia jo pelkän itsesuojeluvaiston ohjaamina. Tämä vaisto koskee osin heidän omia etujaan, mutta myös koko aluetta ja paikallisia yhdyskuntia kokonaisuutena.

En väitä että tuntisin Lapin olosuhteet hyvin, voin auliisti myöntää olevani ulkopuolinen. Oikeastaan se on etu, vaikka sitä tullaan esittämään yhtenä perusteluna kaikkea sanomaani vastaan. Saamelaiskäräjien, saamelaisrekisteriin kuulumisen ja ILO-sopimuksen ympärillä käytävä väittely on kauan ollut ei ainoastaan repivä, vaan myös alhainen, moukkamainen ja – sallikaa minun käyttää tätä sanaa – primitiivinen. Poronpaskakokkareet lentävät tiuhaan ja turpakäräjät uhkaavat muuttua turpasaunaksi. Saanen sanoa: antaa tulla lunta tupaan.

Tiedot tätä tekstiä varten olen hakenut avoimista lähteistä, pääasiassa internetistä. Loppupäätelmät ovat omiani. Sisäisten ristiriitojen leimaaman harkinnan jälkeen olen päätynyt siihen, että ILO-sopimuksen soveltaminen Lappiin niin kuin Saamelaiskäräjät nyt ajavat asiaa voi olla Pandoran lipas. Jos sen kansi avataan, odotettavissa on vain konfliktin onneton syveneminen. Pahimmassa skenaariossa voimme odottaa väkivaltaa ja pieniä rajoittuneita paikalliskapinoita, vaikka lappilaisilla onkin perinteenä välttää ristiriitojen kärjistymistä. Älkää ymmärtäkö minua väärin, en yllytä väkivaltaan enkä hyväksy sitä, mutta asioiden kulku saattaa johtaa sellaiseen. Tämä siksi, että osa saamelaisaktivisteista laskelmoi voivansa käyttää ILO-sopimusta vipusimena järjestelläkseen maanomistusolot saamelaisten kotiseutualueella uusiksi. Tämä puolestaan voi johtaa syvään katkeroitumiseen sellaisten yksittäisten henkilöiden joukossa, jotka menettävät järjestelyissä paljon tai kaiken.

Vuosien aikana saamelaisaktivistien strategiana on ollut niin pitkälle kuin mahdollista vähätellä ongelmia ja rauhoitella muun väestön pahoja aavistuksia. Sanotaan että mikään ei asiallisesti ottaen tule muuttumaan, kaikki saavat metsästää ja kalastaa kuten tähänkin asti, luvat lunastetaan samoilta luukuilta kuin tähänkin asti, miksi kinastella, miksi vastustaa ILO-sopimusta.

Vastustajilla, joita ratifioinnin puoltajat kutsuvat saamelaisvastaisiksi, on kuitenkin hyvät syyt epäluuloisuudelleen. Jo pelkkä maanomistussuhteiden uudelleenorganisointi nykyisillä saamelaisten kotiseutualueilla tietäisi niin perustavaa laatua olevaa mullistusta, että on mahdotonta ajatella että laki voitaisiin säätää noudattamatta perustuslain muuttamiseksi määrättyjä muotoja. Vaikka noudatettaisiinkin näitä muotoja, sopimuksen hallitsematon ratifiointi ja käytäntöön vienti kärjistäisi paikallistasolla vastakkainasettelua yli sosiaalisen murtumapisteen. Tämä riski nähden RKP menettelee vastuuttomasti kalastellessaan köykäisiä valtakunnallisia poliittisia pisteitä saamelaisvesissä.

Ei ole kyse vain nykyisistä saamelaisten kotiseutualueista. Laajimmilleen ulotettuna saamelaisnationalistinen ohjelma käsittää maanomistusolojen uudelleenjärjestämisen kaikilla niillä alueilla, jotka ovat joskus olleet saamelaisaluetta ennen kuin uudisasutus Kruunun rohkaisemana tunkeutui etelän suunnasta, siis kaikilla alueilla jotka vanhaan aikaan määriteltiin lapinmaiksi, lapeiksi. Tai miksi ei vieläkin etelämpänä, ehkä jopa Lappnorissa, Lapinjärvellä, Härkäpäässä ja mitä niitä kaikkia onkan? (Huomautus käännöksen yhteydessä: Lappnor ja Härkäpää löytyvät Suomenlahden rannalta.) Ehkäpä suomenruotsalaisen vähemmistön edustajilla menisi sekä ensimmäinen ja toinenkin snapsi väärään kurkkuun kun alkuperäiskansan edustajat esittäisivät vaatimuksensa saada kesähuvilan tontti takaisin itselleen harjoittaakseen siellä perinteistä porotaloutta, kuten he elinkeinoa kutsuvat. 

Huono pila sikseen. Yhteisöllinen, yksityinen ja valtiollinen käyttö- omistusoikeus maahan sekä maan ja veden antimiin ovat Lapissakin konkreettisia ilmiöitä joiden historia voidaan kohtuullisen hyvin jäljittää ajassa taaksepäin.

Vanhin säilynyt maininta lapinmaista sisältyy kuningas Magnus Erikssonin (Maunu Eerikinpojan) kirjeeseen vuodelta 1340. Kirjeessä kuningas antaa määräyksiä koskien "the landzender wårtt Rijkes som vidh Helsingeland och Ångermannaland liggiandes äre, benemdh Laepmark", vapaasti suomennettuna ”koskien niitä Lapinmaaksi kutsuttuja valtakuntamme maankolkkia jotka rajoittuvat Hälsinglantiin ja Ångermanlantiin”. Kirjeessä kuningas antaa kaikille "som åå Christo tro, eller till Christna tro sig omwenda wele", eli kaikille jotka Kristukseen uskovat tai jotka haluavat kääntyä kristinuskoon, oikeuden ottaa maata ja omistuksia lapinmaassa, sillä edellytyksellä että maksoivat veroa kruunulle ja noudattivat Hälsinglandin maakuntalakia.

Varhaiselta 1300-luvulta noin vuoteen 1550 lapinveron kanto ja kaupankäynti lapeissa oli läänitetty pirkkalaisille. (Huomautus käännöksen yhteydessä: vaikka Pirkkalan nimellä voi olla yhteys noihin veronkantajakauppamiehiin, ei pidä erehtyä luulemaan että he kaikki tulivat Pirkkalasta). Pirkkalaisjärjestelmä oli luultavasti ainoa tehokas keino lapinveron kantamiseksi, huomioon ottaen että silloisella heikolla keskusvallalla ei ollut omia voimavaroja verottaakseen loputtoman laajaa, harvaan asuttua maata, jonka asukkaat lisäksi mieluiten väistyivät syrjemmäksi verottajan saapuessa. Pirkkalaiset kehittivät kuitenkin järjestelmän jossa lapinkylät vastasivat jäsentensä perhekohtaisista veroista yhteisönä. Vero maksettiin pääosin nahkoina, jotka noihin aikoihin olivat hyvin kysyttyä ja arvokasta kauppatavaraa, jonka kuningas pystyi myymään pohjoiseurooppalaisille kauppamiehille vaihdossa muun muassa kultaan ja suolaan. Järjestelmään kuului että saamelaiset oli velvoitettu kuljettamaan, majoittamaan ja kestitsemään pirkkalaiset.

Pirkkalaisten oma osuus heidän keräämistä veroistaan oli suuri, eikä ollut mitenkään harvinaista että he rikastuivat väestöä riistämällä siinä määrin että itse verolähde uhkasi kuivua. Kustaa Vaasa, joka tunnetusti oli hyvin toimelias talousmies, alkoi vuoden 1550 paikkeilla toimia Kruunun tulojen kasvattamiseksi samalla kun verolähde, lappalaiset, suojeltaisiin riistolta joka uhkasi näivettää ja tuhota heidät. Tehtävänä oli säädellä ja valvoa verotusta niin että veronkantajat eivät luvatta pistäneet mitään omaan kukkaroonsa, ja niin että verotus ei ylittänyt verovelvollisten veronmaksukykyä. Kruunun ilmeisen edun mukaista oli että lappalaiset, mikäli mahdollista, mieluummin kehittäisivät elinkeinojaan. Kevyemmälläkin verotuksella tämä tietäisi Kruunulle suurempia verotuloja, erityisesti jos veroa ei koettaisi liian raskaana jolloin sen kantaminen helpottuisi ― vaikka kukaan ei ollutkaan suoranaisen iloinen joutuessaan maksamaan veroja.

Ratkaisu, jota oli jo sovellettu rajoitetuilla alueilla, oli uskoa verotus lapinvoudeille jotka toimivat Kruunun välittömässä valvonnassa. Aluksi heillä oli itsenäisempi asema, mutta pian kuningas tiukensi ohjia.

Nykyinen Inarin seutu sisältyi tähän järjestelmään olemalla osa Tornion lappia, joka käsitti myös nykyisin Norjaan kuuluvan Finnmarkenin, ja joka myöhemmin jaettiin kolmen valtakunnan kesken. Kemin lappia verottivat vielä tässä vaiheessa karjalaiset, jotka olivat Venäjän alamaisia.

Pirkkalaiset menettivät myös yksinoikeutensa lapinkauppaan. Liikkuvan pirkkalaiskaupan Kruunu korvasi kiinteillä markkinapaikoilla, joissa veronkanto ja kauppa tapahtui. Kaupankäynti sai alkaa vasta kun vouti oli kantanut verot ja ostanut haluamansa nahat Kruunun laskuun. Lisäksi kauppaa sai tehdä vain päivänvalon aikaan ja kauppiaiden kauppapuodeissa. Tämä jotta vouti pystyisi valvomaan Kruunun etuja.

Kuningas Kaarle XI julkaisi vuonna 1673 niin sanotun Lapinplakaatin (ruotsiksi ”Kongl. Plakat den 27 September 1673, angående lappmarkernas bebyggande”, nykysuomeksi Kuninkaallinen julistus syyskuun 27. päivältä 1673, koskien lapinmaiden asuttamista). Plakaatin kautta toimeenpantujen ajatusten taustalla oli teoreetikko, Länsipohjan läänin maaherra Johan Graan. Perusajatuksena oli, että Kruunun verotulot hyötyisivät jos erilaisia elinkeinoja harjoitettaisiin alueilla jotka ovat juuri niille parhaiten soveltuvia ― uudisasutuksia maanviljelyksineen siellä missä luonto sallii, ja muualla metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa. Tätä on kutsuttu rinnakkaisteoriaksi.

Plakaatin mukaan sellainen maa lapinalueilla joista ei ollut mitään hyötyä saamelaisille, tuli ottaa uusien asukkaiden käyttöön niityiksi ja laitumiksi, siis karjataloutta varten. Uudisasukkaille taattiin ikuinen vapautus sotaväenotoista. ja 15 vuoden vapautus kaikista veroista ja maksuista, minkä jälkeen heitä verotettaisiin samalla verolla kuin ”itse lappalaisia”.

Oikeutta hyödyntää maata, vesialueita ja niihin liittyviä taloudellisia etuja pidettiin kuninkaallisena privilegiona, jota alamaiset saivat hyödyntää maksamalla vastikkeena niin sanottua lapinveroa.

Nimike lapinvero voi olla sikäli harhaanjohtava, että minkäänlaista etnistä erotusta ei tehty; lapinprivilegioita saattoi pitää hallussaan kuka tahansa, katsomatta siihen oliko henkilö saamelainen, ruotsalainen tai suomalainen. Olivathan kaikki saman valtakunnan täysiarvoisia alamaisia. (Käännöshuomautus: Myös valtakunnan rajojen yli liikkuvat saamelaiset olivat aina pysyväisluonteisesti jommankumman valtakunnan alamaisia.)

Lapinveron maksamisen antamat käyttöoikeudet, tai lappalaisten osalta käänteisesti heidän ylimuistoisista ajoista nauttimat käyttöoikeudet joista he nyt joutuivat maksamaan lapinveroa, osoittivat kuitenkin kaikki rajoittamattoman omistusoikeuden tunnuspiirteet: oikeuksia voitiin myydä, antaa vuokralle ja saada perintönä. Aikaa myöten näille oikeuksille annettiin oikeudellinen kohtelu joka ei mitenkään poikennut muusta omaisuudesta.

Vastapalveluna lapinverosta Kruunu vuorostaan takasi arvovallallaan nämä käyttöoikeudet oikeudetonta tunkeutumista, vahingontekoa ja valtaamisyrityksiä vastaan jotta kaikki, lappalaiset mukaan lukien, saisivat harjoittaa elinkeinojaan häiritsemättä, Kruunun ja valtakunnan hyödyksi.

Kuten oli tarkoituskin, lapinplakaatti johti siihen että lappeihin nousi entistä enemmän uudistiloja. Jotta uudistilallinen saisi asettua sijoilleen, aluetta perinteisesti hallinnoivan lapinkylän tuli antaa suostumuksensa. Pääsääntöisesti, joskaan ei aina, tätä määräystä noudatettiin.

Erityisesti Kemin lappiin suuntautui suomalaisten uudisasukkaiden kasvava virta. Tämä vastasi täysin valtakunnan sotilaspoliittisia etuja. Uudisasukas maalla, jonka myös toiset valtakunnat väittivät omakseen, oli paljon arvokkaampi kuin se sotilas joka menetettiin kun hänelle myönnettiin vapautus sotapalveluksesta. Sitä paitsi uudisasukkaat olivat asekuntoisia ja he osallistuivat nostoväkenä rajakahakoihin.

1670- ja 1680-lukujen käräjillä saamelaiset erityisesti Kemin lapissa esittivät valituksia siitä että suomalaisten kaskiviljely pilasi metsästysmaat ja että suomalaisten laiduntava karja pelotti tiehensä saamelaisten tärkeimmän metsäriistan, villipeuran. Tästä syystä Kaarle XI antoi uusia määräyksiä asiakirjalla nimeltään ”Kongl. Maj:ts förnyade Plakat den 3 September 1695, om lappmarkernas bebyggande och de förmåner och friheter, som de, hvilka sig der nedsätta, åtnjuta skola”, suomeksi suunnilleen ”Kuninkaallisen majesteetin uudistettu julistus syyskuun 3. päivältä 1695, lapinmaiden asuttamisesta ja niistä eduista ja vapauksista joita niiden, jotka sinne asettautuvat, pitää nauttiman”.

Uudistetuissa määräyksissä painotettiin että uudisasukkailla ei ollut vain etuoikeuksia vaan myös velvollisuuksia. Sen, joka halusi nauttia vapauksista, ei auttanut ainoastaan heittäytyä ”ylenmääräiseen kaskeamiseen”, vaan hänen tuli myös raivata pysyviä peltoja ja niittyjä.

Jossain määrin maanviljely levisi myös lapinmaille, mutta ajatukset täysimittaisesta maanviljelystä, erityisesti viljan viljelystä, osoittautuivat ylioptimistisiksi. Myös uudisasukkaille kalastus ja metsästys osoittautuivat elintärkeiksi elinkeinoiksi.

Rinnan muun yhteiskunnallisen kehityksen kanssa kehittyivät myös oikeudelliset käsitteet ja teoriat käyttö- ja omistusoikeuden luonteesta. Tietyssä vaiheessa myös Ruotsin valtakunnassa, jonka täysivaltainen osa Suomi oli, levisi ulkomaista alkuperää oleva oppi, jonka mukaan kaikki maa kuului viime kädessä Kruunulle. Kuningas jakoi armossa tästä alkuperäisestä ja ensisijaisesta omistusoikeudesta johdateltuja alempiasteisia oikeuksia. Osana tätä oikeusideologista kamppailua oppineet väittelivät siitä omistiko verovelvollinen maan josta hän maksoi veroa, niin sanotun veromaan, vai oliko Kruunu ainoastaan suonut hänelle käyttöoikeuden maahan maksettua veroa vastaan. Tämä keskustelu ulottui myös koskemaan lapinveromaan luonnetta.

Suurvalta-aikana ja tietyissä vaiheissa senkin jälkeen keskusvalta, senaikaisten asiantuntijoiden tuella, päätyi siihen että kyseessä ei ollut omaisuudesta vaan ainoastaan rajoitetusta käyttöoikeudesta. Voimme kuitenkin kirjoittaa ”asiantuntijat” lainausmerkeillä, sillä heidän lausuntonsa olivat hyvin tarkoitushakuiset niiden eduksi, josta syystä tai toisesta pyrkivät rajoittamaan lapinelinkeinoja harjoittavien omistusoikeutta. Meidän tulee myös muistaa, että tämä tapahtui aikana jolloin omistusoikeus kaikkeen mikä saattoi antaa toimeentulon ja tuloja oli uhattuna. Muinaisessa pohjoismaisissa yhdyskunnissa, jotka olivat pienempiä ja helpommin hahmotettavissa, omistusoikeudella oli ollut luonne jota voisi sanoa rehdimmäksi. Myöhemmin maahan tuotiin, erityisesti englantilaisen esikuvan mukaan ja ilmiselvästi kuninkaan ja ylhäisön etuja ajaen, uusi teoreettinen rakennelma, jota kutsuttiin regaaliksi (sana on johdateltu latinan kielen kuningasta tarkoittavasta sanasta rex). Viisastelevan ajatusrakennelman mukaan väitettiin, että kaikki mikä valtakunnassa antoi taloudellista hyötyä kuului kuninkaalle, jolla oli oikeus armosta jakaa näitä oikeuksia edelleen korvausta vastaan. Korvaus saattoi koostua palveluksista, kuten sotapalvelus jota aateliset suorittivat läänityksistään, tai veroista, kuten ne verot joita talonpojat ja kruununtalonpojat suorittivat maastaan. Kuningas hyödynsi regaalioikeuttaan myös jakaakseen korvausta vastaan erilaisia taloudellisia etuoikeuksia, privilegioita.

Juuri tähän ”yliomistusoikeuteen” Kruunu vetosi ottaessaan haltuunsa kosket, malmisuonet, yhteismaat ja kaiken maan kylänrajojen ulkopuolella. Samaa oppia sovellettiin esimerkiksi silloin kun valtio otti hallintaansa kaikki ne metsät Lapissa jotka eivät sisältyneet jonkun lohkottuun tilaan.

Erinomaisen mielenkiintoinen tosiasia on, että Metsähallituksen alueet Lapissa on kaikessa hiljaisuudessa muodostettu kiinteistöiksi vasta aivan viime vuosien aikana, todennäköisesti osana valmistautumista ILO-sopimuksen ratifiointiin ja toteuttamiseen käytännön tasolla.

Uudisasukkaille asetettavia ehtoja täsmennettiin edelleen asiakirjassa ”Kongl. Reglemente den 24 November 1749 för dem, som antingen redan bo och bygga i Lappland eller ock hädanefter till landets upbrukande derstädes sig nedsätta vilja”, vapaasti suomennettuna ”Kuninkaallinen sääntö marraskuun 24. päivältä 1749, niille jotka joka jo asuvat ja rakentavat Lapissa tahi tästä lähtien sinne haluavat asettua maata raivatakseen ja viljelläkseen”. Tässä niin sanotussa lapinmaan reglemetissä (ruots. lappmarksreglementet) säädettiin määrämuodot uudistilojen perustamiselle, katselmuksineen ja tarkastuksineen. Muiden talonpoikien lailla myös uudisasukas velvoitettiin rakentamaan talon sekä raivaamaan ja viljelemään maata osoittaakseen että hanke oli vakavissaan tarkoitettu, eikä ainoastaan aloitettu muitten poissulkemiseksi alueelta. Verovapausvuosien määrä muuttui joustavammaksi mutta ei saanut ylittää 15 vuotta.

Merkityksellistä saamelaiselle väestölle oli että lapinreglementin § 8 määritteli turkisriistan metsästyksen olevan ”lappalaiskansalle” (ruots. "lappallmogen") kuuluva toimi. Uudisasukkaiden ei tullut samoilla metsissä riistan perässä vaan keskittyä maan raivaamiseen ja viljelemiseen.

Minulla ei ole ollut käsillä asiakirjan alkuperäisversioita, mutta sivuhuomautuksena voin sanoa, että ruotsinkielisissä tekstiversioissa esiintyy vaihtoehtoisesti kaksi sanaa, ”fikande” ja ”fiskande”. Fiskande tarkoittaa kalastamista, kun taas fikande tarkoittaa toiselle kuuluvan oikeudetonta havittelua. Sanaa fika on käytetty juuri tässä tarkoituksessa eräissä lapinmaita koskevissa oikeusriidoissa. Käytännössä kyse oli kuitenkin usein juuri kalastuksesta, ja myöhemmissä reglementin teksteissä näkyy kirjoitetun ”fiska” (kalastaa) sen sijaan että oltaisiin kirjoitettu ”fika” (tavoitella oikeudettomasti). Niin tai näin, fika tai fiska, tästä lähin uudisasukkaat saivat metsästää vain puolen peninkulman säteellä kotitilaltaan. Tarvinneeko sanoa että tämän säännön valvominen oli lähes mahdotonta. Myös uudisasukkaiden kalastuksen oli määrä rajoittua kotitarvekalstukseen, mutta tätäkään määräystä ei valvottu.

”Perinteinen pohjoismainen omistusoikeus maahan” syntyi tai lyötiin lukkoon vasta kun vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja takasi itseomistaville talonpojille rajoittamattoman omistusoikeuden maahansa ja kruununtalonpojille että heidän asumisoikeutensa siirtyi perintönä. Samalla määrättiin miten kruununtilat voitiin ostaa omaksi, jolloin ne muuttuivat kruununmaasta veromaaksi, eli kruunulta vuokrattu maa muuttui täysin yksityisomaisuudeksi johon liittyi verovelvollisuus.

Isojaon yhteydessä monet lappalaiset varmistivat oikeutensa lapinveromaihinsa ja käyttöoikeuksiinsa rekisteröimällä maat tiloiksi eli kiinteistöiksi joille kuului käyttöoikeuksia. Tässä yhteydessä ei tiettävästi esiintynyt saamelaisiin kohdistunutta syrjintää. Kruunu otti kylläkin haltuunsa kaiken ”isännättömän” maa, mutta samoin se teki koko valtakunnassa. Tämän enemmälti saamelaisilta ei viety mitään maata. (Käännöshuomautus: Voisi toki sanoa että olihan sitä siinäkin.) Mitä tapahtui, oli että yksittäisille saamelaisille kuuluvan maan muodollinen oikeudellinen luonne muutettiin määrämuotoisessa maanmittaustoimituksessa lapinveromaasta uudistilaksi, toisin sanoen tiloiksi jotka lohkottiin ja merkittiin maakirjoihin. Tilan muodostus ja lohkominen tarkoitti, että maanmittari ja uskotut miehet, joiden joukossa oli myös saamelaisia, suorittivat paikan päällä toimituksen. Kun maa-alueita ja käyttöoikeudet kuten kalavedet ja ulkoniityt katsastettiin, oli mahdollista antaa uudistilalle lisämaita niin että sen voitiin arvioida tulevan kantokykyiseksi, siis sellaiseksi että sen asukas saisi siitä toimeentulonsa ja kykenisi maksamaan veronsa. Tilan rajalinjat raivattiin maastoon ja merkittiin pyykeillä, ja laadittiin vastaava tilakartta. Pöytäkirja karttoineen vahvistettiin käräjillä, jossa lautamiesten joukossa oli myös saamelaisia. Lopuksi asiakirjat tallennettiin maarekisteriin.

Sitä myöten kun lappalaiset antoivat muodostaa maistaan ja oikeuksistaan tiloja väheni lapinkylien merkitys, ja niiden tilalle astui pitäjä ja maakirjakylä. Nimitystä lappalainen käytettiin nyt ensisijaisesti niistä, jotka edelleen saivat pääasiallisen toimeentulonsa kalastuksesta, metsästyksestä ja poronhoidosta ilman merkitsevämpää maanviljelystä ― myös niistä joilla oli oma tila.

Voidaan sanoa että ne Suomessa asuvat uudisasukkaat, joilla on saamelainen/lappalainen tausta, ja heidän jälkeläisensä edustavat pääosin jäännettä metsäsaamelaiskulttuurista, jossa pääelinkeinona oli kalastus ja metsästys ― myös peuran metsästys niin kauan kuin tätä riistaa riitti ― kun taas puolikesyihin poroihin perustuva porotalous oli heillä vain vähäistä tai sivuosassa. Saatettiin omistaa muutama ajo- ja vetoporo, mutta harvemmin isompia tokkia.

 Muuttuminen uudisasukkaiksi oli lappalaisille tapa varmistaa oikeudellinen asemansa, mutta samalla se muodosti olennaisen askeleen kulttuurisen ja kielellisen sulautumisen tiellä. Tämä kehitys ei rajoittunut nykyisille saamelaisten kotiseutualueille pohjoisimmassa Lapissa. Laaja joukko nyt suomenkielisiä sukuja Kuusamossa ja siitä pohjoiseen ovat sellaisten saamelaisten jälkeisiä jotka antoivat rekisteröidä maansa uudistiloina, ja jotka aikaa myöten vaihtoivat kieltä. Suomalaistumisen seurauksena useimmat lappalaiset esimerkiksi Sodankylän niin sanotuissa järvikylissä alkoivat hävetä alkuperäänsä. Lappalaisuus tiesi siinä määrin alhaista sosiaalista arvoasemaa että monet perheet torjuivat oman alkuperänsä niin että se lopulta painui unohduksiin. Kun he sittemmin ovat heränneet näkemään juurensa, ehkä varjellakseen oikeuksiaan ILO-sopimuksen mahdollisen ratifioinnin yhteydessä, toiset lappalaiset väittävät että kyseessä ovatkin vain suomalaiset uudisasukkaat jotka yhtäkkiä haluavat käydä saamelaisista saadakseen etuja, tai vastustaakseen saamelaisia pelkkää ahneuttaan, kateuttaan ja ilkeyttään.

Tunturilappalaiskulttuuri otti eri kehityssuunnan kuin metsälappalaiskulttuuri. Jo 800-luvulla mainitaan paimennettuja 800-päisiä poroeloja, mutta on vähemmän tunnettua mihin tahtiin porotalous ― erotuksena peuranmetsästyksestä ― kehittyi kiertolaiselämää viettävien tunturilappalaisten keskuudessa. 1800-luvulla suurporotalous sai joka tapauksessa kaupallisen luonteen, poronlihaa ei enää tuotettu pääosin omaa kulutusta varten, vaan myytäväksi ja vaihdettavaksi toisiin tarvikkeisiin. Poroelot kasvoivat ja niiden omistus keskittyi. Yksityiset lapinveromaat kävivät liian ahtaiksi suurille porotokille, ja porolaidunten riittämättömyys oli dokumentoitu tosiasia jo 1800-luvulla. Kruununtorppien maata lukuun ottamatta vuotuiskiertonsa mukaan vaeltavat porolappalaiset hyödynsivät lähes kaikkea kruununmaata Lapissa, muodostaen monin tavoin rasitteen uudisasukkaille ― joiden enemmistö vielä kauan koostui lappalaisten jälkeläisistä. Kun puhumme metsä. ja tunturilappalaisista kannattaa muistaa että tämä rajanveto ei ole absoluuttinen, mutta tunturilappalaiskylät ja rikkaat poronomistajasuvut olivat tarkkoina siitä että he eivät naimakauppoja solmittaessa vaarantaneet omaisuuttaan ja yhteiskunnallista arvoasemaansa.

Kasvavat porotokat johti kiistoihin siitä missä eri lapinkylät saivat laiduntaa porojaan ja kuljettaa poroelojaan. Nämä kiistat ja valtakuntien välisten neuvotteluiden kariutuminen johti siihen että valtakunnanrajat suljettiin asteittain poroelojen vaelluksilta.

Suomen ja Norjan välinen raja suljettiin norjalaisilta saamelaisilta ja heidän porotokiltaan vuonna 1852, Kautokeinon saamelaiskapinan vuotena. Rajasulun seurauksena 274 norjalaista saamelaista muutti vuosina 1853–71 Kautokeinosta pohjoisimpaan Ruotsiin, tuoden mukanaan 20 530 poroaan. Luku perustuu muuttajien omaan ilmoitukseen. Ruotsiin tukeutuen he pystyivät hyödyntämään Suomen puolen laitumia, ulottaen kiertonsa idän suuntaan – aluksi Enontekiön itäosiin ja Kittilään, ja myöhemmin Sodankylän pohjoisosiin. Vuonna 1889 Ruotsin ja Suomen välinen raja suljettiin kiertäviltä lappalaisilta, jolloin osa heistä asettui Suomeen pysyvästi. Ensimmäinen näistä muuttajista oli Matti Peltovuoma 1872, ja viimeinen Jouni Hetta 1911. Rajasulut ja porolaitumilla muodostunut tungos synnytti dominoilmiön, missä poroja omistavat perheet Utsjoelta ja Enontekiöltä muutti muun muassa alueille jotka tänään peittää Lokan allas. Heidän tullessaan nämä maat eivät olleet porolaitumia vaan metsästysmaita joilla siihenastiset asukkaat metsästivät peuroja ja hirviä. Nämä asukkaat, joiden maat tulokkaat nyt ottivat uudenlaiseen käyttöön, olivat hekin pääasiassa lappalaisia tai kolttia. Aivan kuten kaskeavien suomalaisten karja oli aikoinaan karkottanut lappalaisten tärkeimmän riistan, villipeurat, Kemin lapissa, häiritsivät nyt tulokkaiden puolikesyt porotokat vielä jäljellä olevien villipeurojen rippeiden metsästystä Sompion ja Inarin lapinmailta. Kun siihenastisten asukkaiden metsästys tuotti yhä laihemman saaliin, hekin siirtyivät harrastamaan poronhoitoa entistä isommassa mittakaavassa, tai panostivat vahvemmin kalastukseen missä se oli mahdollista.

Jotta etinen kuva ei olisi liian yksinkertainen voimme palauttaa mieleen että Enontekiön pororikkaiden perheiden joukossa oli myös alun perin suomalaisperäisiä sukuja, jotka suurporonhoidon myötä omaksuivat saamelaisen identiteetin.

Suomen valtiovalta toivotti maahanmuuttajat tervetulleiksi ja osoitti heille uudistiloja alueilla joilla metsätalous ei vielä ollut kannattavaa. Laskelmoitiin että siihenastisen paikallisväestön harrastamaa poronhoitoa suuremmassa mittakaavassa tapahtuva porotalous poikisi valtiolle kasvavia verotuloja. Tässä voimme taas kerran palauttaa mieliimme sen että niin kauan kuin valtiovalta on ollut olemassa ja toiminut Ruotsin valtakunnassa ja Suomen tasavallassa, se ei ole kohdellut lappalaisia syrjivästi etniseltä pohjalta ainakaan kun kyse on ollut maanomistuksesta. Sitä vastoin valtio on, siten kuten tässä on selitetty, päinvastoin suosinut maahan muuttaneita porolappalaisia, joka siihen asti samoilla alueilla kiinteästi asuneiden lappalaisten kustannuksella. Kehitys jossa valtio Metsähallituksen kautta otti haltuunsa kaiken ”isännättömän” maan on oma erillinen asiansa, mutta se ei kohdistunut erityisesti näihin porolappalaisiin, vaan kaikkiin uudistilallisiin, olivatpa nämä juuriltaan saamelaisia tai suomalaisia. Sikäli tässä on mielenkiintoinen kytkentä, että juuri tämä ”isännättömän” maan haltuunotto, tai, jos niin halutaan sanoa, oikeudeton valtaus (usurpatio) joka mahdollisti sen että valtiovalta ainakin näennäisen laillisesti saattoi luovuttaa uudistiloja ja käyttöoikeuksia näille uusille tulokkaille.

Tänä päivänä Suomeen vuoden 1852 jälkeen muuttaneiden poronomistajaperheiden jälkeläiset ovat hyvin edustettuina Saamelaiskäräjien johdossa. Sen sijaan, että vetoaisivat maakirjoihin, he nojautuvat alkuperäiskansan ominaisuudessaan yleisiin etnisiin oikeuksiin, vaatien että ”maa, joka on otettu saamelaisilta, on palautettava heille”. Heillä ei ole yrityksessä paljoa menettävää, mutta hyvällä onnella heidän jako-osansa voi muodostua suunnattomaksi. Kärjistäen tämän poliittisen linjan voisi tiivistää kahteen iskulauseeseen ”Saamenmaa saamelaisille!” ja ”Kaikki valta Saamelaiskäräjille!”.

Yllä kuvattu konkreettinen asutus- ja maanoikeushistoria tuntien voidaan kuitenkin rauhallisesti sanoa, että nämä saamelaisaktivistit vaativat palautettavaksi jotain, jota sen enempää Suomen valtio, suomalaiset uudisasukkaat kuin ylipäätänsä kukaan ei koskaan ole heiltä vienyt. Tällä ei ole sanottu että maakirjat tyhjentävällä tavalla kattaisivat kaiken mitä on ollut ja mitä on jäljellä vanhoista omistus- ja käyttöoikeuksista Lapissa, tai että Kruunun suorittamaa maanvaltausta koskevassa asiassa olisi kirjoitettu tarinan viimeinen luku.

Surullista on, että vähemmistöpoliittisesti aktiiviset saamelaiset jotka vaativat ILO-sopimuksen ratifiointia ovat kieltäytyneet hyväksymästä saamelaista identiteettiä ja saamelaisoikeuksia 1000―1500 henkilöltä, jotka maakirjojen ja veroluetteloiden mukaan ovat omistaneet maata saamelaisalueella parhaassa tapauksessa vuosisatoja, siellä harjoittaneet lappalaiselinkeinoja ja maksaneet omaisuudestaan lapinveroa. Nämä Saamelaiskäräjien näkökulmasta ja suhteessa niin sanottuun saamelaisrekisterin ”ei-saamelaiset lappalaiset” kokevat itse omaavansa saamelaisen/lappalaisen identiteetin, ja piilossa ollut tutkimusmateriaali Saamelaiskäräjiä edeltävältä ajalta osoittaa, että useimmilla heistä on esi-isiä jotka olivat saamelaisia, tai, niin kuin ennen sanottiin, lappalaisia.

Saamelaiskäräjien ovenvartijat ovat kuitenkin sulkeneet heidät ”saamelaisrekisterin” ulkopuolelle sillä perusteella, että nämä henkilöt eivät ole kyenneet osoittamaan riittäviä todisteita siitä että he täyttäisivät saamelaisuudelle asetetut vaatimukset, erityisesti kielivaatimukset. Olen kirjoittanut sanan ”saamelaisrekisteri” lainausmerkkeihin siksi, että luettelo on alun perin luotu vaaliluetteloksi Saamelaiskäräjien vaalia varten, mutta tästä käyttötarkoituksesta Saamelaiskäräjät ja saamelaisaktivistit ovat laajentaneet sen merkityksen niin, että vain sen joka on otettu rekisteriin katsotan olevan saamelainen.

 Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ottamisen ratkaisevana perusteena on pidetty ja pidetään että kyseinen henkilö tai hänen esi-isänsä/esiäitinsä läheisessä polvessa on puhunut saamea ensimmäisenä kielenään. Kielen ottaminen ratkaisevaksi perusteeksi sille, että joku kuuluu tai ei kuulu johonkin alkuperäiskansaan, on kuitenkin kestämätöntä. Ei ole mitenkään harvinaista että alkuperäiskansan jäsenet menettävät kielensä siirtomaavaltaolosuhteissa, tai olosuhteissa, jotka joltakin osaltaan muistuttavat siirtomaahallintoa, kuten tilanne on ollut Suomen Lapissa. Sitä paitsi varsinkin kauppaa käyville kansoille on tyypillistä vaihtaa kieltä olemassaolonsa eri vaiheissa, ei vain yhden vaan useamman kerran.

Erityisesti meidän tulee huomata, että ILO-sopimus kylläkin ottaa esille alkuperäis- ja heimokansojen kielelliset oikeudet, mutta missään kohdin sopimusta ei sanota että jonkin henkilön tai tämän esivanhempien kielelliset valmiudet muodostaisivat perustan sille kuka on tai ei ole tämän kansan jäsen. Suomen eduskunta on tästä poiketen tehnyt kielestä ratkaisevan jakoperusteen saamelaisuudelle jo vuonna 1973, ja periaate on siirtynyt edelleen Saamelaiskäräjälakiin 17.7.1995/974.

Saamelaiskäräjät on iloisesti ylläpitänyt tätä väärää periaatetta. Jos Suomi ratifioi ILO-sopimuksen, ehdoton minimivaatimus on että tästä periaatteesta luovutaan ILO-sopimuksen itsensä määrittämien kriteerien hyväksi. Näen kaksi vaihtoehtoa: joko meillä on Lapissa yksi ainoa alkuperäiskansa, kutsuttakoon sitä sitten lappalaisiksi tai saamelaisiksi, ja silloin siihen kuuluvat tunturilappalaiset, porolappalaiset, kalastajalappalaiset, uudistilallislappalaiset, kolttalappalaiset ja kaikki jotka kielestään riippumatta ovat näiden jälkeläisiä. Ja silloin kaikkien näiden saamelaisten/lappalaisten tulee olla edustettuina Saamelaiskäräjillä. Tai sitten meillä on useita heimokansoja, joilla on tai jotka voivat muodostaa ajanmukaiset heimoelimet perinteisten elintensä pohjalta: porosaamelaisia, metsälappalaisia, kalastajalappalaisia, uudisasukaslappalaisia, kolttalappalaisia, minkä identiteetin he sitten haluavat pitää tai ottaa, ja miten he sitten haluavat järjestäytyä ja järjestää heimotoimintansa. Sitten nämä heimot voivat näiden elintensä kautta muodostaa yhteisen elimen joka edustaa koko Lapin alkuperäisväestöä. Silloin myös Saamelaiskäräjien legitimiteetti rajoja ylittävän saamelaisyhteistyön toimijana vahvistuisi. Mahdollisesti tämä moniheimoinen malli olisi ensisijainen, koska se antaisi eri ryhmille paremman mahdollisuuden muotoilla, tuoda esille ja valvoa sen omia etuja. Ehkä kannattaisi myös tutkailla kaksikamarista mallia, johon esimerkiksi USA:n kongressi perustuu, niin että Saamelaiskäräjillä olisi yksi kamari (käännösvaiheen huomautus: olkoon vaikka ”alakota”) jossa ryhmittäin valitut edustajat varmistavat että kaikki saamelais/lappalaisryhmät saavat äänensä kuuluviin ilman että hegemonistinen enemmistö vaientaa sen, ja yleinen kamari (yläkota?), joka vastaa nykyisiä Saamelaiskäräjiä ja johon edustajat valitaan yleispoliittisemmilla peruseilla, sillä erotuksella että sen pohjaa laajennetaan niin ettei yhtäkään saamelais/lappalaisryhmää suljeta sen ulkopuolelle.

On kestämätöntä että porolappalaisten dominoima Saamelaiskäräjät joka sulkee ulkopuolelleen yli tuhat lappalaista edelleenkin saa jatkaa alkuperäisväestön edustamista muodostaen sen johtoelimen kulttuuriautonomian toteuttamisessa, ja edustaen saamelaisia kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä. Suomen valtio vastaa Saamelaiskäräjien kustannuksista verovaroin. Tämä tuki menee tänä päivänä itsensä valinneelle osalle Lapin alkuperäväestöstä, ja käytetään osittain alkuperäiskansan sisäisen erottelun ylläpitämiseen. Ei ole täysin vailla perusteita sanoa että kyseessä on tuesta maan köyhän osan rikkaille.

Saamelaiskäräjät päättää myös saamelaisten yhteiseen käyttöön tarkoitettujen varojen jakamisesta. Tätä jakoa koskevaan Saamelaiskäräjien päätökseen ei saa hakea muutosta valitusteitse. Saamelaiskäräjät ohjaa myös saamelaisiin liittyviin tutkimuksiin myönnetyt tutkimusvarat.

Se, että Saamelaiskäräjät soveltaa ahdasta, kieleen perustuvaa määritelmää siitä ketä on pidettävä saamelaisena ei ole laitonta. Tämä periaate on nimenomaisesti kirjoitettu Saamelaiskäräjälakiin, ja se syntyi jo aikaisemmin, Saamelaisvaltuuskunnan aikana. Sen sijaan itse laki on ihmisoikeusperiaatteiden vastainen, ja käsitykseni mukaan sitä on muutettava ennen kuin edes voidaan ajatella ILO-sopimuksen ratifiointia. 

Samelaiskäräjälain 3 § kuuluu:

Saamelainen

Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen:

1) että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään; tai

2) että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka

3) että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.

Tämän esitykseni käännösvaiheessa huomasin, että Saamelaiskäräjälain suomen- ja ruotsinkielinen teksti poikkeavat 3 §:ssä toisistaan: Ruotsinkielisen tekstiversion 1) kohdan lopusta puuttuu suomenkielisen version samassa kohdassa oleva ilmaisu ”tai”. Seuraava kritiikkini ja ehdotukseni perustuu vain ruotsinkielisen tekstin lukemiseen:

Käsitykseni mukaan 3 § on muutettava sisällöltään ja kielelliseltä muotoilultaan niin että yksiselitteisesti riittää kunhan henkilö täyttää yhden alakohdista.

Saamenkieliseen epäviralliseen lakikäännökseen kriittinen sana ”tai” sisältyy. Kummallista kyllä, niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuu, Saamelaiskäräjien laintulkinta tältä osin näyttäisi ennemminkin perustuvan ruotsinkieliseen lakitekstiin, jossa kieliperusteesta tulee yhden puuttuvan sanan johdosta ehdoton. Ruotsinkielinen lakiteksti tulisi luonnollisestikin korjata vastaamaan suomenkielistä.

Kielikriteeri olisi muotoiltava uudestaan niin että se lähtökohtaisesti sulkee pois henkilöt jotka ovat oppineet saamen kielen ensimmäisenä kielenä vaikkapa siksi, että lapsen vanhempi on halunnut opettaa saamena lapsen ensimmäisenä kielenä, ilman sen kummempaa saamelaista taustaa. Tässä viittaan kuitenkin ehdottamaani 5. lisämomenttiin

Näiden muutosten lisäksi pykälää tulisi täydentää kahdella kohdalla, jotka voitaisiin muotoilla suunnilleen näin:

4) hän on sellaisen henkilön jälkeläinen joka on asunut Lapissa sijaitsevalla maakirjoihin rekisteröidyllä tilalla tai kruunutorpassa, ja joka voi todistetusti tai uskottavalla tavalla osoittaa olevansa saamelainen. (Tässä ei siis edellytetä tilan omakohtaista omistamista tai omistajaperheeseen kuulumista.)

5) hän, vaikkakaan ei käytä mitään kohdissa 1–4 mainittua edellytystä, voi esittää virallisen todistuksen saamen kielen hallitsemisesta sellaisella tasolla joka määritellään Saamen kielilaissa ja jota vähintään (N kappaletta) saamelaisrekisteriin merkittyä henkilöä suosittelee, ja hänet voidaan Saamelaiskäräjien käsityksen mukaan ottaa alkuperäiskansan täysiarvoiseksi jäseneksi. Tällaista päätöstä tehtäessä sen tulee saada vähintään (esimerkiksi) 5/6 annetuista äänistä.

Kohtaan 5 haluan huomauttaa että en tahdo mahdollistaa ”junttausta”, jolla Saamelaiskäräjien yksinkertainen enemmistö voisi täydentää alkuperäisväestöä jäsenillä jotka edelleenkin vahvistaisivat tätä enemmistöä. Näkemykseni mukaan olisi kuitenkin hyvä jos laki sisältäisi joustavan määräyksen jolla saamelaiset voisivat lisätä omaa määräänsä niin sanotusti ulkoa jos he katsovat hyväksi näin tehdä.

Mikäli alkuperäiskansan kulttuuriautonomia rakennetaan useamman heimon mallin mukaisesti, kyseisillä heimoilla tulisi olla päätösvalta heimoon ottamisessa perustelluissa tapauksissa. (Huomautus käännösvaiheessa: Heimon painoarvon kasvattaminen suhteessa muihin heimoihin ottamalla lisäjäseniä ilman päteviä perusteita olisi kuitenkin estettävä. Tässä suhteessa olisi paras että ylimpänä valitusasteena toimisi Korkein Hallino-oikeus.)

Alkuperäiskansaan kuulumisen perusteita on edelleen tarkasteltava kriittisesti ja luovalla otteella, ja sitten muotoiltava uusiksi niin, ettei ketään, joka kokee olevansa saamelainen ja jolla on todellinen yhteys alkuperäiskansaan, ei suljeta sen ulkopuolelle vain koska hän tai hänen vanhempansa ovat olleet tilattomia, eivät ole harjoittaneet porotaloutta tai koska heitä syystä tai toisesta ei ole merkitty sellaiseen rekisteriin jonka on katsottava olevan riittävä osoitus siihen kuuluvien saamelaisuudesta.

Miten ”citysaamelaisten” oikeudet, erityisesti suhteessa mahdolliseen yhteisölliseen maanomistukseen, voitaisiin säädellä, on kysymys jonka käsittelemiseen kykyni eivät riitä. Minusta vaikuttaa kuitenkin hiukan epätasapainoiselta, jos nämä noin 6 500 henkilöä saisivat kaiken sen hyvän minkä ILO-sopimuksen ratifiointi voisi tuoda muassaan ― mitä se nyt sitten mahtaakin olla ― kun taas 1000–1500 lappalaista, joiden esivanhemmat ovat asuttaneet saamelaisten kotiseutualuetta käytännöllisesti katsoen ikuiset ajat, jäisivät ilman, vain siksi että he eivät täytä ahdasta kieliperusteista saamelaisuuden määritelmää jota Saamelaiskäräjät soveltaa.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että puutteellisen saamen kielen taidon ei tule sulkea ketään alkuperäiskansan jäsenyyden ulkopuolelle, se ei millään tavoin tarkoita, että väheksyisin kielen merkitystä. Saamen kielen kehittäminen kaikissa sen variaatioissa on ehkä Saamelaiskäräjien ja Suomen valtion saamelaispolitiikan keskeisin ja ajankohtaisin tehtävä – ILO-sopimuksesta ja sen mahdollisesta ratifioinnista käytävän keskustelun jälkeen, jos tämä ratifiointi voi tapahtua terveellä pohjalla.

Käytän käsitettä etnonationalistinen luonnehtiakseni näkyvintä saamelaispoliittista linjaa. Sitä motivoi etnoromanttinen historianäkemys, joka vapautettuna tieteen tuloksista ja säilyneistä asiakirjoista rakentaa kuvan Saamenmaasta joka alistettiin siirtomaaherruudelle, ja saamelaisista alistettuna kansana, jonka on nyt määrä ottaa maansa takaisin. Rumempi nimitys tälle linjalle voisi olla etnosovinismi, oman kansan ylemmyyttä korostava aate, mutta annanpa olla. On kuitenkin tehtävä varaus käytettäessä käsitettä etnonationalismi Saamelaiskäräjien yhteydessä. Tämä saamelaisten lakisääteinen kulttuuriautonomisen mielipiteenmuodostuksen ja hallinnon elinhän käyttää etnistä retoriikkaa, jo nimi Saamelaiskäräjät viittaa etnisyyteen. Mutta kun Saamelaiskäräjät on sulkenut 1000–1500 henkilöä alkuperäiskansan jäsenyyden ulkopuolelle, se ei suinkaan ole huomioinut näiden etnistä taustaansa. Saamelaiskäräjien valintaperusteet ja -käytäntö on johtanut siihen että sisarukset ovat joutuneet jakolinjan eri puolille, kun toinen on otettu saamelaisrekisteriin ja toinen ei.

Kärjistetysti loppuun asti vietynä etnonationalistinen saamelaislinja tarkoittaisi ei vain kaikkien ”ei-saamelaisten” lappalaisten maan haltuunottoa, vaan luonnollisestikin palauttaminen koskisi myös kaikkea minkä omistavat etelästä muuttaneet uudistilalliset, ja kaikki jotka ovat myöhemmin muuttaneet Lappiin. Vakiintuneet maanomistussuhteet, jotka ovat vuosisatoja muodostaneet laillisen tilan, maalaillaan propagandistisesti suureksi vääryydeksi. Äärimmäinen unelma on palauttaa ILO-sopimuksen turvin alkuperäiset, mutta ryöstetyiksi väitetyt maaoikeudet. Maaomaisuuteen kohdistuvien oikeuksien ja kaiken siihen kuuluvan on sitten ajateltu ”palautuvan” valituille ”rekisterisaamelaisille”, ehkäpä Saamelaiskäräjien tai jonkinlaisten lapinkylien modernisoitujen versioiden hallitsemina.

Mahdollisesti on olemassa vielä paremmin kätketty piiloagenda: että valittu osa valittua kansaa saisi osakseen muita suuremmat edut ja oikeudet vetoamalla siihen että juuri he, ja vain he, edelleen harjoittavat perinteistä saamelaiselinkeinoa, poronhoitoa. ”Perinteisestä poronhoidosta” on muodostunut ideologinen argumentti. Suomen noin 10 000 saamelaisesta vain 3 500 asuu saamelaisten kotiseutualueella, kun noin 6 500 ovat niin sanottuja citysaamelaisia, jotka asuvat alueen ulkopuolella harjoittaen ajanmukaisia, varsin vähäisessä määrin perinteisiä ammatteja ja kaikkea muuta kuin poronhoitoa. Kotiseutualueella asuvista noin 3 500 saamelaisesta vain muutama prosentti elättää itsensä poronhoidolla, ja sopia kysyy missä määrin tänään sovelletut poronhoidon muodot ovat perinteisiä. Onko loppujen lopuksi niin, että tästä suppeasta piiristä, joka edelleen aktiivisesti harjoittaa poronhoitoa ja jolla edelleenkin on saame omana kielenään löytyvät ne henkilöt, jotka odottavat saavansa suuriman jako-osuuden kun ILO-sopimus aikaansaa uuden isojaon? (Huomautus käännösvaiheessa: ”Piiloagenda” ei tarkoita että suunnitelma olisi jossain olemassa kirjattuna, puhuttuna tai edes loppuun asti ajateltuna. Kyse ei ole salaliittoteoriasta, vaan asialogiikasta joka saattaa toteutua asioiden omassa kulussa kenenkään sitä loppuun asti ajattelematta tai tarkoittamatta.)

Laskelmissa on kuitenkin vähintään yksi heikko kohta. Olettakaamme että valtion nykyinen maanomistus suureen osaan Lapin maa-alaa on syntynyt vääryydellä, että valtio yksinkertaisesti eri vaiheissa on rohmunnut itselleen kaikki ne maat joita ei ollut erotettu verotiloiksi, vaikka maa ei todellisuudessa ollutkaan isännätön, vaan ”lappalaisrahvaan” -tai ”-kansan” (ruots. lappallmoge) käytössä kalavesinä ja riistamaina. Jos asian haluaa nähdä näin, on ehkä muistettava oikaista tämä epäkohta koko valtakunnan alueella, kaikkialla missä Kruunu yksipuolisesti määritteli maata kruununmaaksi. Sittenpä ei tarvitse kuin mennä ajassa taaksepäin, ja palauttaa kylille ja kirkolle kaikki ne maat ja kosket jotka Kustaa Vaasa 1542 omavaltaisesti julisti kuuluvan ”Jumalalle, meille ja Ruotsin Kruunulle, eikä kenellekään muulle”.

Kruunun maapolitiikka jatkui vuoden 1683 metsäsäännössä, jossa määrättiin että metsäalueet, jotka eivät todistettavasti kuuluneet kenellekään yksityishenkilölle tai yhteisomistukseen, olivat Kruunun omaisuutta. Tämän tapainen yksipuolinen julistus, olkoonkin valtion puolesta annettu, ei muodosta maaomaisuuden laillista saantoa ― ei edes vaikka Suomen valtio siihen nojautuisi. Aivan toinen asia onkin sitten kuinka viisasta on, ei vähiten oikeusvarmuuden näkökulmasta, lähteä repimään auki menneisyyttä, sen sijaan että ratkaistaisiin tämän päivän ongelmat tässä ja nyt.

Uskaltakaamme kuitenkin ajatella että Kruunun vuosisatoja sitten harjoittama maapolitiikka kuitenkin kaikitenkin meidän aikanamme tuomittaisiin ryöstöksi, ja että valtion maanomistus siten mitätöityisi. Kenelle omistusoikeus saamelaisalueiden maihin tällöin palautuisi? Ehkäpä saamelaisten kollektiiviseen omistukseen, niin että maata hallinnoisi saamelainen elin valtakuntien rajojenkin yli? Ehkä maata hallinnoisi kunkin maan Saamelaiskäräjät tai niiden vastine?

Niin yksinkertainen asia ei ole, sillä nykyisen valtio-omistajan tilalle astuisivat entiset omistajat, muinaiset lapinkylät. Tai tarkkaan ottaen ei lapinkylät, koskapa ne eivät omistaneet maita kollektiivisesti, vaikka lapinvero määrättiinkin kylittäin. Oikeudelliselle näyttämölle astuu, kumpujen yöstä, veroluetteloista ja maakirjoista ― niin kauan kuin niitä on pidetty ja siinä määrin kuin ne ovat säilyneet ― ne yksityiset saamelaiset jotka maksoivat lapinveroa tästä omaisuudestaan. Ehkä mennään vielä kauemmas ajassa taaksepäin, aikoihin jolloin maat voitiin jakaa uudelleen kylän yhteisellä päätöksellä, esimerkiksi kun jonkun perheen elatustaakka oli muuttunut. Sittenpä tarvitsee vain hankkiutua takaisin nykyaikaan ja jäljittää lailliset perilliset. Ja taas meidän on turvauduttava asiakirjoihin, etupäässä maakirjoihin. Silloin saattaa käydä niin, että monet jotka odottavat saavansa maata ILO-sopimuksen avulla jäävät ilman. Johdonmukaisuuden nimissä on nimittäin kysyttävä, mikä oikeus Suomen valtiolla mahtoi olla siihen että se antoi perustaa uudistiloja Kruunun/valtion maille varhaisella 1900-luvulla. Jos valtio oli ryöstänyt maat itselleen, sillä kai ei voinut olla laillista ja moraalista oikeutta luovuttaa siitä osia esimerkiksi Norjasta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa maahan siirtyneille porolappalaisille? Ja niin edelleen. Näen edessäni lainopillisen suon, enkä uskalla luottaa siihen että esimerkiksi Saamelaiskäräjät kykenisi setvimään asian ja jakamaan omistus- ja käyttöoikeudet oikeanmukaisella tavalla. Se ei voi onnistua Saamelaiskäräjiltä, joka on kieltänyt lappalaisilta kuulumisen alkuperäiskansaan.

Etelä-Suomen poliitikoille näyttäisi riittävän että he saavat nauttia sen edistyksellisen ja vähemmistöystävällisen linjan loisteesta jota kuvittelevat edustavansa kun he tukevat Saamelaiskäräjien linjaa. He piiloutuvat kulttuuriautonomian periaatteen taakse. Sehän edellyttää että saamelaiset saavat hoitaa omat sisäiset asiansa ilman ulkopuolisten puuttumista.

Suuressa mittakaavassa asioita tarkasteltaessa voimme nähdä että saamelaiset ovat vuosisatojen saatossa saaneet osallistua omien olojensa kehittämiseen täysiarvoisina ja syrjimättöminä kansalaisina, ainakin aivan eri mittasuhteessa kuin jos olisi uskominen niitä jotka ovat halunneet nähdä saamelaiset pelkästään siirtomaaherruuden uhreina. Myös keskusvallan saamelaispolitiikka on, tietyistä siirtomaahallintoa ja jopa riistoa muistuttavista piirteistään huolimatta, pääosin pitänyt johtotähtenään saamelaisten hyvinvointia, luonnollisestikin kulloisenakin aikana vallinneiden käsitysten mukaisesti. Tavoitteena oli että saamelaisten tuli voida elää siedettävää elämää ja että heidän olojaan oli kohennettava. Konkreettista historiaa valoisine ja pimeine puolineen ei tässäkään tule korvata myyteillä ja nykyaikaisilla legendoilla, kertoivatpa nämä sitten kadotetusta kulta-ajasta tai siirtomaaherruuden ikeestä. En ole kylvämässä lisää hajaannusta, mutta jos aivan välttämättä olisi puhuttava tunkeutuvasta uudisasutuksesta, ei ole syytä unohtaa minkälainen yhteiskunnallinen kriisi kehkeytyi siitä kansainvaelluksesta joka lähti liikkeelle itäisestä Ruijasta (Finnmarkenista) missä suurporonhoito syntyi, ja joka vyöryi länteen, Kautokeinon kautta Karesuvannon tienoille ja siitä takaisin itään Enontekiön kautta Kittilään ja Sodankylään, ja Utsjoen kautta Inarin seudulle. Tämä kansainvaellus ei ollut suuren suuri jos katsomme ihmisten absoluuttista lukumäärää, mutta kylläkin vahva jos suhteutamme tulokkaiden määrän silloisen kiinteän väestön määrään. Tulokkaat olivat nomadeja, vuotuiskiertoaan seuraavia paimentolaisia, jotka nyt asettuivat aloilleen pysyvästi. Puhuessamme heidän mukanaan kuljettamien porolaumojen pääluvuista ja suhteutamme ne siihenastisten asukkaiden porolukuihin, sana lauma tai elo käy riittämättömäksi. Nämä poronomistajat asettuivat uusille kotiseuduilleen Suomen valtion myötämielisellä tuella ja heille osoitettiin uudistilat. Tämä asutuspolitiikka oli luonteeltaan kolonialistinen, ja nimenomaan se kummittelee edelleen saamelaispolitiikassa synnyttäen erottavia juopia ja hajaannusta. Tämä kansainvaellus ja Suomen valtion politiikka selittää useimmille ulkopuolisille käsittämättömän tilanteen, että Suomen Lapissa näkyy olevan toisaalta saamelaisia ja toisaalta lappalaisia. Me ulkopuolisethan olemme uskoneet, että on olemassa yksi kansa, lappalaiset, jotka mieluiten kutsuvat itseään saamelaisiksi, ja jotka mieluiten näkisivät että mekin kutsuisimme heitä tällä nimellä.

Juuri tuon myöhäisen 1800-luvun ja varhaisen 1900-luvun väestösiirtymän loppupäästä, myöhäisten saamelaisten maahanmuuttajien jälkeläisten ja heidän kannattajiensa keskuudesta, löytyvät henkilöt joita voidaan kutsua johtaviksi saamelaisaktivisteiksi. Sieltä löydämme ne, jotka puhuvat äänekkäästi kolonialismista ja vanhoista vääryyksistä, samalla kun sulkevat lappalaiset ja heidän jälkeläisensä alkuperäiskansan ulkopuolelle.

Kun ”ei-saamelaiset lappalaiset” ovat aktivoituneet muodostamaan erilaisia järjestöjä, saamelaisaktivistinen enemmistö, jota myöhäisten maahanmuuttajien jälkeläiset johtavat, ovat luonnehtineet tätä vastaiskuksi oikeutettua saamelaisten aktivoitumista vastaan. ”Rekisterisaamelaiset” ja heidän tukijansa tutkijoiden keskuudessa ovat antaneet ymmärtää että nämä jotka haluavat kutsua itseään lappalaisiksi eikä saamelaisiksi, eivät lainkaan ole lappalaisia tai saamelaisia jotka haluavat että heidät tunnustetaan sellaisiksi, vaan suomalaisten uudisasukkaiden jälkeläisiä jotka haluavat käydä lappalaisista vain vastustaakseen saamelaisten asiaa, ja tavoitellakseen omaa osuutta jonka he laskelmoivat saamelaisuuden tuovan muassaan, ei vähiten ILO-sopimuksen ratifioinnin jälkeen. Eräs esimerkki tällaisesta tulkinnasta on Erkki Pääkkösen väitöskirja vuodelta 2008, ”Saamelainen etnisyys ja pohjoinen paikallisuus – Saamelaisten etninen mobilisaatio ja paikallisperustainen vastaliike”.

On kuitenkin tärkeää täyttää lakki jäillä (huomautus käännöstyön yhteydessä: olipa sen malli mikä tahansa) ja perehtyä konkreettiseen asutus- ja sulautumishistoriaan luodakseen itselleen kuvan siitä kuka voi olla alkuperäiskansaa ja kuka ei ehkä ole sitä. Se, että joku on maksanut lapinveroa, ei yksin todista että kuuluisi alkuperäiskansaan, koska myös uudistilalliset saattoivat saada lapinoikeuksia. Maakirjat ja käräjäpöytäkirjat voivat antaa tietoa niistä olosuhteista jotka vallitsivat jotain tilaa rekisteröitäessä. On olemassa tieoja suomalaisesta uudisasutuksesta joka voi olla avuksi eroteltaessa tulokkaat alkuperäisväestöstä, jos se on mitä halutaan. Kirkonkirjat ja sukunimet puhuvat omaa kieltään. Voidaan tarkastella kokonaisuutta, myös kieliperusteen ohi, kuten Korkein Hallinto-oikeus on tehnyt perustellessaan päätöstään KHO:2011:81

Riippumatta siitä, olisiko esitetty selvitys riittävä osoittamaan A:n olevan saamelainen suoraan saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:n 1 kohdan perusteella, on häntä asiaa kokonaisuutena arvioitaessa pidettävä lain 3 §:n sisältämän määritelmän mukaisena saamelaisena."

KHO oli jo aikaisemmin käsitellyt saamelaisuuden perusteita myös päätöksessään KHO:2003:61.

Saamelaisaktivistit siis vetoavat maanomistusoikeuteen joka olisi vanhempi kuin kaikki veroluettelot ja maakirjat, ja joka heidän käsityksensä mukaan syrjäyttää kaikki tällaiset omistusoikeudet, jotka heidän käsityksensä mukaan ovat oikeudettomasti anastettuja. Itse olen käsittänyt tilanteen niin, että Suomessa alun perinkin asuneiden lappalaisten jälkeläiset ovat valmiit joustavasti ja kitsastelematta myöntämään myöhäisellä 1800-luvulla ja varhaisella 1900-luvulla maahan muuttaneille porosaamelaisten jälkeläisille tasa-arvoisen aseman alkuperäiskansan jäseninä, mutta luonnollisestikaan he eivät voi suostua siihen että nämä myöhäiset tulokkaat asettuvat heidän niskansa päälle lappalaisten omalla maalla, määritellen lappalaiset vähättelevästi suomalaisiksi uudisasukkaiksi ja ”wannabe-saamelaisiksi”. Kovin kohtuulliselta ei tunnu sekään ajatus, että ”lappalaiset” aivan hyvin voivat jatkaa alkuperäiskansana olemista rajalinjoilla ja pyykeillä rajattujen tilustensa sisäpuolella, kun ”saamelaiset” ottavat haltuunsa kaiken näitä ympäröivän maan. Se, jos mikä, muistuttaisi moninkertaista kolonialistista kohtaloa.

Saamelaiskäräjien aktivistit vetoavat siihen että kuuluminen alkuperäiskansaan määrittyy olosuhteista jotka menevät paljon kauemmaksi ajassa taaksepäin, aikaan ennen painettuja lähteitä. Voisi sanoa, että se menee jopa tuolle puolen ikimuistoisen nautinnan, joka yleensä on tarkoittanut että joku on saanut hyödyntää maastossa ja kartalla määriteltävissä olevaa nautintaa häiritsemättä ja kiistoitta ainakin niin kauas kuin miesmuisti ja muistitieto yltävät. Saamelaisaktivistit eivät vetoa tällaisiin määrättyihin oikeuksiin jotka olisivat maantieteellisesti tai voisiko sanoa maanmittausteknisesti rajattavissa, vaan johonkin isompaan, periaatteelliseen Saamenmaahan kohdistuvaan oikeuteensa, ja vieläpä jakamattomaan Saamenmaahan ilman erottavia valtakunnanrajoja. Jos tämä perustelu hyväksytään, ja miksipä sitä ei voisi hyväksyä, Suomeen suhteellisen myöhään muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisillä eivät omaa saamelaista alkuperäiskansan asemaa vain Norjassa, josta he tulivat, vaan myös Suomessa. Mutta sekään ei sulje pois alkuperäiskansan asemaa muilta saamelaisilta/lappalaisilta, kuten saamelaisaktivistit haluavat asian nähdä. Ei esimerkiksi niiltä saamelaisilta/lappalaisilta, jotka asuivat Suomen Lapissa silloin kun myöhäiset tulokkaat saapuivat.

Jos asema saamelaisena on jotakin joka periytyy ammoisilta ylimuistoisilta ajoilta, esihistorialliselta ajalta asiaa alueellisesti tarkasteltaessa, siis ajalta jolta ei ole kirjallisia lähteitä, on vaikea ymmärtää miksi osoitettu saamen kielen taito aivan viime sukupolvien aikana muodostaisi niin ratkaisevan tekijän. On muitakin ongelmia. Esihistorialliset perusteet johdatellaan siis ajalta jolloin Saamenmaata ei vielä ollut jaettu nykyisten valtakuntien kesken, ja ajalta jolloin rajat olivat vielä auki saamelaisten muuttaa poroineen. Jos saamelaiset, jonka konkreettisemmat juuret ovat Norjassa voivat saavuttaa alkuperäiskansan jäsenen aseman Suomessa, eikö silloin Suomen lappalaisten, joiden jäsenyys samassa alkuperäiskansasta kai on johdateltava samoista perusteista, siis esihistoriallisesta, jakamattomasta Saamenmaasta, tulisi saada vastaavat oikeudet myös muissa maissa, siis Ruotsissa ja Norjassa ja ehkäpä myös Venäjällä? Jos tällainen Suomen saamelainen/lappalainen nyt muuttaisi Ruotsiin tai Norjaan, kuinka olisi silloin maahanmuuttajan saamelaisuuden ja saamelaisoikeuksien laita? Entä jos kokonainen, sanotaan vasta järjestäytynyt lapinkylä siirtyisi Suomesta Norjaan? Ajatus ei ole aivan tuulesta temmattu. Voimme muistaa miten Pykejan kalastajakylä Ruijassa vuonna 1989 ilmoitti olevansa myytävänä Etelä-Norjaan muutettavaksi. Kun en tunne Ruotsin ja Norjan saamelaislakeja en osaa vastata omaan kysymykseeni.

 ILO-sopimus perustuu kuitenkin kansallisiin ratkaisuihin. Ei ehkä silti olisi täysin mahdotonta avata keskustelu siitä että valtakunnanrajat avattaisiin uudestaan poroelinkeinolle. (Huomautus käännösvaiheessa: tämäntapaisia käytäntöjä on jo olemassa).

Valitettavasti ajatus Lapin maanomistusolojen entistämisestä ei perustu vain romantisoivaan kuvaan saamelaisista riistettynä kansana jolla on takanaan menetetty kulta-aika joka nyt voitaisiin luoda uudestaan, vaan myös sille että suljetaan silmät siltä että ajat oat muuttuneet ja Lappi sen mukana. Saamelaisaktivistit painottavat mielellään kuinka tärkeä ”perinteinen poronhoito” on ikivanhalle saamelaiskulttuurille. Ulkopuoliset eivät tiedä että poronhoidon suhteellinen osuus saamelaisten kaikista elinkeinoista on ollut aika pieni, porotalous on käynyt tärkeäksi vasta viime vuosisatojen aikana. Ulkopuoliset eivät tiedä, että vain pieni osuus saamelaisista saa tänä päivänä toimeentulonsa poronhoidosta. Etelän mies ja nainen näkee ehkä edessään kuvia haukkuvista porokoirista, hiihtävistä pororaitioista tulillaan, vaatimia lypsävistä emännistä – kuvia häviävästä kulttuurista jota muun muassa Yrjö Kokko kuvasi romaaneissaan. Lantalaiset eivät halua nähdä lappalaismielikuvissaan lumikelkkoja, helikoptereita ja maastoajoneuvoja joilla porot kootaan, he eivät halua tietää ylisyötetyistä laitumista tai sitä että niin ekologinen poronliha tuotetaan tuontirehulla. En sano, että porotalouden tulisi palata vahoihin menetelmiin, vaan ainoastaan ettei ole oikein käyttää käsitettä ”perinteinen poronhoito”, kun tarkoituksena on vedota asioista huonosti perillä oleviin poliitikkoihin ja heidän äänestäjiinsä, jotta saataisiin poliittista valtaa ja taloudellisia etuja muiden kustannuksella. Jos Marx ei olisi kuollut jo 1883, hän olisi oletettavasti sanonut että joukko saamelaisia, jotka elävät kapitalistisella porotaloudella (jos sana häiritsee se voidaan vaihtaa sanaan ”markkinoille suuntautuneella”), ovat liikkeellä saadakseen taloudellista etua ja poliittista valtaa, tässä ja nyt, vedoten menneeseen aikaan kuuluviin esikapitalistisiin olosuhteisiin.

Etelän suunnalta nähtynä, eikä vähiten suomenruotsalaisesta tai RKP-läisestä näkökulmasta, saamelainen etnonationalismi voi vaikuttaa edistykselliseltä ja yhtä uljaalta kuin ne kansallispuvut joita saamelaisaktivisteilla on tapana kantaa. Todellisuudessa se on eräiltä osiltaan ummehtunutta, mennyttä aikaa edustavaa politiikkaa.

Nationalistinen valtionrakentelu on väkevä käyttövoima niin kauan kuin se on toteutumaton. Tämä selittää osaltaan miksi tämä politiikka saa kannattajia niidenkin saamelaisten keskuudessa, joilla ei ole odotettavissa kovinkaan suuria etuja siitä. Toinen selitys on ”big man’ien” ja heidän klienttiensä vastavuoroinen riippuvuussuhde, jonka sosiologi Tim Ingold kuvasi niin sattuvasti kirjassaan ”The skolt lapps today”, ja joka on ollut keskeinen osa sosiaalista rakennetta joka on pitänyt myös suurporotalouden pyörimässä.

Näen asian niin että Lapin tulevaisuuden on perustuttava multietniseen eli monikansalliseen malliin jossa myös maahanmuuttajat ovat syrjimättömästi mukana, olipa kyse saamelaisista, suomalaisista tai somaleista. Kunniassa pidettäviä periaatteita ovat suvaitsevaisuus, yhteistoiminta, kompromissihalu ha humanismi, ilman rasismia ja kastijakoa. Silloin unelmien kultamaa ei sijaitse myyttisessä menneisyydessä, vaan yhteisessä tulevaisuudessa. Se saattaa olla vähemmän houkutteleva kuin unelma kultakaudesta, koska se vaatii pitämään jalat maan pinnalla. Hyvä puoli on että kyse on todellisuudesta eikä saduista.

Kiistan eri osapuolet ovat eri aikoina etsineet todisteita saamelaisuudelleen, lainausmerkkien kera tai ilman, käyttäen eri perusteta, menetelmiä ja lähteitä. Siinä missä oma pätevyys in loppunut on vaadittu tutkijoita jatkamaan. Aika, joka on voitettu siirtämällä ILO-sopimuksen ratifiointia, on tuottanut koko joukon tutkimusraportteja, niiden joukossa useita tohtorinväitöskirjoja. Tutkijat ovat ansiokkaasti kaivelleet veroluetteloita ja maakirjoja. Maallikot ovat vaatineet geenitutkimuksen viimeisiä saavutuksia hyödynnettäväksi aitojen ja väärien saamelaisten erottamiseksi. Tutkijat ovat tehneet konseptuaalisia analyyseja ja lähestyneet problematiikkaa hermeneuttisen paradigman kautta. On sovellettu feminististä perspektiiviä. Ehkäpä siitepölytutkimukset ja isotooppianalyysit voisivat osoittaa ketkä edustavat alkuperäiskansan vanhinta kerrosta. Kaikella kunnioituksella sekä tiedettä että vainajia kohtaan: puuttuu vain että kaivetaan uudestaan maasta jo kahteen kertaan haudatut saamelaisten kallot jotta niistä voitaisiin suorittaa uudet antropometriset tutkimukset ja geenianalyysit.

Kun toinen osapuoli vetoaa uuteen tutkimukseen, vastapuoli jäävää tutkijan, sillä perusteella että tämä on saamelainen, tai kuuluu ryhmään joka ei ole saamelainen mutta haluaa käydä sellaisesta, tai koska tutkija on suomalainen kuten etelästä nousseet uudisasukassuvut, tai koska hänet on naitu vastapuolen sukuun, tai koska hänellä on muutoin liian läheinen suhde vastapuoleen. Jos toinen osapuoli vetoaa tutkijaan joka on täysin vailla tällaisia sidonnaisuuksia, asetetaan kysymys miten ihminen jolla ei ole minkäänlaista omakohtaista kosketuskohtaa saamelaisuuteen voisi olla pätevä lausumaan mitään asiassa. Tämä on ”catch 22-tilanne”.

Lähestulkoon kaikki tutkimus joka koskee Lapin maanomistusoloja ja saamelaisuutta on pohjimmiltaan ideologista, tai muuttuu sellaiseksi viimeistään osapuolten vedotessa siihen. Se ei estä, ettei yhä laajemmin asioita tarkasteleva ja syvemmälle menevä tutkimus voisi luoda näihin kysymyksiin uutta valoa. Olemme nyt niin pitkällä että kuva alkaa selvetä.

Myös korkeamman tason julkinen keskustelu toistaa itseään. Rekisterisaamelaiset torjuvat kaiken heihin kohdistuvan arvostelun ”ei-saamelaisten lappalaisten” taholta kateutena ja saamelaisvastaisuutena.

Lukko, joka on loksahtanut takalukkotilaan ja juuttunut siihen, koostuu monesta osasta: näihin kuuluvat ainakin rekisterisaamelaiset, saamelaiset joita ei ole hyväksytty rekisteriin, suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläiset, Metsähallitus ja yleinen valtiomahti johon kuuluvat vähemmistöasiamies, oikeusministeriö, hallitus ja viime kädessä eduskunta, ja jatkossa ehkä joku kansainvälinen elin.

Köydenveto on jatkunut vuosikymmeniä, jopa useissa sukupolvissa, samalla kuin Lapin eri väestönosat elävät elämäänsä. Syntyy tunne siitä että kyseessä olisi kulutustaistelu, jossa odotetaan vastustajan aikaa myöten väsähtävän ja paljastavan suvustansa ratkaisevalle hyökkäykselle. Toki ristiriidat saattavat kehittää energia ja jopa muodostaa keskeisen elämänsisällön, mutta niiden kehittämä energia on laadultaan pahaa, ja ne syövät sitä myönteistä energiaa jota voitaisiin käyttää johonkin parempaan. Tekee mieli provosoida. Mitenkä punkyhtye Hassisen Kone asettikaan sanansa: ”Rappiolla on hyvä olla, ei huolet paina, ei rasitu polla. Antaudu sinäkin suosiolla taikka anna meidän olla.” Nyt en tarkoita tällä yhtäkään osapuolista, vaan kokonaisuutta.

Kysymys kuuluu, antaako Suomen valtio, jolla on liossa omat taloudelliset intressinsä, lappilaisen konfliktin osapuolten jatkaa kiistaansa, vai onko Suomen valtiolla vastuu siitä että kuluttava konflikti saadaan haudattua? Ei suinkaan voi olla niin, että alkuperäiskansan sisäinen eripura takaa valtiolle mahdollisuuden jatkaa maapolitiikkaansa kenenkään häiritsemättä, vanhan ”hajota ja hallitse” -periaatteen mukaisesti? On aika ryhtyä pohtimaan ratkaisun peruslinjauksia. Kestävä ratkaisu ei voi sivuuttaa saamelaisten oikeutettuja etuja, yhtä vähän kuin voidaan sivuuttaa niiden edut joita Saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt saamelaisiksi vastoin hakijoiden esittämiä perusteluita. Ratkaisu ei voi myöskään sivuuttaa suomalaisperäisten uudistilallistenjälkeläisten tai muiden nykyisten asukkaiden etuja. Sen sijaan neuvottelupöytään on tuotava valtion ja eritoten Metsähallituksen maanomistus – valtio omistaa noin 90 prosenttia saamelaisten kotiseutualueesta. Pienen mielenkiintoisen havainnon voimme tehdä metsähallituksen verkkosivulla

http://www.forest.fi/smyforest/forest.nsf/10256a7420866fd0c2256b0300248b0d/068a8245c4434f31c2257013004275ad?OpenDocument

Siellä Suomen valtio perustelee oman oikeutensa maahan sanomalla ” Myös perinnöllinen käyttöoikeus – niin sanottu ylimuistoinen nautinta – lopetettiin vuonna 1734.”

Itse uskallan väittää että vuoden 1734 maakaari ei suinkaan lopettanut ylimuistoista nautintaa. Lain 15 luku, § 1 alkaa: Ylimuistoinen nautinta on se, kun joku on jotakin kiinteätä omaisuutta tahi jotakin oikeutta niin kauan häiritsemättä ja estämättä pitänyt, nauttinut ja viljellyt, ettei kukaan muista eikä tosipuheesta tiedä, miten hänen esi-isänsä tahi saantomiehensä ovat sen ensin saaneet.

Tämä laki oli voimassa kun Suomi vuonna 1809 liitettiin osaksi Venäjän valtakuntaa. Kuten muistamme, lupasi keisari ja suuriruhtinas Aleksanteri I pitää Ruotsin lait voimassa Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Samaisella verkkosivulla valtio vetoaa myös lapinveromaan luonteeseen pelkkänä käyttöoikeutena, joka ei ole omistusoikeutta. Tähän saamme sanoa ”Siitäpä seikasta oppineet kiistelevät”. Valtiohan edustaa tässä täsmälleen samaa näkökantaa kuin Kruunu jo 1700-luvulla.

Tällä en tahdo sanoa, että juuri ylimuistoinen nautinta tai lapinveromaan luonne olisivat ne oikeusperusteet joilta olisi haettava ratkaisuja jotka mahdollistavat elämisen omassa ajassamme. Saamelainen/lappalainen maakysymys on tosin kaikkine siteineen sidottu menneisyyteen. Joka ei tunne historiaa on sen orja, ja se joka vääntää menneisyyttä tekee itsestään narrin. Kuitenkin on katsottava eteenpäin, sillä muuten kompastuu.

Suomen valtion suhtautuminen saamelaisiin maavaatimuksiin on osin selitettävissä valtion välittömillä taloudellisilla eduilla, mutta taustalla on myös kriittinen suhtautuminen etnonationalistisesti perusteltuihin vaatimuksiin joiden mukaan yhden kansanryhmän pitäisi saada oikeuksia yli sen mitä muilla on tai mitä muut voivat saada. Oikeusministeriössä ei siis olla täysin sinisilmäisiä kun on kyse ILO-sopimuksesta. Ajankohtainen kysymys on nyt, irtisanoutuvatko etelän poliitikot ja Suomen valtio vastuusta jota valtio on yrittänyt kantaa kun kyse on Lapin kehittämisestä? Antavatko he periksi, piiloutuen kulttuuriautonomian periaatteen taakse antaakseen vapaat ohjat senkaltaiselle politiikalle jotka nykyiset Saamelaiskäräjät katsoo hyväksi harjoittaa, ja aikoo harjoittaa tulevaisuudessa ILO-sopimuksen voimin? Jos poliitikkomme eivät nyt kanna vastuutaan he tekevät anteeksiantamattoman virheen.

ILO-sopimuksen ratifiointi, selvittämättä ja vahvistamatta eri laeissa miten se toteutettaisiin eri elämänalueilla, olisi vastuutonta, kuten se, että sopimus ratifioitaisiin tekemättä ennakkoarvio sen seurauksista. Kun presidentti Niinistö toi julki tämänsuuntaiset ajatuksensa, Saamelaiskäräjien puheenjohtaja ei ollut käsittävinään mistä oli kyse, ja antoi ymmärtää että saamelaisvastaiset voimat olivat johtaneet presidentin harhaan.

Saamelaiset ovat vedonneet kulttuurisiin oikeuksiinsa suojatakseen pohjimmiltaan taloudellisia etujaan, ja vieneet asioitaan niin Korkeimpaan Hallinto-oikeuteen kuin YK:n ihmisoikeuksien komiteaan ja EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen. Valtio on selviytynyt voittajana, ja voi sen vuoksi vedota siihen että kaikki on kunnossa: saamelaisten oikeudet on taattu perustuslaissa, ja joukko lakeja määrää että Saamelaiskäräjiä on kuunneltava määrätyissä kysymyksissä. Nykyinen sääntely on siis vähintäänkin tyydyttävällä tasolla, ehkä jopa esimerkillinen. Miksi siis kaikki tämä meteli?

Tämä on kuitenkin perustaa myöten ylimielinen kuva asiain tilasta, niin kauan kuin Saamelaiskäräjät ovat vain osin edustavat. On paljon asioita jotka voisivat olla paremmin, niin porosaamelaisilla kuin sillä saamelaisväestön osalla jotka hankkivat elantonsa muista elinkeinoista, tai jotka harjoittavat vain pienimuotoisempaa poronhoitoa. Myös suomalaisperäisen väestön olosuhteita ja oikeuksia voitaisiin kehittää, kunhan kyettäisiin muodostamaan yhteinen näkemys yli niiden rajojen jotka tänään jakaa Lapin väestöryhmät eri leireihin. Itse yhteisymmärrys joka mahdollisesti voitaisiin saavuttaa, olisi sinällään arvokasta, ja niin olisi myös se prosessi joka johtaa kompromisseihin jotka olisivat kaikkien hyväksyttävissä. Porukat voisivat yksinkertaisesti kömpiä ylös nykyisistä juoksuhaudoistaan yli kolmekymmenvuotisen sodan jälkeen.

ILO-sopimus on itsessään hyvä, kunhan hullutusnationalististen tulkintojen ei sallita olevan yksin vallitsevia. Jos sopimusta sovelletaan Lappiin Saamelaiskäräjien nyt ajaman linjan mukaisesti, seuraukset saattavat pahimmassa tapauksessa muodostua hyvin ikäviksi, ei vähiten niille lappalaisten jälkeläisille jotka eivät ole mahtuneet saamelaisrekisteriin. Minun on vaikea ymmärtää, miksi RKP tukee sellaista linjaa, mutta on kai otaksuttava että molemmat osapuolet hyötyvät tilanteesta jossa kenkäpaula- ja polvitupsupolitiikka ovat löytäneet toisensa.

Lappilaisen konfliktin hautaaminen tavalla joka antaa alkuperäiskansan kaikille ryhmille riittävät oikeudet mahdollistaa sen että Suomi voisi ratifioida ILO-sopimuksen, jos tämä yhä katsotaan välttämättömäksi, antamatta aihetta syvenevälle konfliktille, ei myöskään sen väestön kanssa joka ei saata vedota minkään asteen saamelaisuuteen. Avoimia vihollisuuksia ei ole käynnissä, vaikka tällaisia onkin ennusteltu synkimmissä skenaarioissa. Tästä huolimatta konfliktinratkaisutehtävä on laajuudeltaan huomattava, se on ensisijaisesti nähtävä tällaisena, ja ratkaisun suuntaviivoilla tulee olla vastaava luonne. Kun Suomi ja suomalaiset rauhantekijät ovat onnistuneet ratkaisemaan paljon syvempiä konflikteja muualla maailmassa, niiden luulisi onnistuvan tässä myös kotimaassa – ellei muuta, niin kansainvälisellä tuella. Tämä ei kuitenkaan saisi johtaa siihen että osapuolet hyödyntäisivät julkisuutta siirtääkseen asemiaan eteenpäin.

Mikäli selvitys- ja sovitteluprosessin loppupäässä edelleen näyttäisi tarpeelliselta ratifioida ILO-sopimus, olisi erinomaisen tärkeää tutustua siihen miten sen määräyksiä on sovellettu muissa maissa, luonnollisestikin huomioiden että olosuhteet vaihtelevat maittain ja että kaikki ratkaisut eivät ole sellaisenaan siirrettävissä.

ILO-sopimuksen ratifiointi kaikessa kiireessä kaiken vitkastelun jälkeen ei ole ratkaisu, vaan traagisen konfliktin syvenemisen alku. 

Gunnar Pettersson

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva
suomenruotsalainen toimittaja.