Saamen maa saamelaisille?

Onko tämä tunnus yhä ajankohtainen?

 

Muokattu 7.12.2014

Onko saamelaisten vaatimus heiltä riistetyn maan palauttamisesta yhä ajankohtainen? Kuuluuko Saamenmaa saamelaisille, kuuluuko peräti koko Lappi saamelaisille? Vaatiiko ILO:n alkuperäiskansasopimus numero 169 että kaikki maa Lapissa on palautettava alkuperäiskansalle?

Todettakoon ensi alkuun, että Yhdistyneiden Kansakuntien työjärjestön ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus nro 169 on tarkoitettu täydentämään muita ihmisoikeussopimuksia, ei kuomoamaan niitä. Sopimus pyrkii poistamaan alkuperäis- ja heimokansoihin kohdistuneet sulauttamispyrkimykset ja syrinnän, ja useissa yleissopimuksen sopimusmääräyksissä sopimukseen liittyneiden valtioiden edellytetään kohtelevan alkuperäiskansoja yhdenvertaisesti muuhun väestöön nähden sekä kieltävän kansojen jäsenten syrjinnän. Valtioiden edellytetään myös ryhtyvän tarvittaessa erityistoimiin muun muassa näiden kansojen kulttuurien, kielten sekä ympäristön suojelemiseksi.

Ilosopimuksen perustarkoitus on siis:

Alkuperäiskansojen ja niiden jäsenten syrjiinnän lopettaminen ja ehkäiseminen
eli yhdenvertaiseen asemaan nousemisen edistäminen

Alkuperäiskansojen ja niiden jäsenten kulttuurien sulauttamisen lopettaminen
ja näiden kulttuurien edistäminen

Edellytysten takaaminen alkuperäiskansojen ja niiden jäsenten perinteisten elinkeinojen ja muiden  perinteiseen kulttuuriin kuuluvien toimien harjoittamiseen

Päätösvalta siitä, missä määrin, millä tavalla ja mihin tahtiin muutoksia vallitsevaan tilaan toivotaan kuuluu alkperäiskansalle itselleen.

 * * *

Alkuperäiskansaan lukeutuminen ja sen elämään osallistuminen on yksilölle vapaaehtoista. Tiivis alkuperäiskansa tai -heimoyhteisö ei kuitenkaan ole mikään elokuvien nonstop-esitys, johon mennään, josta poistutaan ja johon palataan kun itseä haluttaa. Yleensä ankarin heimon soveltama rangaistus onhemosta sulkeminen, ja seuraamus voi olla elinikäinen.

Hypään tässä sivuteemaan, alkuperäiskansan tai -heimon omaan oikeudenkäyttöön. Jos kansan tai heimon perinteisiin on kuulunut valta  antaa jäseniään velvoittavia määräyksiä, kansallisvaltio jossa alkuperäiskansa elää voi tunnustaa kansalle tai heimolle tätä tarkoittavan oikeuden. Määräysten tulee perustua alkuperäiskansan tai heimon lakiin, eivätkä ne saa rikkoa YK:n ihmisoikeussopimuksia. Määräyksiä on sovellettava tasavertaisuuden pohjalta, ilman syrjintää.

Vaikka periaatteessa on kyse alkuperäiskansan perinnäistapojen ja -oikeuden tunnustamisesta kansallisvaltion toimesta, viimeksi mainitun näkökulmasta asian voi puhtaan teknisesti mieltää niin että kansallisvaltio on delegointut osan päätös- ja tuomiovallastaan alkuperäiskansalle. Tätä voi verrata tilanteeseen jossa valtio sallii poliisin antaa rangaistuksena maksumääräyksiä ilman edeltävää tuomioistuinkäsittelyä, tai tilanteeseen jossa valtio delegoi vaikkapa pysäköinninvalvonnan kunnalle, tai sallii yksityisen valvontayrityksen määrätä sakkoja nimittämällä maksua joksikin muuksi. Korostan siis, että tämä on tekninen näkökulma. Alkuperäiskansan oman oikeudenkäytön puitteissa rangaistus lienee maksimissaan heimosta erottaminen. Tämä on kuitenkin asia, johon en ole perehtynyt.

Näen kuitenkin selvästi vaikeammaksi että sellainen alkuperäiskansa, jonka perinteisiin ei oma oikeudenkäyttö ja rangastusvalta kuulu, alkaisi nykyaikana käyttää omaa rankaisuvaltaa ja säätää tätä ajatellen uusia määräyksiä. Muistaakseni Norjassa saamelaiset ovat itse todenneet ettei heillä ole ollut omaa oikeudenkäyttöä vaan siviili- ja rikosoikeudelliset asiat on ratkaistu Norjan käräjillä.

Tästä huolimatta en näkisi mahdottomana yhteisölle tai määrättyyn hyväntekeväisyystarkoitukseen ohjattavia  sakkoja, ja esim. työ- ja yhdyskuntapalvelusvelvoitetta saamelaisen oikeudenkäytön soveltamina sanktioina määrätyistä rikkeistä tai muuntorangaistuksena "valkoisen miehen" määrämistä rangaistuksista. Tämä on teema, jota saamelaiset oikeusoppineet ja asiasta kiinnostuneet voisivat lähteä pohtimaan ja ideoimaan. ILO-sopimushan suosittaa että alkuperäiskansojen jäsenille tuomittaisiin ensisiajisesti muita rangaistuksia kuin vankeutta.

Tämän kirjoituksen aiheena ei kuitenkaan ole oikeudenkäyttö, vaan maaoikeus, joten palatkaamme siihen.

* * *

Suomen saamelaisten kotiseutualueen sanotaan poikkeavan muiden Pohjoismaiden vastaavista alueista sikäli, että Suomessa saamelaisten kotiseutualueen väestön enemmistö on muita kuin saamelaisia. Oikeastaan tämä ei ole poikkevaaa edes Ruotsiin ja Norjaan nähden, sieltä vain on vielä vaikeampaa saada numerotietoa kuin Suomesta. Joa tapauksessa Suomen saamelaiselle asutukselle on ominaista että eri väestöryhmät asuvat täysin toistenssa lomassa samoissa yhdyskunnissa.

Suomen perustuslaki yhdessä muun lainsäädännön kanssa turvaa alueen koko väestölle − saamelaiset mukaan lukien − yhtäläiset oikeudet poronhoidon ja kaikkien muidenkin elinkeinojen harjoittamiseen, joten saamelaiset eivät ole tässä suhteessa syrjityssä asemassa.

Suomi on katsonut lainsäädäntönsä olevan sopusoinnussa ILO:n yleissopimuksen kanssa kaikilta edellä mainituilta kohdilta jo vuonna 1990. Hallituksen esityksessä 1990 vp. -HE n:o 306 on kuitenkin katsottu, että Suomen tulisi liittyessään yleissopimukseen turvata saamelaisiille oikeudet heidän perinteisesti asuttamiinsa ja omistamiinsa maihin voimassa olevaa lainsäädäntöä laajemmin. Vuoden 1990 jälkeen lainsäädäntöön on tehty eräitä muutoksia tähän suuntaan. Tällä hetkellä vallitsee erilaisia käsityksiä siitä ovatko nämä olleet riittäviä, mitä ja miten lakeja tulisi kehittää, vai pitäisikö päätöksenteko myös saamelaisalueen maaoikeusasioissa siirtää kokonaan saamelaisten kulttuuri-itsehallintoelimelle, Saamelaiskäräjille.

Monimuotoisuus

Saamelaiskäräjistä annetun lain (974/1995) mukaisen saamelaisväestön määrä on noin 9900 henkeä. Valtaosa saamelaisista asuu tällä hetkellä saamelaisalueen ulkopuolella. Saamelaisten kotiseutualueen väestön kokonaismäärä on noin 12000 henkeä, joista saamelaisia on noin 4000.
Saamelaiset ovat siten kotiseutualueellaan vähemmistönä.

On tärkeä ymmärtää että saamelaiset, päinvastoin kuin esimerkiksi matkailumarkkinoinnin perusteella voisi luulla, eivät ole homogeeninen, maata omistamaton ja saamelaiskulttuuriin kuuluvista perinteisistä elinkeinoista toimeentulonsa saava kansa. Saamelaisasutus ei ole keskittynyttä, vaan monin paikoin saamelaiset ja suomalaiset asuvat limittäin ja saamelaiset ovat huomattavassa määrin jo sekoittuneet muuhun väestöön.

Tämän vuoksi on erityisen tärkeätä, että kaikkia alueella asuvia kohdellaan tasapuolisesti. Koska ryhmien ja alueiden tarpeet kuitenkin ovat erilaisia, tasapuolisuusvaatimus ei merkitse että kohtelun tulisi olla aivan kaikessa absoluuttisen yhdenmukaista. Tähänastinen kokemus alkuperäiskansan kulttuuri-itsehallintoelimeksi luodun Saamelaiskäräjien toiminnasta on osoittanut merkitseviä puutteita siinä, miten tämä viime kädessä enemmistöpäätöksin toimiva elin pystyy tuomaan esille alkuperäisväestön eri alaryhmien äänen ja turvaamaan näiden edut.

Maankäyttö luontaiselinkeinoja varten

Lappalaisten perinteisesti harjoittamiin elinkeinoihin on kuulunut metsästys, kalastus, , luonnontuotteiden keräily ja käsityöt. Villipeurojen kannan romahtaessa  niiden metsästys alkoi korvautua pienempimuotoisella poronhoidolla. Lappalaisilla oli oma järjestelmänsä, jonka mukaan näihin elinkeinoihin liittyviä käyttöoikeuksia maihin ja vesiin hallinnoitiin.

Vaikka näissä toimissa on liikuttu laajoilla alueilla ja hyödynnetty niitä, toimintojen paikallinen intensiteetti on kuitenkin ollut niin vähäinen, että talonpoikaseen kulttuuriin perustuvissa kansallisvaltioissa, kuten Ruotsissa ja siitä vuonna 1808 erotetussa Suomessa, ei katsottu mahdolliseksi tai tarpeelliseksi perustaa lappalaisille maanomistuksen yksiköitä eli tiloja jotka olisivat käsittäneet koko sen alueen, missä kyseinen henkilö tai perhe olivat kyseisiä toimintoja harjoittaneet.

Tämä ei estänyt sitä, että uudisasutuksen levitessä myös lappalaiset perustivat itselleen uudistiloja suojellakseen omia omistus- ja käyttöoikeuksiaan, joita siihen asti oli hallittu muilla, perinteisillä järjestelmillä. Tiloilla harjoitettu maanviljely jäi usein vähäiseksi, niiden päätehtävänä oli toimia talollisiksi ryhtyneiden lappalaisten asuinpaikkana ja luontaiselinkeinojen päätukikohtana. Tiloja lappalaisille muodostettaessa noudatettiin samaa periaatetta kuin uudisasukkaiden kohdalla – tilalle annettiin sen verran maata, vesiä ja metsää että sen voitiin arvioida elättävän asukkaansa ja lisäksi tuottaa verotuloja. Tiloihin kuuluvaksi rekisteröitiin niiden varsinaisen alueen ulkopuolisiin kohteisiin liittyviä käyttöoikeuksia, joiden kautta lappalaiset saivat merkittyä maakirjoihin vanhoja henkilö- ja perhekohtaisia nautintaoikeuksiaan.

Poronhoito, kalastus ja metsästys vaativat käyttöönsä laajempia alueita kuin yksikään yksittäinen tila käsittää. Poronhoidon mahdollistamiseksi saamelaisilla/lappalaisilla, samoin kuin muillakin paikallisilla asukkailla, on jo kauan ollut oikeus harjoittaaSuomessa  poronhoitoa maan omistus- ja hallintaoikeudesta riippumatta. Tämä oikeus kuuluu myös Norjasta pääosin vuosina 1864-1910 muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisille. Vaikka tämä väestöryhmä toi maahan tullessaan mukanaan suurimittakaavaisen poronhoidon. sillä ei ole Suomessa yksinoikeutta poronhoitoon siitä syystä, että poronhoitoa oli harjoitettu Suomessa aikaisemminkin niin lappalaisten kuin suomalaisperäisten uudisasukkaiden toimesta.

Merkillepantavaa on siis, että Suomessa porotalouden harjoittaminen poikkeaa Ruotsin ja Norjan malleista sikäli, että se ei ole ollut eikä ole saamelaisten yksinoikeus. Syy siihen löytyy Suomen pohjoisosan asutushistoriasta: saamelaiset, niin sanotut metsälappalaiset ja suomalaiset uudisasukkaat ovat asuttaneet maamme pohjoisia erämaita yhdessä ainakin 1700-luvulta alkaen. Myös elinkeinot olivat ja ovat edelleen samoilla alueilla eläville kaikilla yhteisiä.

Poronhoito ei ole Suomessa alun perinkään ollut yksinomaan saamelaisten harjoittama elinkeino. Eräiden historian tutkijoiden mukaan kehitys on jopa mennyt niin päin, että Suomen Lapin poronhoito on syntynyt pääsääntöisesti talonpoikaisten uudisasukkaiden keskuudessa Lapinmaan eteläisemmällä alueella, oletettavasti norjalaisten ja ruotsalaisten saamelaisten esikuvien mukaisesti, ja levinnyt sieltä kohti pohjoista aina nykyiselle saamelaisalueelle. Koska yleisenä tietona ja totuutena pidetään sitä että suomalaiset uudisasukkaat ovat omaksuneet poronhoidon lappalaisilta, tämän tieto voi tuntua oudolta. Sen ymmärtää paremmin, kun ottaa huomioon, että myös Suomen lappalaisten kohdalla poro, tai tarkemmin sanoen sen täysin villi alkumuoto peura, oli pääasiassa metsästettävää riistaa, ja sellaisena toki hyvin keskeinen ja kulttuuria muovaava.

Asetelma poronhoidon suhteen siis ei ole sellainen, että saamelaiset olisivat sitä tällä alueella harjoittaneet ensin, ja muu väestö olisi sitten tunkeutunut heidän alueelleen harjoittamaan heidän elinkeinoaan. Sitkeä käsitys poronhoidosta jonkinlaisena ikiaikaisena saamelaisten elinkeinona on myyttinen. Tällä elinkeinolla on historiansa joka voidaan jäljittää. Sitä edelsi elinkeinona nykyporon villin kantamuodon, peuran, metsästys, josta päinvastoin kuin puolittain kesytetyn poron hoidosta, voidaan perustellusti sanoa että sen juuret häviävät historian hämärään.

Sääntelyn piiriin porotalouselinkeino tuli 1800 -luvun lopulla. Aluksi porojen laiduntamisoikeus oli vain valtion alueilla, mutta se ulotettiin myöhemmin myös yksityisten omistamille metsämaille.

Norjasta saapui 1800-luvun puolivälin jälkeen Inarin ja Sodankylän kuntien pohjoisosaan laajamittaisen porotalouden harjoittajia, niin sanottuja porosaamelaisia. Osalle heistä myönnettiin Suomen kansalaisuus vasta 1900-luvun alkupuolella. Nuori Suomen valtio näki heidän suurimittakaavaisessa poronhoidossaan tulevaisuuden elinkeinon, joka tuottaisi niin elintarvikkeita kuin verotuloja. Siksi valtio järjesti näille saamelaisille tiloja edullisin ehdoin erilaisten asutuslakien puitteissa.Aivan samoin kuin lappalaisilla nämäkin tilat muodostuivat valtaosin asuntotiloiksi, jotka toimivat luontaiselinkeinojen tukikohtina ja vuotuiskierron talviasuntona.

Poronhoito on Suomessa järjestetty siten, että poronomistajat kuuluvat määrättyyn lakisääteiseen, osuustoiminnalliseen organisaatioyksikköön, paliskuntaan, sillä alueella jossa heidän vakinainen asuinpaikkansa on. Samaan paliskuntaan kuuluu yleisesti sekä saamelaisia että suomalaisia.

Poronhoito valtion ja muiden mailla

Suomen Poronhoitolain (84811990) mukaan poronhoitoa saadaan saamelaisten kotiseutualueella ja muullakin poronhoitoalueen osalla harjoittaa korvauksetta sekä valtion että yksityisten omistamilla alueilla pelto- ja puutarhamaata lukuun ottamatta. Porotalouden harjoittajilla on lisäksi oikeus ottaa valtion metsistä ilman erityistä lupaa korvauksetta poltto- ja kotapuiksi tarvittavia puita sekä ostaa käyvästä hinnasta muuta poronhoidossa tarvittavaa puutavaraa (esim. erotteluaitauksia varten). Yksityisten omistamilta mailta puutavaraa saa ottaa vain maanomistajan luvalla.

Poronhoitolain 2, 31, 32, 33 ja 34 §:ssä on saamelaisten kotiseutualueella harjoitettavalle poronhoidolle säädetty muuta poronhoitoaluetta vahvempi asema.

Kaikki saamelaisten kotiseutualueella porotaloutta harjoittavat henkilöt ovat valtion maa- ja vesialueiden käytön osalta keskenään tasavertaisessa asemassa syntyperästään riippumatta eli riippumatta siitä ovatko saamelais- vai suomalaispeäisiä. EU-liittymissopimuksen liitteenä oleva pöytäkirja N:o 3 tosin sallii, että saamelaisille saadaan myöntää yksinoikeuksia poronhoidon harjoittamiseen perinteisillä saamelaisalueilla (J art.), mutta mitään velvoitetta tähän ei ole. Tällainen menettely olisi myös Suomen perustuslain sisältämän yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista. Mainitulla pöytäkirjalla on ensisijaisesti pyritty turvaamaan Ruotsin saamelaisille ne yksinoikeudet porotalouselinkeinon harjoittamiseen, mitkä heillä oli liittymishetkellä. Pöytäkirjan tarkoituksena ei ole ollut uusien taloudellisten oikeuksien luominen, mikä olisi vastoin EU:n perustamisasiakirjaakin. Pöytäkirjan nojalla ei voida enää liittymisen jälkeen laajentaa saamelaisten erioikeuksia ilman EU:n jäsenvaltioiden antamaa suostumusta, jonka tulisi ilmeisesti olla yksimielinen. Huomattava on myös se seikka, että kaikkiin taloudellisiin etuuksiin joita EU:n jäsenvaltiot antavat kansalaisilleen, on saatava EU:n suostumus. Jos annettavat etuudet syrjivät muita kansanryhmiä, EU:n suostumusta tuskin saadaan.

Saamelaiset ja matkailuelinkeino vaalivat ja korostavat mielellään mielikuvaa perinteisestä poronhoidosta. Poronhoito on kuitenkin jo viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut paimentolaisuudesta nykyaikaiseksi koneellistuneeksi elinkeinoksi, minkä osoittaa muun muassa mönkijöiden, moottorikelkkojen, autojen ja helikopterien käyttö porojen kokoamisessa.

Tällä huomautuksella ei luonnollisestikaan ole tarkoitus vaatia että poronhoidossa palattaisiin ja rajoittauduttaisiin vanhoihin menetelmiin, vaan ainoastaan todeta, ettei nykyistä poronhoitoa voi enää perustellusti kutsua muodoiltaan perinteiseksi. Oikeampia ilmaisuja voisivat olla vaikkapa ”entinen perinteinen poronhoito” tai ”perinteinen, nyttemmin tuontirehuun ja moderniin tekniikkaan perustuva elinkeino”. Tämä murros on tapahtunut tosiasia, joka selittyy yleisellä teknistaloudellisella kumouksella. Ympäristön suojelemiseksi, mikä on yksi ILO-sopimuksen 169 vaatimuksia, voi sinänsä olla hyvinkin perusteltua kysyä, voitaisiinko poronhoidossa palatta vanhoihin menetelmiin edes osittain. Alkuperäiskansan kannalta tämä vastaisi kuitenkin helposti, kuvaannollisella tasolla, vapaaehtoista vetäytymistä reservaatteihin, minkä lisäksi samaan elinkeinolliseen reservaattielämään tulisivat mukaan alkuperäisväestöön kuulumattomat poronomistajat. Niinpä vetoaminen perinteiseen poronhoitoon on vetoamista eilispäivän todellisuuteen, se on anakronistinen argumentti.

Porotaloudesta saa pääasiallisen toimeentulon saamelaisten kotiseutualueella enää noin 240 poronomistajaa. Näihin omistajiin sisältyvät saamelaisten ohessa myös saamelaisiin lukeutumattomat verolappalaisten jälkeläiset ja muut suomalaiset porotalouden harjoittajat. Saamelaisalueella asuvista saamelaisista joka neljäs ja kaikista saamelaisista enää joka kuudes omistaa poroja. Saamelaisten kotiseutualueella vakinaisesti asuvasta saamelaista alkuperää olevasta väestöstä enää 2-3 % harjoittaa porotaloutta päätoimisesti. Ei liene tarkoituksenmukaista, että valtion metsämaiden käyttö rajattaisiin pienen vähemmistön etuoikeudeksi. Tässä on hyvä palauttaa mieliin, että tunturilappalaisten todellinen perinteinen elämänmuoto merkitsi erittäin päätoimista poronhoitajana toimimista.

Muut luontaiselinkeinot

Kalastus- ja metsästysoikeuden käytön osalta tilanne on vastaavanlainen kuin porotaloudessakin. Saamelaisten kotiseutualueella on jo pitkät perinteet siitä että sekä saamelaiset että enemmistönä olevat muut suomalaiset harjoittavat alueella metsästystä ja kalastusta.

Paikallisten asukkaiden perinteiset kalastusoikeudet valtion vesissä on turvattu kalastuslailla. Kotitarvekalastusta saadaan niissä harjoittaa maksuitta. Perinteiset metsästysoikeudet on puolestaan turvattu metsästyslailla. Saamelaisilla, samoin kuin muilla saamelaisalueen paikallisilla asukkailla, on oikeus metsästää kotikunnassaan olevilla valtion mailla ja kalastaa kolmessa pohjoisessa kunnassa olevilla valtion vesialueilla.

Suomen lainsäädännöllä on niin ikään turvattu marjastus, sienestys ja kulkeminen toisen maalla niin sanottuina jokamiehen oikeuksina. Näin ollen saamelaisten ja enemmistönä olevan muun paikallisen väestön käyttöoikeudet valtion omistuksessa olevilla alueilla ovat jo nyt varsin laajat ja samanveroiset.

Metsästys ja kalastus on kuitenkin varsinaisena ammattina enää muutamalla henkilöllä. Metsästyksen ja kalastuksen varsinainen merkitys onkin lähinnä saaliin kotitarvekäytön puolella sekä liitännäiselinkeinona.

Nykyisin saamelaisten kotiseutualueen suurimpana työllistäjänä on poronhoidon sijasta matkailu ja muut palveluelinkeinot, jotka antavat lähes puolelle saamelaisalueen työssä käyvästä väestöstä pääasiallisen toimeentulon. Selvästi yli puolet alueen asukkaista saa toimeentulonsa matkailusta tai muista lähteistä kuin perinteisistä saamelaiselinkeinoista. Osa porotalous-, luontaiselinkeino -ja asuntotiloista on jo siirtynyt uusille omistajille, osa tilallisista on jäänyt eläkeläisinä asumaan porotilojaan. Saamelaisten kotiseutualueen elinkeinotoiminnassa tapahtuneet muutokset merkitsevät käytännössä sitä, että maankäytössä on otettava lukuun paljon muutakin kuin porotalous. Tältä osin olisi tarvetta perusteellisen uuden selvityksen tekemiseen.


Maaoikeusvaje, onko sitä?

Porotalouden ja muiden luontaiselinkeinojen harjoittamisen osalta ei siis ole tarvetta lainsäädännön tarkistuksiin nimenomaan alkuperäisväestön turvaamiseksi. Nykyisiä laajempien maankäyttöoikeuksien antaminen ylittäisi perinteisen saamelaisen maankäytön.

Suomen tunturilappalaisten tullessa maahan tuhansine poroineen Norjasta ja Ruotsista, he ottivat käyttöönsä maita, jotka olivat ennen kuuluneet Suomen lappalaisten veromaihin. Veromaa tarkoitti omistusoikeutta, vaikka termi nykyihmisen korvissa tuntuukin oudolta. Veron maksaminen maa-alueesta oli tunnus sen omistamisesta. se ei ollut vuokra, vaan maksu valtiolle vastineena siitä että valtio suojeli omistusoikeutta. Lappalaisten muuntaessa veromaitaan uudistiloiksi heidän uudistilansa perustettiin vanhalle veromaalle, mutta se rajattiin ahtaammaksi kuin mitä veromaat olivat olleet. Tilarajojen ulkopuolella oleviin maihin ja vesiin merkittiin tilaan kuuluvia oikeuksia. Isojaon yhteydessä valtio otti omavaltaisesti haltuunsa lisää maita, muun muassa tilojen ja kylien ulkopuoliset "liikamaat", jotka olivat entisiä veromaita.

Kun Norjasta ja Ruotsista Suomeen tulleet tunturi- eli porosaamelaiset saivat oikeuden harjoittaa poronhoitoa valtion mailla, nämä maat olivat Suomen lappalaisten entisiä veromaita. Kun tunturilappalaiset saivat myöhemmin oikeuden harjoittaa poronhoitoa myös yksityisten mailla, nämäkin olivat suurelta osin Suomen lappalaisten vanhoja veromaita ja osin heidän uudistilojaan. Vapaata maata vallattavaksi ei Suomessa ollut. Kun Suomen valtio on myöhemmin perustanut tunturilappalaisille uudistiloja, metsätorppia, asutustiloja, porotiloja ja luontaiselinkeinotiloja, ne on hyvin pitkälle perustettu Suomen lappalaisten entisillle veromaille,

Mikäli toistaiseksi virheellisin perustein määritellylle alkuperäisväestölle, saamelaisille, annettaisiin erioikeuksia tai suosituimmuusasema porotalouteen käytettävän valtion maan tai jopa yksityisen maan osalta, tämä merkitsisi käytännössä sitä, että samalla alueella vakinaisesti asuvat ja samoja elinkeinoja harjoittavat verolappalaisten jälkeläiset ja muut suomalaiset joutuisivat elinkeinonharjoittajina ”rekisterisaamelaisia” huonompaan asemaan. Voidakseen harjoittaa elinkeinojaan omilla entisillä veromaillaan, he joutuisivat anomaan lupia tulkoassaamelaisilta, ja jos ylipäätänsä saisivat luvan, he joutuisivat maksamaan korvauksia niitten maitten käytöstä jotka kuuluvat heille, ja jotka on otettu heiltä kestämättömin perustein tilanmuodostuksen ja isojaon yhteydessä. Tämä ei liene mahdollista muutoin kuin perustuslain yleisiä periaatteita muuttamalla ja Suomen kansainvälisiä sitoumuksia tarkistamalla. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että Suomen olisi sanottava irti joukko ihmisoikeussopimuksia.

Suomen tämänhetkinen lainsäädäntö ja riippumaton tuomioistuinjärjestelmä turvaavat luvallisten elinkeinojen häiriöttömän harjoittamisen ja muut maankäyttöön liittyvät oikeudet sekä saamelaisille että saamelaisiin kuulumattomalle paikalliselle väestölle täysin tasavertaisesti.

Valtion suorittaman maan ja käyttöoikeuksien valtauksen selvittämistä lukuun ottamatta isojaon yhteydessä syntyneet maanomistuskiistat Suomessa on jo ratkaistu Korkeimman oikeuden antamin lainvoimaisin tuomioin. Mikäli epäselvyyttä tilojen rajoista tai maanomistuksesta muutoin esiintyy, asianosainen voi hakea oikeuksiaan tuomioistuimessa. Jos kanteen nostaja on varaton, hän voi Suomen lainsäädännön mukaan saada asiansa hoitamiseksi maksuttoman oikeudenkäynnin, mukaan lukien maksuttoman oikeudenkäyntiavustajan. Saamelaiset eivät tässä suhteessa ole sorretussa asemassa eivätkä erityissuojelun tarpeessa. Jos he katsovat että heillä on Suomessa oikeudettomasti vietyjä maaoikeuksia, mikään ei estä nostamasta asiassa kannetta laillisessa tuomioistuimessa.

Mitä tulee valtion toimesta tehtyyn maan valtaamiseen ja myöhempää vallintaan ja hallintaa, tähän mennessä on jäänyt liian vähälle huomiolle se seikka, keillä kaikilla on ollut perinteisesti nautintaoikeuksia/käyttöoikeuksia valtion maa- ja vesialueisiin ja mikä merkitys niillä ollut ja on asianomaisille. Valtion maa- ja vesialueita ovat perinteisesti käyttäneet ”rekisterisaamelaisten” lisäksi muutkin suomalaiset esim. porotalouden harjoittamiseen, kalastukseen, metsästykseen sekä muiden luontaiselinkeinojen harjoittamiseen. Selvittämättä on jäänyt, missä määrin heidän jälkeläisensä edelleen käyttävät alueita mainittuihin tarkoituksiin. Tohtori Wirilanderin laatimassa selvityksessä selostetut oikeustapauksetkin koskevat pääasiassa muita kuin saamelaiskäräjien vaaliluetteloon nykyisin merkittyä väestöä.

Vaikka valtion toimesta tapahtuneen maanvaltauksen voidaan perustellusti katsoa olevan vielä avoin kysymys, sillä perusteella ei voida asettaa alkuperäisväestön yhtä osaa, saamelaisia, parempaan asemaan alkuperäisväestön toiseen osaan, lappalaisiin verrattuna. Liioin ei ole mahdollista asettaa alkuperäiskansaa hallitsevaan asemaan muihin samalla alueella vakinaisesti asuviin nähden. Eri elinkeinojen harjoittamista ja elinkeinojen kehittämismahdollisuuksia ei liioin voida jättää yksinomaan ”saamelaisrekisteriin” merkittyjen henkilöiden luvasta riippuvaiseksi. Tätä ei ILO:n yleissopimuskaan edellytä.

ILO-sopimus ei oikeuta syrjintää

Vaikka ILO-sopimus salliikin tietyn alkuperäisväestön suosimisen suhteessa sen alueelle tulleeseen väestöön, tällainen ”positiivinen diskriminaatio” on sallittu vain alkuperäisväestön riistetyn, alistetun tai sosiaalisesti alemman aseman korjaamiseksi, ei sen nostamiseksi paikalliseksi tai alueelliseksi herrakansaksi.

ILO-sopimus 169 on tarkoitettu täydentämään muita ihmisoikeussopimuksia, ei kumoamaan tai heikentämään niitä. ILO-sopimus ei kumoa sitä, että Suomen perustuslaki takaa muun muassa kansalaisten tasa-arvoisuuden ja omaisuuden suojan. Suomen itsenäistymisen yhteydessä uuden Hallitusmuodon voimaanpanolakiin kirjattiin, ettei itsenäistyminen vähennä kenenkään todettuja tai todennettavia oikeuksia, mikä sitoo vieläkin valtiota.

Myös Suomea sitovat kansainväliset sopimukset, kuten Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus muutoksineen, Suomen liittymisestä Euroopan Unioniin seuranneet velvoitteet, j.n.e. vaativat kohtelemaan kansalaisia tasavertaisesti. Kaikissa edellä mainituissa säännöksissä kielletään kaikenlainen syrjintä.

On sinänsä silmiinpistävää, että ILO:n sopimus 169 on syntynyt nimenomaan ILO:n eli YK:n työjärjestön puitteissa. Tämä selittyy lähinnä sillä, että kyseisen yleissopimuksen tarkoituksena on alun perin ollut vaikuttaa ensisijaisesti työoloihin liittyviin kysymyksiin. Siinä yhteydessä on pyritty myös suojaamaan alkuperäiskansoja sekä näiden luonnonvarojen käyttämiseen liittyviä oikeuksia

Vaikka alkuperäiskansoja koskevien sopimusten soveltamisesta onkin muodostunut jo huomattava määrä kansainvälistä oikeutta niin sanotun kasuistisen oikeuden perinteen puitteissa, on alunperinkin outoa että alkuperäiskansaoikeus muodostui YK:n työjärjestön ILO:n asia-alueeksi. Tälle on, kuten sanottua, historialliset selityksensä, mutta tilanne tuottaa yhä ongelmia. Laaja ja osin päällekkäinen sopimusjärjestelmä seurantakomiteoineen, toimistoineen, raportoijineen ja kongresseineen lisää toisaalta suojelun tarpeessa olevien ihmisten ja ryhmien suojaa, mutta muodostavat toisaalta oikeudellisen labyrintin jonka ylläoitäminen vaatii jo itsessään resursseja ja jossa orientoituminen vaatii korkealle erikoistunutta oikeudellista osaamista.

Sekä koneiston ylläpitäminen että siinä liikkuminen työllistää huomattavan joukon juristeja. Toisaalta tämä on yksi sen tärkeä funktio; onhan sanottu, että EU-direktiivit ovat niin hämäriä ja monimutkaisia kuin ovat jotta juristit pysyisivät työllistettyinä. Tämän periaatteen sanotaan olevan erityisesti ranskalaista perua.

Ihmisoikeussopimuksen 5 artiklassa säädetään, että minkään sanotussa sopimuksessa ei saa tulkita suovan millekään valtiolle, ryhmälle tai henkilölle oikeutta ryhtyä sellaiseen toimintaan tai tehdä sellaista tekoa, jonka tarkoituksena on tehdä tyhjäksi jokin tunnustettu oikeus tai vapaus tai rajoittaa niitä enemmän kuin sopimuksessa on sallittu. lhmisoikeussopimuksen säännöksistä ei saa poiketa, koska sopimus ei sisällä poikkeamisen sallivaa säännöstä. Näin ollen ihmisoikeussopimuksen ratifioineet valtiot − Suomi mukaan lukien − ovat velvolliset huolehtimaan siitä, että sopimuksen säännöksiä noudatetaan.

Ihmisoikeussopimuksen 14 artiklaa, jonka mukaan kaikki henkilöt ovat yhdenvertaisia tuomioistuinten edessä, on myös noudatettava.

Ihmisoikeussopimuksen 26 artikla tähdentää, että kaikki ihmiset ovat oikeudellisesti yhdenvertaisia ja oikeutettuja ilman minkäänlaista syrjintää yhtäläiseen lain suojaan. Sopimus vaatii että kansallisten lakien tulee kieltää kaikki syrjintä ja taata kaikille henkilöille yhtäläinen ja tehokas suojelu muun muassa kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, syntyperään tai muuhun asemaan perustuvaa syrjintää vastaan. Luonnollisesti ei riitä, että syrjintäkielto on kirjattu kansalliseen perustuslakiin ja muihin lakeihin, vaan valtion on myös vastattava siitä että kauniit periaatteet toteutuvat käytännössä.

Kansalaisten eriarvoistamista ja muita kärjistyksiä näiden samoilla alueilla asuvien eri kansanryhmien välillä tulee myös jatkossa välttää. Näin paikallisen väestön olosuhteet voidaan säilyttää rauhanomaisella kannalla ja edistää alueen yleistä hyvinvointia. Tämä on kaikkien alueella asuvien väestöryhmien edun mukaista, ja samalla paras lähtökohta alkuperäisväestön oikeuksien toteutumiselle.