Yöpuolen tarina Inarilta

Lappi on tarinoiden ja satujen maa. Monet saduista ovat mustia, tunturien yöpuolen kertomuksia. Niitä on kyllä lapsillekin kerrottu, vasitenkin peloiteltu etteivät jumalanilmalla olisi juosseet ulkona tai tärväneet itsensä mihinkään vaarallisiin asiohin. Tämäkin satu ainaskin on sellainen että se ei sovi lukijalle joka helposti säikähtää niin että sillä veret suonissa seisahtaa. Tämä satu kun kertoo lapsia syöviä staalujakin pahemmasta kummajaisesta, sellaisesta, joka syö poskeensa vaikka kaikki Lapin maat. Tai söisi mielellään, elleivät neuvokkaat lapinmiehet olisi sitä väkevimmillä taikakeinoilla estämässä, niin kuin osasivat partaisia tsuudejakin höynäyttää ja johdattaa surman suuhun.

Ja nyt satu alkaa.

On synkkä syksyinen yö. Ylisessä Lapissa, Inarin järven rannalla, siinä missä Juutuanjoki pudottaa viimeisen, pitkän koskensa kautta tunturi- ja outamaiden vedet suureen järveen, on Vuopajan vanha asuinkenttä. Tänä päivänä seisoo siinä saamelaismuseo, mutta tämä meidän aikaimme rakennus on pystytetty paikalle, jossa hietainen maa on täynnä muistoja Inarin lappalaisten esivanhemmista jotka kentällä ovat ennen eläneet ja asuneet. Lapin maita enemmän kolunneet lantalaisetkin tietävät, ettei vanhat asuinkentät ole elävien kirjoissa oleville ihmisille niitä kaikkein rauhallisimpia paikkoja, sillä maanalainen vanha kansa ei pidä siitä että sen elämänmenoa häiritään, etenkin yöseen aikaan. Omansa entinen kansa kyllä tuntee, mutta tunturien takaa tulleita se katsoo vähän kieroon ja mielellään heitä välillä kovistelee jos siihen tilaisuus tarjoutuu.

Pielpajärven pappi tosin on vihkinyt vanhojenkin aikojen vainajat haudan lepoon hautuumaasaarilleen ja missä erämaiden kätköissä olivatkin, mutta onko siunaaminen ollut tarpeeksi lujaa sitomaan vainajan ihan varmasti hietamaahan aina suureen tuomiopäivään asti? Miksipä ei muuten olisi, mutta taisivat jotkut noista vainajista vielä soudella Ukonkiven seidalle uhrilahjoja viemässä, salaa ja yön pimeydessä. Joskus kantautui Otsamotunturilta noitarummun kumea jyminä, kun joku mahtiäijä siellä tulevia tutkaili. Sellaisin äijiin ei papin lähtösanat aina tehonneet riittävän voimallisesti, eikä aina tietäjä-ämmeihinkään, jotka taisivat vuotavan verenkin seisauttaa oikeilla sanoilla jos oli rauta lihaa puraissut. Tällaisten vainajain haudalla ei maa laskenut, vaan pyrki se heidän leposijallaan kummasti kohoilemaan, jos ylipäätänsä olivat siunattuun maahan joutuneet tai päässeet. Aina ei tahdo manan maanalainen siida antaa rauhaa elävien maanpäälliselle siidalle. Ja sitten oli vielä ne hautuumaiden tievanreunojen kaivelijat, etelän oppineet, jotka keräsivät lappalaisten kalloja mitattaakseen. Vaikka niitäkin luita oli yritetty saattaa takaisin siunattuun maahan, niin eiköhän vain osa virune vielä jossain Etelän yliopistojen pahvilaatikoissa. Sellainen ei hyvää heidän leposijakseen vihittyjen kirkkomaiden yörauhalle tiedä, vaan saattavat siellä entiset äijät ja ämmit kulkea puuttuvia luitaan etsien.

Erityisen rauhattomaksi saamelaismuseon väki tuntee museon alueelle tuodun Mirhamintuvan. Niin kuin tietävät monet niistäkin Etelänkin eläjistä, jolla vain on tapana Lapissa käydä joka vuosi kääntymässä ja kangasmaita kulkemassa, seisoi tämä ikivanha hirsipirtti varta vasiten rakennettuna autiotupana, matkustavaisten suojanahuoneena, Kittilän ja Inarin rajalla. Siellä on ollut hyvä yöpyä ja hakea suojaa myrskyiltä sellaisina päivinä ja öinä kun tuntuu että erämaissa riehuvat voimat tai kaiken kalmaava pakkanen tahtoo hyytää ihmiseltä veren ja viedä sielunkin mukanaan.

Mirhamintuvassa on yöpyneet papit ja pahantekijät. Istuttiin siellä pitäjäin rajoilla entisiin aikoihin myös käräjiä, ja sanotaan siellä piiskatun niitä kenelle tuomittiin tuo entisäijäin aikana käytössä ollut raipparangaistus. Ja ankarat olivat Mirhamin tuomarit, jotka paksuihin susiturkkeihin kääriytyneinä lapinmiesten kyydillä sinne käräjiä istumaan lennätettiin. Savu vain nousi porojen kurkusta, sillä kiire oli maallisella oikeudella sen liikkuessa ylämaissa. Vaan saatiinpa kuitenkin selvitettyä kuka oli kenenkin isäksi kirjoihin merkittävä, jos se ei ollut papin luona sovinnolla selväksi tullut. Saatin ratkottua kuka oli toisten majavapurolla tai toisen niityllä luvatta käynyt, ja kuka toisen kodasta kavalasti kuparisen kahvipannun omaksi ottanut, jos tällaista törkytekoa nyt joku oli harjoittanut. Harvoin sellaista tapahtui entisinä aikoina, vaikka nekin jotka jo talossa asuivat eivät koskaan ovea lukkoon laittaneet, jos lukkoja ovessa olikaan.

Ankarimpana kaikista muistettiin Mustaksi Tuomariksi sanottu etelän herra, josta tiedetttin että Turussa oli lakinsa lukenut ja viisautensa hankkinut. Toiset kyllä huhusivat ettei hän oikea tuomari ollut silloin kun hän selkosen kansalle tuomioitaan jakoi, mutta toiset tiesivät että Musta oli myöhemmin paljon ja pitkälle lukenut, tohtoriksi ja rohvessooriksi asti. Oli Suomi hänelle sitten pieneksi käynyt, ja niinpä hänen sanottiin olevan kaukana Etelän mailla, siellä missä hedelmät tuoksuivat puissa kuin eedenissä ikään. Siellä hän nyt toisten viisasten kanssa tutki vieraidenkin maitten lakikirjoja, ja kerrottiin hänen osaavan puhua ympäri vaikka itsensä Rooman paavin parhaat asiain ajajat niin että nämä toisiltaan kyselivät, mistä kaukaisesta maasta tämä oppinut mies oli tänne tullut. Kun Mirhamin tuomari oikeudelle kirjeen kirjoitti, siinä vaihtui valkoinen mustaksi, katto lattiaksi ja väärä oikeaksi niin ettei kukaan oikein tajunnut miten se sen teki, pelkillä sanoilla pelasi.

Paljon hyvääkin kerrotaan tuomarin muilla maineen tehneen. Mutta parhaiten muistettiin Mirhamin tuomari  täällä Lapissa päin niiltä vuosilta, kun hän hoiteli lapinmiesten asioita avukaattina, taisipa puhua näiden puolesta aina houraatissa ja kuninkaissa asti. Vähän ikävät muistot tosin oli siitäkin jäänyt, kun luvassa oli ollut lähes koko Lapinmaa, mutta tyhjin käsin olivat lapin miehet oikeudenhakumatkaltaan palanneet, vaikka Musta tuomari oli antanut ymmärtää että nyt otetaan koko Lapinmaa sen oikeille omistajille takaisin, niin ettei täällä enää Etelän herrat leimikoita himoiten katsele. Vaan liekö siellä ollut viekkaammat tuomarit vastassa, vai oliko Musta itse yrittänyt olla viekkaampi kuin mihin hänen oppinsa silloin vielä riittivät. Paitsi että lapinmiehet eivät käräjöinnistään mitään kostuneet, niin piti heidän maksaa vielä vastapuolensa kulungit. Porokarja siinä hupeni ja raskasta oli. Mutta mitäpä tuosta enää. Musta tuomari oli matkannut kauaksi Etelään ja sinne jäänyt.

Mirhamintuvasta tiedetään että siellä kummitteli jo siihen aikaan kun se seisoi vanhoilla sijoillaan Mirhaminmaalla. Yön pimeydessä kulkijat ovat kuulleet pirtin ylisiltä rapinaa, ja joskus on ovi tempaantunut auki omia aikojaan ja tuli siinä joskus niin ahdistunut olo että piti yönselkään painua ristillisempää sijaa etsimään, ellei muuta niin vaikka tulille. Noista kummituksistakin liikkuu monenlaisia kertomuksia. Moni on miettinyt että jospa ne onkin tuomarit jotka eivät saa omaltatunnoltaan rauha ja siksi kiusaavat matkustavaisia nurkissa kummitellen. Kaikki tuomarit kun eivät ankarasta tuomarin valastaan huolimatta halua istua erottamassa oikeaa ja väärää, joka onkin Suurelle Tuomarille otollinen työ, kun sen viran taiten hoitaa, vaan myyvät nämä lain lukeneet osaamisensa sille, joka siitä vain maksaa voi, ja sitten he vääntävät selvää asiaa sen kymmenelle mutkalle. Silloin virtaavat sanat heidän kynästään kuin vesi koskessa, niin että rehellisiltä tuomareilta ja lautamiehiltä ihan päät pyörälle menee. Tavallinen kansa kyllä puhtaassa sydämessään tuntee, että nyt ei tullut tuomio oikein, mutta minkä sille rahvas mahtaa kun korkeat oikeuden herrat tuomion peräänsä vielä pistävät että tähän on kaikkien tyytyminen. Se on niin luja sana, että se seisoo kuin Aaprahammi Joortaanin virrassa. Vaan kuuluvat nykyään jotkut oikeuttaan ulkomaita myöten peräävän, liekö siinä sitten tottuuven siementäkään. Mahtaisiko se oikeus vierailta mailta löytyä.

Kertomuksessamme ollaan siis syksyssä. Turistit ovat vetäytyneet Etelään, lisää on luvassa vasta keväthangille. Mitä nyt muutama pesue nousee ylämaihin viettämään kristikunnan suurinta juhlaa näillä Vanhan Lapin mailla. Huomispäiväksi on vielä luvassa pikkubussillinen kävijöitä museoon, aamulla ovat luvanneet tulla.

Ilmat ovat olleet viime aikoina levottomat. Almanakan mukaan on täyden kuun aika, mutta riettaat pilvenharsot lentävät riepuina taivaalla ja peittävät kuun valaisemasta. Mutta aina kun se voi, katselee kuu taivaaltaan ihmisten maisemia kuin suuri pääkallo, jonka valkoinen laki työntyy pilvien takaa samalla tapaa kuin riuttojen kaluama ihmiskallo siunaamattomasta maasta. Ja saattaapa se siunattukin maa joskus itselleen epämieluisan vainajan ylös työntää, niin kuin hänet haluasi luotaan hylätä ja häneltä levon evätä, ja niin saa vainaja levottomana sieluna kierrellä suurta tuomiota odotellessaan missä taitaa.

Tällaisina öinä vanhan kummituksen kerrotaan vierailevan joskus Mirhamintuvan liepeillä. Mitä oppaat ja muu museoväki ei tiedä, on että Mirhamintuvan kummitus on asettunut pystyvästi asumaan tupaansa sen uudessakin paikassa Inarijärven rannassa, museon hietakentällä. Sen verran voimme juonta paljastaa, että tämä kummitus jonka tyhjin silmäkuopin me yön tapahtumia seuraamme, ei ole tuo mainittu Musta tuomari, vaan liittyy hän näihin pirtin nurkkapuussa piiskattuihin. Se on kuitenkin aihe, josta on parempi olla kummituksemme kanssa puhumatta. Siitäkään ei ole selvää saatu onko kummitus itse ollut piiskattavana, vaiko piiskan varressa. Moni on kyllä arvellut että piiskaja se kohta ennemminkin joutuu kummituksena kulkemaan, kun taas piiskatut ovat armon penikoina otetut taivahan ilokotahan, konsa on heidän aikansa täällä murheen laaksossa loppunut.

Tänä yönä kummitus ei saa unta, ja se kiertää museon alueella menneitä muistellen, sillä muisti on sillä hyvä vaikka pää onkin tyhjä. Ajatus huomisen turisteista vähän lohduttaa, pitää niille edes vähän kolistella malliksi. Vaan jos ovat niitä marttoja niin kummittelun kanssa pitää olla tarkkana, niiden vanha sydän ei tahdo aina kestää, saa siinä kamferttitippoja sokurinokareelle ottaa ja nitroja kielen alle työntää että veri ei aivan muorien suonissa pakahtuisi.

Äkkiä kummitus seisahtaa sijoilleen. Mirhamintuvan viereen näyttäisi kohonneen toinen pirtti, vai liekö vain kangastus? Siinä uusi tönö nyt kumminkin seisoo. Hyvämuistisena Mirhaminpirtin kummitus sen kyllä tunnistaakin. Se on vähän samalta suunnalta kun Mirhamintupa, Angelin kylästä. Tällä haamurakennuksella, sillä sellainen se on, ei ole ikää läheskään niin paljon kuin sen viereisellä hirsisellä autio- ja käräjätuvalla. Kuitenkin myös Angelin pirtillä on ollut suuri merkitys lapinmiesten elämässä, ja siksipä se lienee museosta sijansa saanutkin. Siis tällaisena haamumökkinä, tai niin kuin etelän kummitukset nykyään kuuluvat sanovan, kolme-dee virtuaalimallina. Kaikkea sitä onkin! Kun mökki oli vielä uusi ja seisoi Angelin perillä, tai sielläpä se oikea mökki taitaa seistä vieläkin, siellä kerrotaan nukkuneen monen korkeassakin asemassa olevan henkilön, ja pirtissä on punottu monet juonet. On ollut miestä ja on ollut naista, ja kun ankaralta pohdiskelulta on joudettu, on joskus taajottu ympäri kenttää, niin että ilonpito on kantanut Norjan puolelle asti yli valtakuntain rajan. Tai mikä raja se on, keskelle Inarinjokea veteen piirretty viiva.

Uudesta haamumökistä loistaa kelmeä valo, ja kummituksemme kiinnostuu. Jospa sieltä saisi juttuseuraa, tai ainakin voisi vähän säikäyttää. Kummitus hiipii Angelin mökin ikkunaan taakse ja kurkistaa sisälle. Tarkkana saa siinä haahuileva haamu olla kun itsekin on kummitus ja mökki on pelkkää silmänlumetta. Mutta joku siellä sisällä istuu, olisiko yksi vai useampikin hahmo? Samalla käy vahva humahdus, Mirhaminkummitus on näkevinään jonkin mustan lehahtavan savupiipusta taivaalle, olisiko ollut itsensä riettahan musta riuttalintu, vaiko noita-akka, punainen tukka vain soihtuna leimuten. Silmät sillä kiilui kuin kekäleet, terävä nenä sojotti kuin hehkuva hellan koukku, ja sen olkapäällä istui kissa. Käsissään rumatus puristaa isoa noitapussia, hulmuavan noidanviitan vuoripuolella loistavat kaikki sateenkaaren värit, ja ilmassa soi niinkuin kaukainen vaskitorvien ja noitarumpujen jyly. Vai patarumpuko se siellä tykkinä paukahtelee kun noita painaa leuka sojossa menemään. Kummitusta ihan vistottaa, ja se on jo aika epätavallista.

Mirhaminkummitus kuikuilee ja tiirailee sisälle ikkunasta. Kyllä, mökissä on vieläkin väkeä. Ei ihmisiä, vaan nimenomaan väkeä, sellaisia joilla on voimaa ja mahtia. Siellä ne, tai ainakin yksi joku, istuu laverin reunalla ja nostelee salkkuunsa paksuja paperipuntteja. Jonkinlaista yöllistä kokousta tai ilojuhlaa siellä on pidetty, olisiko noita-akka käynyt lupaamassa tälle väelle jotain suojeluaan.

Mirhaminkummitus alkaa aanailemaan. Olisiko kysymyksessä se kaveri josta Marx ja Engels kertoivat vuonna 1848 julkaistussa Kommunistisessa manifestissaan: "Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave." Ettei vain olisi se! Mirhaminkummituksenkin käsiin on tuo pieni kirjanen joskus matkamiesten mukana kulkenut, ja on hän sen jonain pitkänä yönä lukenutkin. Ankara saarna se onkin. Loppusanat hän muistaa hyvin: "Kaikkein maiden proletaarit, liittykää yhteen!" Se vain ei ollut koskaan ihan selvinnyt, mikä se sellainen proletaari on, mutta mitäpä tuosta. Sen Mirhaminkummitus oli pannut merkille, että tuo kirjanen oli kirjoitettu samana Herran vuona, 1848,  kuin eräs toinen hänen hyvin tuntemansa kirjanen. Ja tunnettiin ne molemmat ympäri Lappia, vaikka pappi parhaansa pani saarnataakseen sen villitysopin takaisin siihen helvettiin mistä se oli noussutkin, ennen kuin se kerkiäisi sytyttämään koko maailman palamaan. Villityksen se toinenkin kirja pani liikkeelle, mutta jos papin oli valittava kahden villityksenväliä, niin mieluummin sitten tätä jälkimmäistä sorttia.

Se toinen kirjanen, samana vuonna painettu, oli näes itsensä Laestadiuksen kirjoittama "Crapula Mundi", maailman kohmelo. Se oli tämän Lapin profeetan ensimmäinen kirja, vaan ei suinkaan viimeinen. Joskus kun ei ollut Mirhamintuvan käräjillä valaraamattua käsillä, sai Leastadiuksen paksu postilla ajaa sen virkaa. Ja hyvin ajoikin, jumalansanaahan olivat molemmat, ja oliko tuolla sitten niin suurta eroa jos valan vannoja ei osannut lukea, hyvä jos osasi puumerkkinsä piirtää. Eipä se kaikilla tahtonut edes naapureiden poromerkit mielessä pysy, oma toki paremmin, ja sitten vähän naapurien porojen korvamerkkejä siihen suuntaan selvennettiin.

Mustasta tuomarista kerrottiin, että hän olisi kerran tehnyt sellaisen synnin, vaikka se oli kuninkaan ohjeissa ankarimman päälle kielletty, että kun lapinmiehen piti eräs maariita-asiassa vannoa vierasmiehen ankara totuusvala, eikä siinä käräjähuoneessa ollut Pyhää Pipliaa, eikä edes postilaa, niin oli tuomari suikannut salkustaan pöydälle  tuon "Kommunistisen manifestin". Ja jumalankieltäjäin kirjoittaman villityskirjan päälle oli lukutaidoton lapinmies Jumalan nimeen vannonut. Tätäpä ei olisi auttanut tehdä, sillä ankarat olivat tällaisen korskean leikin seuraukset. Lapinmies muuttui heti kerralla niin änkyräksi ettei tuntenut lainkaan muita kuin kollektiivisia maaoikeuksia ja nekin vain ylimuistoisina nautintoina ja suullisina muisteluksina, maakirjoista ei mitään väliä. Ja niin punaiseksi kävi tämä lappalainen, ja pysyi sellaisena kuolemaansa asti, että se väri ei hänestä lähtenyt edes ruumista pestäessä.

Tuomarikin sai rangaistuksensa synnistään. Vaikka hän muuteen miten kasvoi ja viisastui, niin ikuisiksi ajoiksi oli häneenkin tuo punaisuus tarttunut. Aaveen lailla se ohjasi hänen kättään, vaikka hän siitä nuoruudenvuosiensa teosta osasi visusti vaieta. Enää hän ei saarnannut villitysoppia, mutta sen polte tuntui kyllä yhä. Nuoruuttaan hän ei julkisesti mielellään muistellut, sillä toiset olivat sen opin takia jopa lakanneet kutsumasta häntä Mustaksi tuomariksi ja alkaneet sen sijaan käskeä Punaiseksi tuomariksi, ja se nyt ei ollut oikein mukavaa. Toiset tiesivät kertoa että samanlaisia punaisia tuomareita olisi joskus ollut niin paljon että he olisivat kokontuneet omia seurojaan pitämään pirtin täydeltä. Ne seurat oli sellaiset että sisälle pääsi vain kun osasi oikeat sanat; kolme kertaa piti sanoa että emlad, emlad emlad, ja jo aukeni pirtin ovi. Sellaisiakin puhuttiin, vähänkös ihmiset puhuvat, että noissa punaisten tuomarien seuroissa käyvät olisivat vuosien mittaan pääseet niin korkeisiin tuomarien ja kanneviskaalien virkoihin, että kenet he halusivat tuomita, se tuomititin, ja kenet halusivat päästää, se kulki vapaana.

Vaan olisiko lopulta Mustasta tuomarista itsestäänkin tullut rauhaton vaeltaja, kun hänestä ei pitkiin, pitkiin aikoihin oltu ylämaissa mitään kuultu.

Mitä tulee Maailman Kohmeloon, niin kyllä kohmelokin oli Mirhaminkummitukselle tuttu, siis ei tuomarikummitukselle vaan tälle tuvan ikiasukkaalle, piiskaajalle vai mikä se oli eläissään ollut. Tuttupa hyvinkin, sillä eläessään hän oli useinkin ikäväänsä huitaissut koko pienen pullollisen Hokkmannin tippoja. Oli siinä suuta polttanut, ankarasti polttanut vaikka oli vetäissyt kouralla heti lunta perään suun täyteen ja puhissut ilmaa ulospäin niinkuin ukot olivat opettaneet. Ihan siinä silmät nurin kääntyivät niin että valkuaiset vain killittelivät. Tämä tapahtui siis kummituksen ollessa vielä elävien kirjoissa, ennen hänen kummitusuransa alkua, silloin kun nyt tyhjässä kallossa oli vielä elävät ja katsovat silmät. Ja hokkmannia kuin tuolla lailla huitaisi miehen annoksen, niin kohta nurin kääntyi koko maailma, kun suonissa lämmitti tuo eetterin ja spriin väkevä sekoitus. Mutta hetken vain kesti sitä iloa, mikä oli hyväkin, ettei hankeen nukkunut ja henkiriepuaan hukannut. Ja sitten seurasi se ankara kohmelo, sellainen josta eivät juomisellaan kerskailevat poikaset tienneet mitään, todellinen Crapula Mundi, vai olisiko pitänyt sanoa Crapula Ani Mundi. Niin että kyllä Mirhaminkummitus sekä kommunismin että krapulan tiesi ja tunsi. Kommunismilla ja hokkmannilla oli paljonkin yhteistä, ensin ne humahtivat päähän, ja sitten tuli kohmelo.

Oli mahtanut maailman kirjat sinäarmon vuonna 1848 Euroopassa sekaisin olla, kun kaksi tuollaista kirjaa piti julkaista. Vaan jos siellä kangastelevassa Angelin mökissä tosiaankin kuhki nyt kommunismin aave, niin voisihan tuon kanssa turista jostakin, tuumi kummituksemme. Varmasti löytyisi sen verran yhteistä jutun juurta… Kommunimi... sosialismi… Jospa se olisi kiinnostunut vaikkapa kollektiivisista maaoikeuksista! Mirhaminaave tietää niistäkin yhtä ja toista, mitä on onnistunut nurkissa haahuilessaan kuulemaan. Ja aivan erityisesti juuri tämän Angelin mökin nurkissa, silloin kun se sijoillaan vielä seisoi. Tai kai se seisoo vieläkin, museossahan on vain sen kalpea virtuaalikopio.

Kummituksemme kurkkii vielä kerran ikkunasta sisään, mutta käy epävarmaksi, Kommunismin aaveesta tuo voisi kyllä käydä, mutta toisaalta, eikö se ole vanha tuttu tuomari vai mikä herra se oli sieltä Mirhaminmaalta! Olisiko Musta tuomari itse, tai olkoon vaikka Punainen. Mukavapa olisi istua raatimaan, mutta tohtisiko tuota, tiedä kumpi siinä toistaan pahemmin säikähtäisi.

Samalla pilvenrääsy menee kuun eteen, ja Mirhaminkummitus jää havainnostaan niin epävarmaksi että päättää palata omaan mökkiinsä. Oliko se kommunismin aave, vai mikä se oli, joka on taas noussut taas tänne Yliperille kummittelemaan? Eipä se silläkään ole helppoa ollut, kuuluvat kaikki vanhan Euroopan mahdit liittoutuneen pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: Olisikohan tuon kuvatuksen kuitenkin ollut parempi vain pysyä siellä missä oli, johan se kerran täältä lähti. Vai oliko se sittenkin Mirhaminmaan Musta tuomari?

Mirhamintuvan vanha kummitus könyää aavemaisesti orsien ja katon väliseen ahtaaseen tilaan ja sujahtaa sinne näkymättömiin. Naapurissa, Angelin näköistuvassa, kaksi hahmoa istuu tuijottaen takassa kelmeästi lepattavaan aarnivalkeaan. Kommunismin aave ja Mirhaminmaan tuomari siinä molemmat könöttävät mökissä jota ei ole edes oikeasti olemassa. Ainakaan saamelaismuseossa, ellei sitä joskus sinne siirretä, ja toki se olisi sen arvoinen.

Ja jos Mirhamintuvan kummitus olisi vielä katsomassa, hän näkisi miten nuo kaksi hahmoa sulautuvat yhteen, ikään kuin liukenevat toisiinsa, niin että kahdesta tulee yksi, niin kuin teesi ja antiteesi sulautuvat vastakohtain ykseydessä. Paljon on tämä mökki aikoinaan sulautumisia nähnyt, mutta silloin oli kyllä kyse ihan lihaa ja verta olevista ihmisistä. Nyt siellä sulautuvat kummittelevat aatteet, ja sitten tämä synteesi haihtuu jostain hirren raosta taivaalle. Viimeisenä sen voi juuri ja juuri erottaa ohuena haikuna Inarinjärven yllä leuhottamassa kohti etelää, sinne mistä oli tullutkin. Mustan viitan vuoriko se välkehtii, ensin verenkarvaisena, sitten sieltä loistaa lisäksi sinistä, keltaista ja vihreää. Sitten jo levittäytyy koko sateenkaaren kirjo. Vai onko se aurinko joka sinkoilee jo säteitään? Äkkiä alta pois, päivänvaloa ei haamut kestä! Jäähyväisiksi virtuaalimökistä liikkeelle ponkaissut hahmo vetää kierroksen korkealle Inarin ylle ja näkee vielä loputtomat Lapin maat, jotka jäivät siltä kollektivisoimatta. Kaukaa idästä siintää rajan takaa maa jossa tämä prokrammi saatiin läpi vietyä. Mitä nyt jotkut koltat ja nenetsit panivat hanttiin, mutta ne lähetettiin edesmenneitten esi-isiensä kansoittamien maanalaisten virtain varsille, ja muut oppivat pitämään suunsa supussa. Vaan vielä hän näillekin selkosille palaisi, ja silloin...!

Järven ylle nousee aurinko, syksyn viimeiset turistit odottavat portin takana. Lappalaisten juurta oleva opas menee avaamaan porttia. Yö oli ollut ahdistava, olisiko se ollut täysikuu vai oliko se tuo outo ilma. Aivan pieni rikin katku vain on jäänyt kentän ylle, mutta pian kaikki tuntuu paremmalta, ja on hyvä hengittää.

Mutta se saattaa tämä helpotus olla vain hetkellistä, sillä niin kerrotaan että Ylä-Lapissa on taas kuultu ja nähty vanhoja tuttuja kummituksia, entisaikain haamuja, ikään kuin etsimässä jotain kadottamaansa tai niin kuin haluaisivat saattaa loppuun jonkin kesken jääneen toimen. Joku kertoo nähneensä Kommunismin aaveen, toinen todistaa nähneensä Mirhaminmaan tuomarin ja kolmas kertoo noita-akasta. Jotkut sanovat, että se taitaa olla sama asia. Ottaako noista selvän! Joku kertoo nähneensä muka Mustan professorin, mutta ettei vain olisi nähnyt ihan omiaan.

Vaan pitäkääpä varanne, aina kun menette nurkan taakse pissille, pitäkää varanne aikuiset, ja varsinkin lapset. Sillä tämä staalu tahtoopi teidät suuhunsa niellä, ja kuinkahan monta lienee jo niellytkin. Sillä on niin suuri pää, ja suukin, eipä sen puoleen, että sinne mahtuu jos ei nyt koko maailma ja kaikki maailmanlapset, niin kummiskin koko Lappi. Ja kun se haukkaisee hampaansa Lappiin se ei siitä otettaan irroita vähemmällä kuin että Suomen maasta on pään kohdalta - - -

PALA POIS!!!!

Sen pituinen se, nyt tämä satu on

                                                          LOPPU