Lappalaiset ja saamelaiset

Lappalaiset ja saamelaiset ovat
pohjimmiltaan samaa kansaa

 28.3.13

Yhteenveto:

Suomen Lapin alkuperäisväestö on tällä hetkellä jakautunut kahtia. Enemmistö on sulkenut vähemmistön alkuperäiskansan kulttuurisen itsehallintoelimen Saamelaiskäräjien ulkopuolelle. Tämä on tapahtunut estämällä vähemmistöön kuuluvien rekisteröitymisen tämän elimen vaaliluetteloon. Tilanteen vakavuutta lisää se että vaaliluettelon on katsottu toimivan myös alkuperäiskansan rekisterinä joka ratkaisee kuka kuuluu alkuperäiskansaan. Saamelaiskäräjät, jolta tämän harjoittamansa syrjinnän takia puuttuu legitimiteetti toimia koko alkuperäiskansan edustajana, on kauan vaatinut että Suomen valtion tulee ratifioida alkuperäis- ja heimokansoja koskeva ILO-sopimus. Saamelaiskäräjät on kansainvälisellä lobbauksella onnistunut saamaan aikaan sen, että Suomi on saanut moitteita ratifiointiprosessin venyttämisestä. Alkuperäiskansan vähemmistö katsoo kuitenkin, että enemmistö tavoittelee ratifioinnin kautta oikeudettomasti etuja vähemmistön kustannuksella. Vähemmistö katsoo, että enemmistön sisäiset vaikutusvaltaiset ryhmät ovat hakemassa ratifioinnin kautta henkilökohtaisia ja ryhmäetuja, ja suhtautuu muutenkin epäilevästi koko sopimuksen tarpeellisuuteen Suomen olosuhteissa. Ennen kaikkea vähemmistö vaatii että sen kansalaisoikeudet alkuperäiskansan jäseninä tunnustetaan ja että nyt Saamelaiskäräjien ulkopuolelle jätetyt saavat oikeuden rekisteröityä tämän kulttuuri-itsehallintoelimen vaaliluetteloon. 

 

Saamelaisia on sanottu Suomen ja koko Euroopan ainoaksi alkuperäiskansaksi. Saamelaisilla on Suomessa kulttuurinen itsehallinto, jonka ylimpänä päättävänä elimenä toimii vaaleilla valittu Saamelaiskäräjät. Saamelaiskäräjät toimii myös lausunnonantajana ja saamelaisten edustajana Suomen valtioon päin.

Saamelaiskäräjät on kauan yrittänyt saada Suomen valtiota ratifioimaan ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevan sopimuksen. Menemättä tässä sopimuksen toteuttamiseen liittyviin ongelmiin ja seurauksiin voidaan todeta, että sopimuksen soveltuvuutta Suomen oloihin voidaan useallakin syyllä epäillä jo lähtökohtaisesti.

ILO-sopimus on tarkoitettu kolonialistisen hallinnon aiheuttamien vääryyksien korjaamiseen. Suomen Lapin alkuperäisväestö on ollut pääväestön taholta tulevan dominanssin kohde, mutta täysmittaisesta kolonialistisesta sorrosta puhuminen on vahvaa liioittelua. Maan valtaväestöä edustavat virkamiehet ovat muodostaneet paikallisen eliitin, mutta useimmat heistä ovat pioneerihengen täyttäminä ajaneet koko väestön etuja niin kuin he ovat sen oikeaksi ymmärtäneet. Alkuperäisväestö ja sen alueelle asettuneet uudisasukkaat ovat jakaneet yhteisen elämänsä usein karuissa olosuhteissa pitkälti samoilla ehdoilla.

Suomen valtio ja sen edeltäjät eivät järjestelmällisesti ole pitäneet Lappia ja sen alkuperäiskansaa sen enempää kuin muutakaan alueen väestöä kehittymättömyyden tilassa voidakseen hyödyntää Lappia raaka-aineiden lähteenä ja markkina-alueena, mikä olisi kolonialismin tunnusmerkki. Tällaisia vivahteita voidaan kyllä tunnistaa, mutta Suomen valtion pääpolitiikkana on ollut kehittä tätäkin perifeeristä aluetta, luoda sinne infrastruktuuri, hallinto ja palvelurakenne joka noudattaa valtakunnallista mallia ja tasoa erityisolosuhteisiin sovellettuna. Vaikka alkuperäiskansan aluetta on kolonisoitu eli asutettu, kyse ei ole ollut kolonialismista, siirtomaaherruudesta. Voidaan kyllä puhua valtion edustajien harjoittamasta oman kulttuurinsa levittämisestä alkuperäiskansan kulttuurin kustannuksella. Tämän alkuperäisväestön jäsenet eivät kuitenkaan ole olleet pelkkiä hallinnon kohteita. Jo vuosisatoja he ovat olleet aktiivisia, täysiarvoisia kansalaisia, joskin kullekin aikakaudelle ominaisesti hallitsevien luokkien dominanssin alaisia. Mutta niin ovat olleet muutkin vähäväkiset suomalaiset

ILO-sopimus on tarkoitettu koskemaan alkuperäis- ja heimokansoja, jotka ovat säilyttäneet omat, perinteiset oikeus- ja hallintoelimensä. Tämäkään määritelmä ei täyty Suomen Lapin alkuperäisväestön kohdalla. Nykyinen kulttuurisen itsehallinnon elin, Saamelaiskäräjät, ei edusta katkeamatonta perinnettä tai edes perinnettä, vaan se on myöhäissyntyinen, nykyajan tuote. Ainoa katkeamattomana perinteenä säilynyt itsehallintoelin saamelaisten keskuudessa on kolttasaamelaisten kyläkokous. Kolttasaamelaiset ovat kuitenkin pieni ryhmä saamelaisen vähemmistön sisällä.

ILO-sopimuksen ratifiointia kiirehtivään Saamelaiskäräjiin liittyy kuitenkin vielä yksi ongelma, joka on huonosti tunnettu Suomen pääväestön, kansanedustajien ja virkamiesten keskuudessa. Saamelaiskäräjät itse kiistää tämän ongelman merkityksen täysin. Saamelaiskäräjät edustavat alkuperäiskansaa myös kansainvälisesti, eikä se ole levitellyt omaa ongelmaansa kansainvälisillä foorumeilla. Niinpä Saamelaiskäräjät on kansainvälisellä lobbaustoiminnallaan saanut aikaan sen että Suomi on saanut huomautuksia ILO-sopimuksen ratifioinnin viivästymisestä. Kansainvälisillä elimillä ja vaikuttajilla ei kuitenkaan ole tietoa ja käsitystä alkuperäiskansan sisäisestä ongelmasta, johon Suomen valtio ei ehkä ole halunut puuttua, mutta toisaalta juuri tämä puuttumattomuus on ylläpitänyt ja kärjistänyt ongelmaa.

Tämä ehkä suurin ILO-sopimuksen ratifiointiin liittyvä ongelma Suomessa on, että alkuperäiskansan edustajana esiintyvä Saamelaiskäräjät ei edusta koko alkuperäiskansaa, eikä se edes halua sitä edustaa. Se kylläkin edustaa osaa alkuperäiskansasta, mutta vain osaa. Saamelaiskäräjät ei ole koko alkuperäisväestön legitiimi edustaja, koska sen vaalien ulkopuolelle on suljettu kansalaisia, alkuperäiskansan jäseniä, joilla kansainvälisesti hyväksyttyjen kriteerien perusteella on ilmeinen oikeus tulla otetuksi Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, mutta joilta rekisteröinti on silti evätty.

Suomessa voidaan tänä päivänä arvioida olevan noin 7 500 Lapin alkuperäiskansaan kuuluvaa ihmistä. Noin 1 100 heistä on jätetty kulttuuri-itsehallinnollisen elimen Saamelasiskäräjien vaaliluetteloiden eli ”saamelaisrekisterin” ulkopuolelle, vaikka he täyttävät ILO-sopimuksen kriteerit alkuperäiskansan jäsenyydelle ja ovat hakeneet rekisteröitymistä vaaliluetteloon. Lisäksi on olemassa arviolta 400 ihmistä jotka täyttävät kriteerit, mutta eivät ole hakeneet rekisteröintiä.

Tilanteen ollessa Saamelaiskäräjien osalta tällainen, on ennemminkin onnekasta ettei ILO-sopimusasiaa ole päästetty ratifiointiin asti. Vasta kun saamelaisuusmääritelmät saadaan korjattua laissa, ja loputkin alkuperäiskansan jäsenistä rekisteröityä Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja edustetuiksi Saamelaiskäräjissä, on olemassa edellytykset jatkaa ILO-sopimuksen käsittelyä Suomen osalta. Jos Suomen valtio nykyisessä tilanteessa menee ja ratifioi sopimuksen Saamelaiskäräjien vaatimusten mukaisesti, se tapahtuu alkuperäiskansan merkitsevän osan pään ylitse, ja kyseessä olisi kaikessa paradoksaalisuudessaan kolonialistinen toimenpide. Kuten sanottua, ei ole mitenkään selvää että sopimus sopii Suomen olosuhteisiin ja että sitä tarvitaan turvaamaan Suomen Lapin alkuperäisväestön asema.


Jäljet kauhistuttavat

Jos Saamelaiskäräjien harjoittaman alkuperäisväestön sisäisen etnisen sorron katsotaan omaavan pienintäkään enneustearvoa sen suhteen miten ILO-sopimuksen toteuttaminen  tulisi sujumaan, olisi syytä miettiä toisenkin kerran voidaanko ja kannattaako sopimus ratifioida sellaisella nopeutetulla menettelyllä jota Saamelaiskäräjät vaatii, vai olisiko ensin pidettävä huoli siitä että Saamelaiskäräjien äänestäjien reksiteröintiin liittyvät värinkäytökset oikaistaan. Suomi on tosin vitkutellut sopimuksen ratifiointia jo yli kaiken kohtuullisuuden, mutta niinpä sen tiellä onkin nähty monia esteitä, joista osaa ei erilaisista syistä ole haluttu lausua julki.

Vitkuttelun aikana käsitys Saamelaiskäräjien edustavuusvajeesta on valjennut myös saamelaisalueen ulkopuolisille vastuullisille tahoille. Kun tämä on tajuttu Saamelaiskäräjien piirissä, käräjät on entisestään korottanut panoksiaan tavoitteenaan saada ILO-sopimus vietyä läpi mahdollisimman nopeasti, ennen kuin näkemys hankkeesen liittyvistä kansalaisoikeusongelmista ja koko hankkeen kyseenalaisuudesta leviää vieläkin laajemmalle.

Yllättävää kyllä eduskunta tuntuu olevan hyvinkin tietämätön siitä mitä lapin Yliperillä tapahtuu. Oikeusministeriössä, joka vastaa Saamelaiskäräjistä, ollaan suorastaan Saamelaiskäräjien lumoissa ellei suorastaan talutushihnassa. Yhtenä omalaatuisena merkkinä tästä on se, että oikeusministeri ja Saamelaiskäräjien puheenjohtaja ovat puoluetovereita; Saamelaiskäräjien puheenjohtaja edustaa Lapissa harvinaista poliittista kantaa, viime vaaleissa hän keräsi ääniä Ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaana. Pinnallisesti asiaa tarkastellen tämä outo liitto luo vaikutelman siitä että kielellisen vähemmistön etuja ajava RKP olisi ottanut ajaakseen kansallisen vähemmistön, saamelaisten, asian. Todellisuudessa liberaalin puolueen lippua heilutteleva RKP tulee näin tukeneeksi alkuperäisväestön sisäistä sortoa. RKP:n Freudenthal-mitalia ei ole jaettu vuosiin. Olisi ehkä aika antaa kyseinen mitali saamelaiskäräjien puheenjohtajalle, sillä suhteessa niin sanottuihin rekisterin ulkopuolisiin lappalaisiin hän on todellakin toiminut Freudenthalin hengessä.

Lappalaiset, saamelaiset

Tilanne jossa saamelaisina tunnettu alkuperäisväestö näyttää jakautuneen ei ainoastaan eri mielipidesuuntiin vaan etnisiä rajoja pitkin niin että huomattava määrä henkilöitä, jotka kutsuvat itseään lappalaisiksi, on kokonaan suljettu ulkopuolelle, voi tuntua yllättävältä ja hämäävältä. Tämä on kuitenkin tosiasia, sillä on historialliset juuret, ja niiden kautta nykytilanne on ulkopuolisenkin käsitetävissä kunhan siihen paneutuu. Tämä kirjoitus on johdatus tähän problematiikkaan.

Suomen pohjoisimmassa osassa on useamman kunnan alueelle levittäytyvä alue, joka on määritelty saamelaisten kotiseutualueeksi. 65-70 prosenttia saamelaisista eli lappalaisista elä kuitenkin tämän alueen ulkopuolella, pääosin maan eteläosissa. Helsinkiä on tapana leikillisesti kutsua Suomen suurimmaksi lapinkyläksi.

Edellä mainitut luvut saamelaisten lukumäärästä koskevat vain Suomen saamelaisia. Saamelaiset, jotka aikaisemmin tunnettiin yleisesti nimellä lappalaiset, ovat alkuperäiskansa joka elää tällä hetkellä Skandinavian pohjoisosissa neljän valtion alueella, Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. He muodostavat erilaisia kulttuurisia ja kielellisiä alaryhmiä, joiden rajat eivät kaikin osin noudata valtioiden rajoja. Lappalaiskulttuurille kokonaisuutena ottaen on aina ollut ominaista vilkas kanssakäyminen rajojen yli. Silti he ovat jo kauan olleet kansalaisia jossakin näistä maista. He eivät siis ole nomadeja tai vaeltelijoita, vaan osa kunkin maan kiinteää väestöä. Enemmän tai vähemmän vahvan saamelaisen identiteettinsä lisäksi heillä on usein myös oman asuinmaansa kansallinen identiteetti, vaikka esiintyy myös vahva saamelaisnationalistinen suuntaus, joka mukaan saamelaiset ovat kansallisuudeltaan pelkästään saamelaisia.

Metsästäjä- ja kalastajakansa

Lappalaisten pääelinkeinoja ovat historiallisesti olleet kalastus ja metsästys, erityisesti villipeuran ja turkiseläinten metsästys sekä myöhemmin peuran kesytetyn muodon, poron, paimentaminen. Peurojen kesytetyn muodon eli porojen paimentaminen tunnetaan kirjallisesta lähteestä jo 800-luvulta, mutta paimentolaisuus on senkin jälkeen kehittynyt varsin hitaasti. Vaikka poikkeuksiakin tunnetaan, porojen määrä perhettä kohden on alun perin, vuosisatoja sitten, useimmilla perheillä rajoittunut muutamaan eläimeen. Poro oli ensisijaisesti ajo- ja vetojuhta sekä villipeuran pyynnissä käytettävä houkutuseläin. Elinkeinoihin liittyen lappalaisten elämään on ennen kuulunut vuodenkiertoon liittyvät muutot asuinpaikasta toiseen. Nykyään lappalaisten valtaenemmistö elää varsin pitkälle tai täysin pääväestön tavoin, ja vaikka perinteisillä elinkeinoilla on monille yhä merkityksensä, niiden rinnalle on tullut samanlaiset tulolähteet kuin muullakin väestöllä.

Lapinkylät ja lapinmaat

Tämä alkuperäiskansa on elänyt nykyistä laajemmalla alueella jo kauan ennen kuin nykyiset valtiot alkoivat muodostua ja laajeta alueellisesti kohti lappalaisten asuinalueita. Lappalaiset asuivat kauan näiden valtioiden reuna-alueilla, ja heitä verottivat kauan useat valtakunnat, puhuttiin yhteisverotusmaista.

Lappalaiset olivat järjestyneet lapinkyliksi joilla ennen oli oma tuomiovaltansa ja joissa kauan ratkottiin myös muita sisäisiä asioita. Lapinkylä myös edusti siihen kuuluvia perheitä ulospäin. Maiden ja vesien omistus- ja käyttöoikeudet eivät kuitenkaan kuuluneet lapinkylälle kollektiivina vaan yksittäisille henkilöille ja perheille. Suomessa lapinkyläjärjestelmää ei enää ole, vaikka niiden oikeudenomistajia voidaankin jäljittää.

Keskusvaltio jakoi keskiajalla lappalaisten asuttamat alueet hallinnollisesti laajoihin niin sanottuihin lapinmaihin. Ne olivat valtakunnan osa, mutta erityislainsäädännön alaisia reunaterritorioita. Kuningasvalta piti lappalaisia erityissuojelussa turvatakseen verotulonsa, ja puuttui veronkeräykseen milloin se kävi niin raskaaksi että se uhkasi tuhota verolähteen. Vaikka entisaikojen kuninkaat eivät niinkään olleet huolissaan "omista" lappalaisistaan ihmisinä vaan verotuloistaan, voidaan tässä yhteydessä todeta eräs seikka, joka kuvaa sitä että lappalaisiin ei Suomessa kohdistunut täysimittaista kolonialistista sortoa. Monessa muussa maassa kolonialistista politiikkaa harjoittaneet hallitukset ovat orjuuttaneet alkuperäisväestöä, käyneet sitä vastaan sotaa, järjestänyt alkuperäisväestön jäsenten metsästyksiä ja maksanut heistä tapporahaa, koonnut heitä reservaatteihin ja bantustaneihin ja katsonut sormien läpi heihin kohdistuneita murhia, muita väkivallantekoja, maan riistämistä ja muita vääryyksiä. Lapissa asiat olivat toisin. Niin kauan kuin Ruotsin valtakuntaa, jonka osa Suomi ennen oli, on hallittu lailla, on lappalaisen surmaamisesta rangaistu aivan samalla tavalla kuin pääväestöön kuuluneen surmaamisesta, olipa tekijänä sitten lappalainen tai pääväestöön kuuluva.

Alun perin lapinmaihin asettuminen oli muilta kielletty. Lisätäkseen verotulojaan, laajentaakseen valtakuntaansa ja vahvistaakseen otettaan siitä kuningasvalta avasi 1600-luvulta lähtien asteittain lapinmaat uudisasutukselle. Perusperiaate, josta ainakin aluksi pidettiin kiinni, oli että uudisasukkaan piti saada sen lapinkylän suostumus jonka alueelle hän tahtoi uudistilansa perustaa. Valtiovallan lähtöajatuksena lapinmaiden asuttamisessa oli verotulojen maksimointi sen kautta että uudisasukkaat raivaisivat maata viljan viljelylle ja karjanhoidolle, kun taas lappalaiset jatkaisivat omia elinkeinojaan niillä mailla jotka eivät maatalouteen sopineet. Ajatus oli siis, että alkuperäisväestö ja uudisasukkaat eläisivät rinnan ilman että heidän elinkeinonsa häiritsisivät toisiaan. Uudisasukkaat saivat oikeuden metsästää ja kalastaa kotitarpeikseen, mutta ei myyntiin. Maanviljelys lapinmailla osoittautui kuitenkin työlääksi, ja niinpä monet uudisasukkaat panostivat etupäässä kalastukseen ja metsästykseen, vaikka valtiovalta yritti pakottaa heidät luopumaan lappalaisten kanssa kilpailemasta. Tämän vaatimuksen valvonta laajoissa erämaissa osoittautui mahdottomaksi.

Tilojen muodostaminen

Lappalaisille annettiin yhtäläinen oikeus perustaa uudistiloja ja rekisteröidä käyttöoikeuksiaan maihin ja vesiin näiden tilojen oikeuksiksi. Tilanmuodostustoimituksissa, perinnönjaoissa ja oikeusprosesseissa lappalaisten vanhoja oikeuksia maihin ja vesiin käsiteltiin kuten muutakin omaisuutta. Vasta myöhemmin kruunu (valtiovalta) alkoi ulkomaisten esikuvien mukaan selittää, että kyseessä ei kaikkien tilojen ja käyttöoikeuksien kohdalla ole ollut täysi omistusoikeus. Nämä pyrkimykset elävät edelleen ja vaikuttavat tänäkin päivänä. Omistusoikeuksien kiistäminen eri aikakausina ei kuitenkaan kohdistunut pelkästään lappalaisiin, vaan myös muihin kansanryhmiin, erityisesti talonpoikiin.

Ruotsin valtakunnassa talonpoikien omistusoikeus maihinsa vahvistettiin vasta 1789. Turvatakseen käyttöoikeutensa maihin ja vesiin uudisasukkaiden ja muiden lappalaisten tunkeutumiselta moni lappalainen ryhtyi talolliseksi tai kruununtorppariksi. Tilojen muodostamisen yhteydessä kruunu eli valtio jatkoi varhaisempien kuninkaiden maapolitiikkaa jossa kaikki tilojen ja kylien ulkopuolinen maa julistettiin yksipuolisesti valtion omaisuudeksi.

Tämänkin jälkeen omistusoikeuden erityismuotoihin ja niiden muuntumiseen aikojen saatossa on liittynyt pyrkimys jossa valtio laajentaa omistustansa kansalaisten kustannuksella. Suomen valtio on vasta kaikessa hiljaisuudessa muodostanut Lapissa olevista maa-alueistaan kiinteistöjä. Valtiovalta kiistää jyrkästi etteikö sen omistusoikeus kylien ja tilojen ulkopuolisiin maa-alueisiin olisi yksiselitteisesti varma. Mutta aivan yhtä hyvin voidaan myös väittää että valtio on ottanut maan haltuun yksipuolisena toimena. Omistusoikeuden muodostuminen yksipuolisen hallinnollisen toimen tuloksena ei periaatteessa ole mahdollista, ja vielä vähemmän, jos alueella on ollut toinen omistaja tai vakiintunut käyttäjä. Alemman tason hallinnolliset säädökset, kuten voutien tai maanmittareiden toimintaa säätelevät ohjeet, eivät myöskään riitä omistusoikeuden siirron tai muodostamisen lailliseksi perusteluksi.

Tästä ei tässä sen enempää, koska maahan ja vesiin kohdistuvien omistusoikeuksien problematiikan lähempi tarkastelu osoittaa että itse omistusmuodot ja niiden sisältö on muuttunut vuosisatojen saatossa. Vakiintuneen tilanteen avaaminen ei ole absoluuttisesti pois suljettua, mutta silloin joudutaan kysymään kuinka kauas ajassa taaksepäin mennään. Mennäänkö 1500-luvulle jolloin Kustaa Vaasa julisti lohikoskien, malmipitoisten vuorten ja kylien ulkopuolisten maiden kuuluvan ”Jumalalle, Meille, Ruotsin Kruunulle eikä kenellekään toiselle”? Vai aletaanko kerimän omistusoikeuksia ajalta jolloin mannerjää oli vasta väistymässä ja nykyisen Suomen eteläosaa vasta asutettiin, joko lappalaisten ja saamelaisten esivanhempien tai muiden väestöjen voimin?

On kuitenkin huomattava, että kruunun ottaessa maita omakseen toimenpide ei mitenkään erityisesti kohdistunut vain alkuperäiskansaan, vaan yhtä lailla valtakunnan koko alueeseen ja varsinkin talonpoikiin. Muu maaseutuväestö oli kuitenkin pääosin talonpoikaista ja suuntautunut maanviljelyyn, kun taas lappalaiset olivat suuntautuneet kalastukseen, metsästykseen ja poronhoitoon.

Myöskään maanomistuksessa Suomessa ei laajemmassa mitassa ole vallinnut lappalaisiin kohdistuvaa räikeimmänlaatuista kolonialismia sellaisena kuin sen muualta tunnemme. Kruunun etelästä tulleille uudisasukkaille antamat viljelysmaat ja vesialueet suljettiin kylläkin lappalaisilta, mutta vastavuoroisesti nämäkin saivat muodostaa tiloja ja sulkea ne muiden käytöltä. Sekä lappalaisilla että uudisasukkailla säilyi lisäksi varsin laajat käyttöoikeudet myös omien tilojensa ulkopuolisiin valtionmaihin ja vesiin, joilla ei ollut valtiolle isompaa taloudellista arvoa ennen metsätalouden kehittymistä ja vesivoiman rakentamista. Nämä tulisivat aikanaan mullistamaan elämän myös lappalaisten asuinseuduilla.

Kalastaja- metsälappalaiset ja
poronhoitaja-tunturilappalaiset

Aikaa myöten lappalaiskulttuurissa tapahtui eriytyminen metsästykseen ja kalastukseen suuntautuneeseen metsälappalaiskulttuuriin ja poronhoitoon suuntautuneeseen tunturilappalaiskulttuuriin.

Metsälappalaiset asettuivat alalleen kiertäen elinkeinojensa vaatimusten mukaan pienempää vuotuista kiertoa. Tunturilappalaiset muuttivat porolaumansa mukana pitkää vuotuista kiertoreittiä noudattaen. Reitit kulkivat Ruotsin metsäseuduilta Jäämeren tai osin Pohjanlahden rannikolle ja takaisin. Kun valtakunnat laajentuivat ja niiden rajat vakiintuivat myös pohjoisessa, rajasopimuksissa vahvistettiin nimenomaisesti että lappalaisilla oli oikeus kulkea rajojen yli porolaumoineen kenenkään häiritsemättä, jopa silloin kun valtakunnat olivat sodassa keskenään. Valtakuntien rajat suljettiin lappalaisilta asteittain vasta 1850-luvulta lähtien.

1800-luvulta lähtien varsinkin Pohjois-Norjan itäisimmissä osissa kehittyi uusia porotalouden käytäntöjä joita voisimme kutsua suurporotaloudeksi. Tälle oli ominaista yhä kasvavat poromäärät ja se että poroja paimennettiin yhä suurempina yhteisinä laumoina eli tokkina. Eläimiä oli jatkuvasti siirrettävä uusille laidunmaille sitä myöten kun ne söivät jonkin alueen loppuun. Lappalaisperheet käyttivät poron lihan ja ruhon muut osat omissa talouksissaan, mutta suurporotalous oli suuntautunut vahvasti myyntiin, varsinkin Norjan rannikon suuntaan. Laidunmaita etsiessään useat Norjan saamelaisperheet alkoivat tuoda porolaumoja pohjoisimpaan Ruotsiin ja siitä osin Suomen puolelle. Osa siirtyi suoraan itäisestä Pohjois-Norjasta pohjoisimpaan Suomeen. Kun valtakuntien rajat suljettiin lopullisesti lappalaisten muutoilta, osa vuoden 1850 jälkeen Norjasta liikkeelle lähteneistä lappalaisista siirtyi Suomeen asettuen pysyvästi uuteen maahan.

Tällöin huomattava osa Suomen lappalaisista oli jo ryhtynyt talollisiksi, eli heillä oli uudistila tai kruununtorppa. Pohjoinen sijainti ei kuitenkaan ollut suopea maanviljelyn harjoittamiselle, ja monella perheellä maanviljelys jäi muutenkin vähäiseksi. Tilat olivat ensisijaisesti asuinpaikka ja luontaiselinkeinojen kuten kalastuksen ja poronhoidon tukikohta. Poronhoito ei ollut erityisen laajamittaista. Suomen nuori tasavalta tarvitsi 1920-luvulla kipeästi verotuloja, ja suosi sen takia norjalaislähtöisten perheiden suuremmassa mittakaavassa tapahtuvaa poronhoitoa. Tulokkaille annettiin uudistiloja edullisin ehdoin, ja he ulottivat intensiivisen porotaloutensa osin niille maille, joita Suomen Lapin alkuperäisväestön muodostavat lappalaiset olivat siihen asti hyödyntäneet.


Kolonialismin kevytversio

Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa vuoteen 1809, jolloin se liitettiin autonomisena osana Venäjään. Tällöin osasta lappalaisia tuli Suomen kansalaisia. Lappalaisten sivistäminen oli alkanut uskonnollisena käännytystyönä jo keskiajalla. Uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaisesti valtiovalta kantoi vuosisatojen ajan huolta ennen kaikkea siitä että alkuperäiskansankin jäsenet oppivat lukemaan ja omaksuvat kristinuskon alkeet voidakseen palvella jumalaa omalla kielellään.

Suomi julistautui itsenäiseksi 1917. Nuoressa tasavallassa tavoitteena oli tehdä lappalaisista tyytyväisiä ja hyviä Suomen kansalaisia. Vaikka Suomi piti lappalaisia omine kulttuureineen eksoottisena rikkautena, heidän katsottiin edustavan alkukantaisempaa, väistyvää elämänmuotoa. Lappalaisiin kohdistuvat erilaiset sivistämispyrkimykset kohensivat heidän olojaan, mutta kiihdyttivät samalla alkuperäiskansan kulttuurista sulauttamista.

Vaikka täysimittaista ja räikeintä kolonialismia ei Suomen Lapissa ole harjoitettu, keskusvaltion ja valtaväestön suhteessa alkuperäiskansaan on kuitenkin ollut ilmeisiä kolonialistisia piirteitä. Ennen kaikkea voisi puhua valtaväestön ekspansiivisesta kulttuurihegemoniasta jonka osana on tehty järjestelmällistä, alkuperäisvähemmistöön kohdistuvaa assimilointityötä. Kirkon ja ennen kaikkea koululaitoksen kautta harjoitetun sivistystyön kautta suomen kieli alkoi vallata alaa saamen kieleltä. Tehokkaana apuvälineenä tässä oli asuntolajärjestelmä, jossa lappalaisten lapset vieroitettiin omasta kielestään ja vanhempiensa elämäntavasta. Lappalaisuuteen liitetyn alkukantaisuuden ja alempiarvoisuuden seurauksena lapset ja pian myös heidän vanhempansa alkoivat omaksua suomen kielen arki- ja kotikielekseen ja jopa häpeämään omaa lappalaisuuttaan.

Alkuperäiskansan ja valtaväestön väliset seka-avioliitot olivat yleisiä. Yleensä lapinkieli väistyi näissä avioliitoissa suomenkielen tieltä viimeistään lapsien kohdalla.

Saamelaisliike

Asteittainen luopuminen lapinkielestä eli saamesta, tai täsmällisemmin sen eri murteista, ei ollut yhtä nopeaa kaikkialla ja kaikilla. Osa lappalaisista menetti oman kielensä kokonaan, osalle se jäi kotikieleksi, osa säilytti sen täyden taidon ja aktiivisen käytön. Sivumennen sanoen moni lappalainen on taitanut myös naapurimaiden kieliä omien käyttötarpeidensa mukaisesti.

Lappalainen kulttuuriliike oli toiminut täydellisen sulautumisen vastavoimana jo 1800-luvulta lähtien. Sen juuret olivat ennen kaikkea Pohjois-Ruotsin kristillisesti suuntautuneissa kansankorkeakouluissa joissa opiskeli myös lappalaisia. Liike synnytti lapinkielisiä lehtiä ja pienessä määrin kirjallisuutta. Ihanteena oli kohottaa lappalaisten aineellista ja ennen kaikkea henkistä sivistystasoa niin että lappalaiset voisivat palvella jumalaa omalla kielellään ja toimia oman maansa hyvinä kansalaisina. Liikkeen piirissä haluttiin päästä eroon nimityksestä lappalaiset, jonka katsottiin kantavan alentavaa leimaa. Tilalle otettiin nimitys saamelaiset.

Nimitys saamelainen levisi hiljalleen myös yleiskieleen, mutta Lapin alkuperäisväestöä kutsuttiin kuitenkin kauan tavallisimmin lappalaisiksi. Etnonationalistisen saamelaissuuntauksen saadessa tuulta siipiensä alle kansainvälisistä virtauksista se sai liittolaistensa tuella ajettua läpi ajatuksen, jonka mukaan "lappalainen" oli alentava, loukkaava ja poliittisesti epäkorrekti nimitys. Korrekti nimitys kaikista lappalaisista oli "saamelaiset". Tämän kautta nimitys "lappalaiset" alkoi hiljalleen pudota pudota pois yleisestä kielenkäytöstä ja sen tilalle tuli "saamelaiset". Tämä nimityksen vaihdos heijasti ilmiselvästi USA:n tapahtumia, joissa nimitys "negro" vaihdettiin ensin nimitykseen "black" (musta) ja sitten nimitykseen "Afro-American" (adfrikkalaisamerikkalainen, nykyään African American), ja nimitys "indian" (intiaani) nimitykseen "native american" (syntyperäinen amerikkalainen).

Pyhä puhveli
ja pyhä poro

Alkuperäiskansaliikkeen esikuvia, ennen kaikkea USA:n intiaaniliikkeen mallia seuraten radikalisoituvat nuoremman polven saamelaiset kehittivät ideologian, jota voisimme kutsua romanttiseksi traditionalismiksi. Tämän Blut und Boden-vivahteisen etnonationalistisen näkemyksen mukaisesti saamelaisuus oli lähes mystillisellä tavalla sopusuhtaisessa yhteydessä paitsi kieleen myös maahan, elämäntapaan ja ennen kaikkea "perinteiseen elinkeinoon, poronhoitoon".

Uuden ajan saamelaisnationalisteille poro sai samanlaisen myyttisyyttä hipovan merkityksen kuin puhvelilla oli USA:n alkuperäiskansaliikkeelle. Kärjistäen voisimme sanoa että yksi sinänsä keskeinen elinkeino ja siihen liittyvä elämäntapa nostettiin saamelaisen identiteetin keskeisimmäksi tekijäksi.

Kuitenkin suurporotalous oli ollut olemassa vain noin sata vuotta, ja sen muodot ja menetelmät ovat tänä aikana kehittyneet kauas perinteistä. Lappalaisuuden juuret ulottuvat taas vuosituhanten taakse. Jos perinteinen elinkeino olisi avain lappalaisuuden säilymiselle, olisi ennemminkin palattava peuranmetsästyksen kultakauteen. Valitettavasti viimeinen alkuperäiseen kantaan kuulunut villipeura surmattiin Suomen Lapissa tiettävästi 1800-luvun puolivälin tienovilla.

Villipeuran palauttaminen Lappiin ei tosin olisi mahdotonta, koska Venäjällä ja muualla Suomessa on säilynyt tämän lajin kantoja. Tämä tietäisi ”perinteisen poronhoidon” varsin epäekologisen nykyversion korvaamista huomattavasti perinteisemmällä peuranmetsästyksellä. Huomioon ottaen kuinka ylisyötettyjä porojen laidunmaat monin paikoin ovat, tässä voisi jopa olla varteenotettava vaihtoehto.

Lappalaisliike

Radikaali saamelaisliike nousi julkisuuteen yrittäessään estää Norjassa Altajoen patoamisen. Tapahtumat huipentuivat siihen että eräs aktivisteista loukkasi itsensä yrittäessään räjäyttää työmaalle johtavan sillan, minkä jälkeen hän pakeni perheineen Kanadaan jossa eräät intiaaniheimot piilottivat heidät.

Rauhanomainen kanssakäyminen ja sovitteleva ote on ollut yksi lappalaisen kulttuurin tunnuspiirre. Radikaalisaamelaisten julistukset ja toimet tuntuivat osin vierailta rauhallisempaan elämänmenoon suuntautuneesta vanhemmasta väestöstä. He ehkä surivat saamelaisuuden hiipumista, mutta eivät nähneet asiaa sellaisena että siihen olisi voinut tai pitänyt puuttua. Heidän tilannekuvansa mukaisesti saamelaisuus oli osa heidän identiteettiään, mutta ei kovin keskeinen, ja se koski ennemminkin menneisyyttä kuin tulevaisuutta.

Sillä aikaa saamelaisiksi itseään kutsuvat, jotka olivat säilyttäneet lapinkielen, tai ainakin pystyivät osoittamaan että ainakin yksi heidän läheisistä esivanhemmistaan oli puhunut lapinkieltä ensimmäisenä kielenään järjestäytyivät kulttuurisen itsehallinnon elimessä, Saamelaiskäräjissä. Heidät on kirjattu Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, jossa halutaan nähdä myös "saamelaisrekisteri".

Nimenomaan ILO-sopimuksen ratifiointihanke herätti ne lappalaisten jälkeläiset, joita ei olut hyväksytty ”saamelaisrekisteriin” tai jotka eivät edes olleet rekisteröintiä anoneet. Ulkopuolelle jääneet ovat sittemmin järjestyneet eri tavoin. Koska he ovat kokeneet saamelaisaktivismin tietyt muodot vieraiksi, ja ennen kaikkea koska saamelaisaktivistien hallitsema Saamelaiskäräjät on sulkenut heidät ulkopuolelleen ja kiistänyt heidän kuuluvan millään tavoin alkuperäiskansaan, nämä saamelaiset ovat omaksuneet vanhan nimityksen ”lappalaiset” haluten nostaa sen uudelleen käyttöön ja kunniaan.

Kaksi nimitystä
samalle kansalle

Tässä on selitys sille, miksi meillä on tänään sekä saamelaisia että lappalaisia, vaikka ei ole pitkääkään aikaa siitä kun näiden kahden nimityksen luultiin tarkoittavan samaa asiaa. Muutama vuosikymmen sitten opittiin että ”lappalainen” on vanhanaikainen ja hiukan rumakin nimitys, poliittisesti korrekti nimitys oli ”saamelainen”. Tänään voidaan väittää että asia on oikeastaan päinvastoin: Oikea ja poliittisesti täysin korrekti nimitys Lapin alkuperäväestölle on ”lappalainen”, kun taas ”saamelainen” on ideologisesti leimautunut nimitys jota poikkeuksetta käyttävät itsestään lappalaisten sisäinen etnonationalistisen suuntauksen kannattajat. Lisäksi siitä on tullut yleiskielen nimitys kaikille saamelaisille, joita ennen sanottiin lappalaisiksi.

Nimitystilanne on kieltämättä omiaan aiheuttamaan sekvauutta. Itse asiassa ”saamelainen” ja ”lappalainen” tarkoittavat tänäänkin samaa asiaa. Vaikka näiden kahden nimityksen voidaan katsoa heijastavan alkuperäiskansan jakautumista tunturilappalaisiin ja metsälappalaisiin – joista tuli tilallisia – kyse on yhdestä ja samasta kansasta, Suomen Lapin alkuperäiskansasta.

Nykyinen kahden nimityksen tilanne, jossa nimitykset viittaavat kahteen kiistelevään ryhmään, voidaan arvella olevan luonteeltaan väliaikainen. Jos jakautuminen onnistutaan lopettamaan, nimitykset tulevat muuttumaan sävyiltään ja merkityksiltään. On nimittäin odotettavissa, että jatkossakin tullaan käyttämään molempia nimikkeitä, mutta ei enää erottavana vaan rinnakkaisina. Nimitys ”lappalaiset” on nyt poimittu talteen siitä historian roskakorista johon se poliittisesti epäkorrektina heitettiin, ja otettu uusiokäyttöön.

Kieliperuste on kestämätön

Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon rekisteröimisen epääminen osalta alkuperäiskansan jäseniä on perusteltu sillä, että asianomaisen henkilön tai hänen lähimpien esivanhempiensa ensimmäinen kieli ei ole ollut saamenkieli.

Niin tärkeä kuin oma kieli onkin alkuperäiskansoille, ILO:n kansainvälinen sopimus alkuperäis- ja heimokansoista ei tunne kieliperustetta koetinkivenä sille kuuluuko joku alkuperäiskansaan. Tämä muun muassa siksi, että kielen menettäminen on ennemminkin sääntö kuin poikkeus alkuperäiskansojen jouduttua alueelleen muuttaneen uuden väestön kulttuuridominanssin piiriin.

Tästä huolimatta Saamelaiskäräjiä hallussaan pitävät saamelaisaktivistit kieltäytyvät sinnikkäästi ottamasta tähän viralliseen ja lakisääteiseen itsehallintoelimeen mukaan näitä muita lappalaisia. Saamelaiskäräjät on vaatinut valtiovallalta lakimuutosta, jonka mukaan käräjät itse olisivat viimeinen valitusaste jos joku on valittanut päätöksestä jolla häneltä on evätty ottaminen Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Tällainen laki olisi nykytilanteessa täydellinen vääryyden tilan suojaus, joka sinetöisi alkuperäiskansan yhden osan saman kansan toiseen osaan kohdistaman syrjinnän.

Outoja kytkentöjä

Paradoksaalista on, että osa Saamelaiskäräjiä hallussaan pitävistä aktivisteista, polveutuvat perheistä joiden esivanhemmat tulivat Suomeen 1850-luvun jälkeen Norjasta tuhatpäisine porotokkineen. Nyt nämä myöhäiset tulokkaat ovat ensimmäisinä kiistämässä alkuperäiskansaan kuulumisen oikeuden lappalaisilta, joiden esivanhemmat ovat todisteellisesti asuneet Suomessa niin kauan kuin kirjalliset dokumentit ylipäätänsä ulottuvat, ja luultavasti vielä paljon kauemmin.

Saamelaiskäräjiin ja niiden vaaliluetteloon liittyvät asiat kuuluvat oikeusministeriön toimialueeseen. Suomen tämänhetkinen oikeusministeri tulee puolueesta joka edustaa Suomen ruotsinkielistä vähemmistöryhmää. Tämä vähemmistö asuu pääosin maan etelä- ja länsirannikolla sekä Ahvenanmaan saarimaakunnassa, jolla on sisäinen, ruotsinkielinen itsehallinto. Muutama vuosi sitten Saamelaiskäräjien puheenjohtaja ilmoittautui yllättäen suomenruotsalaisen puolueen ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Kunnassa, jossa puheenjohtaja oli ehdolla, ei tosin liene kovinkaan monta ruotsinkielistä äänestäjää.

Tämän manööverin tuloksena oli kuitenkin että saamelaiskäräjien puheenjohtaja ja oikeusministeri ovat nyt puoluetovereita. Oikeusministerin pöydälle kuuluvat niin saamelaisasiat, Saamelaiskäräjät, niiden vaaliluettelo kuin ILO-sopimusasiat.

Alkuperäiskansaa
jo vuodesta 1850?

ILO-sopimuksen ratifiointia Suomessa ajavat ennen kaikkea Saamelaiskäräjiä hallussaan pitävät saamelaisaktivistit, oletettavissa siinä toivossa että sopimus muodostaisi vipusimen jolla saamelaiset saisivat vallattua itselleen maat ja oikeudet, jotka he sanovat itseltään riistetyn.

Oikeudet tulisivat ensisijaisesti niille jotka harjoittavat "perinteisiä elinkeinoja". Käytännössä tämä tarkoittaa ennen kaikkea muutamia sukuja, jotka harjoittavat poronhoitoa suuremmassa mittakaavassa. Tosin he vaikenevat siitä, että tämän päivän suurporonhoito on kaukana perinteisestä, ja "ekologisen" lihan tuotanto tapahtuu keinoruokinnan ja tuontirehun varassa, koska luonnonlaitumet on ylisyötetty eli kaluttu lähes loppuun.

Riistettyjen oikeuksien kohdalla eräät sukutaustaltaan norjalaislähtöiset saamelaisaktivistit eivät myöskään selitä mitä heiltä on riistetty. Kieli ja kulttuuri heillä tuntuisi olevan tallella. Jos heiltä on riistetty maata, se maa on Norjassa. Suomen lappalaisilla, jolta nämä myöhäiset tulijat epäävät oikeuden kuulua alkuperäiskansaan, on maakirjojen ja muiden pätevien dokumenttien muodossa pitävä näyttö siitä, että heillä on oikeus omiin tiloihinsa ja niihin liittyviin erinäisiin käyttöoikeuksiin. Myöhäistulokkailla lienee yhtä pätevä näyttö omistusoikeudesta niihin uudistiloihin, joita Suomen valtio jakoi heille 1920-luvulla, paikoilleen jo asettuneiden Suomen lappalaisten nautintamailta.

ILO-sopimusta ajavat saamelaisaktivistit eivät kuitenkaan tähän tyydy, he haluavat paljon enemmän, ja mieluiten kaiken.

Saamelaiskäräjien aktivistit eivät ole ainoastaan kyseenalaistaneet ulkopuolelle jättämiensä ”lappalaisten” saamelaisuusastetta, vaan he ovat kiistäneet sen täysin todeten että kysymys on vain ja ainoastaan suomalaisperäisten uudistilallisten jälkeläisistä. Seka-avioliitot ovat kuitenkin olleet varsin yleisiä myös Lapissa, ja tuskinpa tässä ollaan hakemassa etnistä ja geneettistä puhdasverisyyttä ja punnitsemassa kuka on saamelainen, puolisaamelainen, neljännessaamelainen ja niin edelleen. Jos tähän mentäisiin, myös moni saamelaisuudestaan suurtakin ääntä pitävä saamelaisaktivisti joutuisi lukitsemaan tiukemmin kaapin josta saattaakin löytyä muutaman ”väärärotuisen” esivanhemman luuranko. Itse asiassa useimmat meistä lienevät ”kuraverisiä” eli kaikkea muuta kuin geneettisesti puhdasrotuisa, ja siitä on syytä olla vain iloinen.

Saamelaisaktivistit ovat myös syyttäneet Saamelaiskäräjien vaaliluetteloihin pyrkiviä ”saamelaisvastaisiksi” ja rasisteiksi. Sopii vain katsoa peiliin.

Lisättäköön tähän, että ILO-sopimuksen mukaan on pantava painoa myös sille, kokeeko määrätty ihmisryhmä itsensä alkuperäiskansaksi. Ainakin tässä mielessä myös Norjasta Suomeen vuoden 1852 jälkeen Suomeen muuttaneiden porosaamelaissukujen jäsenet ovat "alkuperäiskansa Suomessa". Tämä ei välttämättä tarkoita, että he olisivat myös Suomen alkuperäiskansa siinä mielessä, että he periytyisivät suoraan väestöstä, joka on asuttanut Ylä-Lapin aluetta katkeamattomasti. Mutta kun kerran ovat alkuperäiskansa ILO:n mielessä koska kokevat olevansa sellainen, ja kun he asuvat Suomessa, niin ovat "alkuperäiskansa Suomessa". Tähän teen sellaisen varauksen, että tunnen huonosti Käsivarren, muun Enontekiön suunnan ja Utsjoen asutushistorian ja näiden alueiden saamelaisten sukujen historian. Saamelaisten alkuperäisyyden seuraaminen, jos se koetaan tarpeelliseksi, tekee vaikeaksi sekin, että saamelaisten lisäksi ovat siirtyilleet valtakunnanrajat ja valtakunnan sisäiset kirkollisten ja maallisten hallintoalueiden rajat.

Olennaisempaa kuin kysymys siitä, ovatko porosaamelaiset alkuperäiskansa Suomessa, on kysymys siitä, eivätkö Suomen alkuperäisen lappalaisväestön perilliset ole saamelaisia tai alkuperäiskansaa.

Saamelaiskäräjien vastuu

Alkuperäiskansan osan sulkeminen sen kulttuurisen itsehallintoelimen vaaliluetteloiden ulkopuolelle on räikeä kansalaisoikeuksien loukkaus. Kärjistäen voisi sanoa että kyseessä on surullisenkuuluisan apartheidpolitiikan arktinen muunnos, joka onneksi, ehkäpä ilmaston viileydestä johtuen, ei kuitenkaan ole saavuttanut yhtä karmeita mittasuhteita kuin alkuperäisversio.

Saamelaiskäräjät on itse aktiivisesti ja järjestelmällisesti pitänyt huolen siitä että tämä tilanne säilyy, ja kun tämä on tapahtunut vastoin Saamelaiskäräjien johdon parempaa tietoa, sopii kysyä onko enää kyse politiikasta, vai pitäisikö puhua petoksesta. Saamelaiskäräjien johto on tosin valittu luonteeltaan poliittisissa vaaleissa, mutta kyse on myös oikeudellisesta vastuusta. Saamelaiskäräjirn puheenjohtaja ei toimi virkamiesvastuulla, mutta silti tuntuisi oudolta että virkaan liittyviä esityksiä vosi jatkuvasti perustaa totuudenvastaisiin ja harhaanjohtaviin perusteisiin.

Ministerin vastuu

Onnellisinta olisi, jos Saamelaiskäräjät ja sen nykyinen puheenjohtaja kykenisivät kasvamaan vastuunsa mittaiseksi ja oma-aloitteisesti korjaamaan vallitsevan vääryyden tilan. Ei se vaatisi kuin rakentavia neuvotteluja syrjittyjen edustajien kanssa ja Saamelaiskäräjien aloitteen valtioon päin siitä, että laissa olevaa saamelaismääritelmää olisi korjattava vastaamaan kansainvälisesti hyväksyttyjä kriteereitä.

Tämä on ehkä liikaa odotettu. Mikäli Saamelaiskäräjät ei kykene itseoikaisua tekemään, tilanteen oikaisu kuuluu ensisijaisesti oikeusministerille, jonka vastuulla asia muutenkin on.

Oikeusministerille on ”rautalangasta vääntämällä” selvitetty Saamelaiskäräjien legitimiteettivajeen tausta ja olemus. Tästä huolimatta hän on tähän asti siunannut alkuperäiskansan sisällä tapahtuvan etnisen sorron. Poliitikolta vaaditaan tunnetusti paksunahkaisuutta. Saamelaiskäräjien legitimiteettivaje on kuitenkin sitä luokkaa että sen jatkumisen salliminen vaatii aivan erityistä luonnetta.

Kun ministeri ei laiminlyö asiaan puuttumista tietämättömyyttään vaan vastoin parempaa tietoaan, alamme kohta olla tilanteessa jossa hänenkin kohdallaan ei ole enää kysymys pelkästään poliittisesta vaan myös oikeudellisesta vastuusta.

Lopuksi

Kyynikko voisi sanoa että pääväestön eräiden etujen ja varsinkin valtion maanomistuksen kannalta on saattanut olla vain hyväksi että alkuperäiskansa on onnistuttu pitämään jaettuna. Tämä on tapahtunut antamalla sen toiselle osalle etuoikeuksia toisen osan kustannuksella. Tämä tuntuu ihmeellisen tutulta. Jos Suomessa ei ole tähän asti harjoitettu räikeää kolonialistista politiikkaa alkuperäiskansaa kohtaan, niin nyt sitä harjoitetaan.

Alkuperäiskansan sisäinen enemmistö kiistää siis vähemmistöltä oikeuden lukeutua alkuperäiskansaan, joihin vähemmistökin kansainvälisten kriteerien mukaan kuuluu. Kauan jatkunut tilanne täyttää etnisen sorron ja kansalaisoikeusrikoksen tunnusmerkit. Jos jokin asia on Suomen valtiolle häpeäksi, niin ei niinkään se että ILO-sopimusta ei ole vielä ratifioitu, vaan että tämä etninen syrjintä on saanut jatkua.

Vahvan oikeudentunnon ohjaamat, vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseen suuntautuneet kansainväliset tahot ovat vaistonvaraisesti asettuneet Suomen alkuperäiskansan puolelle sen kiirehtiessä ILO-sopimuksen ratifiointia. Nämä tahot ovat luottaneet siihen kuvaan jonka Saamelaiskäräjät on antanut etsiessään kansainvälistä tukea pyrkimyksilleen. Ei ole voinut odottaa ja vielä vähemmän vaatia, että asioita maan rajojen ulkopuolelta seuraavat olisivat olleet tietoisia alkuperäiskansan sisäisestä syrjinnästä ja siitä että Suomen valtio on tähän saakka tukenut tätä räikeää vääryyttä, harjoittaen tosiasiallisesti klassista hajota ja hallitse -politiikkaa.

Saamelaiskäräjät on kuljettanut ulkomaista ja kotimaista mielipidettä intressiensä mukaiseen suuntaan, kuin poroa teuraaksi. Samoin kuin se teurastuskarsina, johon poro on kiskaistu, on ollut peitetty muiden katseilta, samoin ulkopuolisilta on peitetty näkyvyys alkuperäiskansan sisäiseen syrjintään. Näkyvyyden peittävänä levyseinänä on käytetty hyviin tunteisiin vetoavaa puhetta alkuperäiskansan oikeuksista, siihen kohdistuvasta syrjinnästä ja saamelaisvastaisuudesta.

On aika nähdä tämän etnonationalistisen retoriikan läpi ja kohdata todellisuus.

On aika lopettaa tämä vääryys